Klassinen ›

Huomatkaa yhä, että minä en ole liikkellä wieniläisklassista romantisoivalla asenteella, kun (nyt yhä edelleen) kyselen niitä parhaita teoksia Shorterilta.
 
Miles Daves on mulle tutumpi jazzin klassikko, Shorterista en tiedä paljoa. Kertokaa toki, pesonen ja jazz-man, ne Shorterin parhaat levyt.
 
En muuten näe eroa siinä, kirjoittaako jumalaisia melodioita tekstien innoittamana runoihin vai tekstittä soitinmusiikkiin. Olennaista melodiankirjoittamisen taidon arvioinnin kannalta on vain näitten melodioiden taso. Harvassa ovat säveltäjät, joiden tuotannosta "edes" enemmistö pitää enemmän tai vähemmän. Tämä ketju todistaa, että Schubertkin on ainakin yhdelle arvostelukykyiselle "inhokki."

Mega inhoaa Bachia ja moni vihaa Mozartia ja Beethovenia. Tunnettua säveltäjää, joka ei olisi jonkun mielestä suorastaan täysi keskinkertaisuus, ei taida toistaiseksi olla!

Nimimerkki jazzmies on tämän asian kohdalla asiantuntija, minä en, mutta itse olen pitänyt varsinkin Shorterin sävellyksistä Miles Davisin 60-luvun kvintetille. Itselleni läheisin levy on ollut Nefertiti, jonka nimikappale esimerkiksi on Shorterin säveltämä.

Kiitos vinkistä!
 
Bach on ollut tämän palstan kirjoittajien mielestä paras tähän mennessä. Kun ottaa huomioon senkin, että oman listani sija yksi ei olisi enää varattu Beethovenille, joskin Beethoven on toki kärkinimiä silti, niin Bach on sitäkin selvemmin tämän keskustelun eniten ykkösääniä saanut nimi kahdeksalla #1-sijoituksella.
 
Bachin valtava ahkeruus, nerous ja tuotteliaisuus sekä kuoliniän myöhäisyys ovat varmaan selittäviä syitä. Mies ehti säveltää niin laajan ja monipuolisen tuotannon, ja kehittää polyfoniansa käsityskykyä uhmaavalle tasolle.

JET: Bachin valtava ahkeruus, nerous ja tuotteliaisuus sekä kuoliniän myöhäisyys ovat varmaan selittäviä syitä. Mies ehti säveltää niin laajan ja monipuolisen tuotannon, ja kehittää polyfoniansa käsityskykyä uhmaavalle tasolle.
 
Eiköhän myös se, että Stravinski piti Bachia parhaana säveltäjänä vaikkakin Beethovenia ainoana nerona, ole oireellista koko kuluneelle parille sadalle vuodelle. Mieleni tekisi kapinoida Bachin dominanssia vastaan siksi että modernistit rakastavat Bachia, mutta en voi mitään koska se kuulostaa hyvältä.

Onko Stravinskin mielipiteellä niin iso merkitys myös muusikot.netin subjktv. listoilla?

JET: Onko Stravinskin mielipiteellä niin iso merkitys myös muusikot.netin subjktv. listoilla?
 
En tiedä mutta oikeastaan pelkään että näin on. Itse kun oman listani postasin, kirjoitin että Beethovenin (1.) ja Bachin (2.) keskinäinen järjestys saattaa muuttua, ja niinhän se saattaakin, mutta tähän mennessä on käynyt toisin päin. Oikeastaan Beethovenin jälkeen kakkoseksi on hiipinyt Pitkä Väli ennen Bachia.

JET: Kertokaa toki, pesonen ja jazz-man, ne Shorterin parhaat levyt.
 
No nyt sitä sitten tulee. Speak No Evil -levy on sekä sävellys- että improvisointimateriaaliltaan parasta A-luokkaa ei pelkästään Shorterin vaan koko yhtyeen osalta. Levy Adam's Apple on hillitympi levy tunnelmaltaan, mutta tuossa Shorterin improvisointikieli on kehittynyt entistäkin säästeliämpään tyyliin. Milesin levyistä voisi mainita Nefertitin lisäksi levyn Miles Smiles, joka on pullollaan Shorterin kromaattisempaa improvisointia. Jos käsiin saa Plugged Nickel -boxin tai Highlights from Plugged Nickel -samplerin, niin sieltä saa käsityksen Milesin 1960-luvun kvintetin työskentelytavasta tosielämässä. Art Blakey & The Jazz Messengersien levy Roots and Herbs on myös mainittava, sillä Shorter oli hovikappaleentekijä tässäkin yhtyeessä. Kappaleen 'The Back Sliders' soolo tässä yhteydessä olkoon mitä tarkoittaa säveltäminen hetkessä.

Moz-Art: Jazz on useimmiten klassista musiikkia uudelleen kierrätettynä. Jazz ei tuonut oikeastaan mitään uutta. Jazzin juuret ovat klassisessa (improvisoinnissa, jonka hallitsivat jo menneet mestarit), sinänsä siinä ei mitään vikaakaan ole, mutta nähdäkseni jazz ei uudistu tarpeeksi kasvualustastaan, minkä taas moderni (länsimainen) taidemusiikki tekee. Jazz jos jokin on vanhakantaista ja muinaisjäänne. Poikkeuksiakin tosin lienee, niitä olisi mielenkiintoista löytää, minkä takia pyysin vinkkejä. Mielestäni populaarimusiikin rummut on vähän turha soitinpaketti, rytmin tulisi tulla musiikista itsestään (Bachin h-molli-messu), ei soittimesta.
 
Klassisen musiikin sisältöä tunnutaan järjestelmällisesti liioittelevan saksalaisen kulttuurialueen vaikutuspiirissä. Musiikin elementeistä tärkein jazzissa on tietysti rytmi, missä jazzin groove-estetiikaa vastaavaa monitasoisuutta ei klassisesta löydy sitten kirveelläkään. Oikeastaan mitään jazzrytmin piirteitä 4/4-tahtilajimerkintä poissulkien ei löydy klassisesta musiikista. Lähes järjestään klasarimuusikot ovat pihalla kuin lumiukko kun pitäisi saada rytmi toimimaan toisen rytmin kanssa.

Melodisharmonisesti klasarit yrittävät omia jazzharmonian. Luonnollisesti mustat muusikot opiskelivat mahdollisuuksiensa mukaan valkoisten konservatorioissa, jolloin heidät istutettiin myöhäisromanttisen ohjelmiston pariin ja sen analyysiin. Se ei onneksi syrjäyttänyt länsiafrikkalaisperäistä bluestonaaliteettia ja kaksioktaavista asteikkokäsitystä, joten melodisharmoninen aines kehittyi ihan omaan suuntaansa. Toinen invaasio klassisesta musiikista oli natseja pakoon Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttaneet juutalaissäveltäjät, jotka ottivat sävellysmarkkinat haltuun musiikkiteatterin ja elokuvan puolella. He luonnollisesti tekivät duuri/mollitonaliteetissa kulkevia kappaleita, jotka olivat tulevia sitten jazzrepertuaariin standardisävelmiksi. Mutta jazzharmonian ydin on kaikesta huolimatta bluestonaaliteetissa.
 
Jazz on musiikillinen ilmaisukeino siinä missä klassinenkin. Olen kritisoinut kevyesti Schubertin sävellystaitoa, mutta se näemmä aiheutti koko jazzperinteen alasajon. Jazz, tai paremminkin koko afroamerikkalaisen musiikin entiteetti, on ehdottomasti klassisen perinteen ohella merkittäviin musiikillinen globaali musiikkikulttuuri. Jazzkaanonissa myös ajoittain ilmenee joitakin tekijöitä, joiden ei pitäisi olla siellä. Yhtenä mieleeni tulee Dave Brubeck, joka jää samanlaisen pakkosuorittamisen asteelle kuin Schubert. Näin se vain näyttää olevan, että asiantuntijoina itseään pitävät äänekkäät diletantit saavat kanonisoitua halutessaan kenet tahansa, ja pöhköt tai lahjattomat ostavat paketin pureskelematta.
 
Jazzissa myös eri tyylejä tehdään samanaikaisesti, eikä vuosikymmeniin olen näkynyt sitä ainoaa oikeaa ismiä toteuttaa itseään. Sama on tyypillistä esimerkiksi brasilialaiselle musiikille, missä ei oteta paineita akselilla vanhakantainen/moderni. Ja tässä tyylien kirjossa ei todellakaan ole kysymys postmodernismista, vaan puhtaasti ilmaisunvapaudesta. Jos joku haluaa klassisessa maailmassa ilmaista itseään nykyaikana samalla modernisti ja yhdistelemällä kaikuja menneestä, sitä kutsutaan helposti ekleettiseksi postmodernismiksi, kun oikea nimitys olisi musiikki.
 
Mitä tulee vielä rytmiin, klassisessa perinteessä se jäsentää melodisharmonista kerrontaa, joten rytmi tulee musiikista sisältä. Länsiafrikkalaisessa musiikissa, siis mitä koko afroamerikkalainen musiikkiperinne pääosiltaan on, asia ei ole lainkaan näin, vaan rytmi pikemminkin synnyttää linjaa, joka voidaan joskus vain hatarasti yhdistää melodian ilmentymäksi. Kuitenkin kysymyksessä on rytmi itseisarvona, jota sointivärin muuntelun avulla muokataan ja painotetaan. Jos tämä groove-estetiikalle ominainen "melodisointi" ei aukene, ei myöskään aukene koko rumpusetti-ilmiö. Ja rumpusettihän on afroamerikkalainen musiikki, ja jos sen funktiota ei ymmärrä niin ei ymmärrä myöskään afroamerikkalaista musiikkia.

jazzmies: Ja tässä tyylien kirjossa ei todellakaan ole kysymys postmodernismista, vaan puhtaasti ilmaisunvapaudesta.
 
Kyllä minäkin asian niin koen, että meidän yhteiskuntaamme vaivaa ilmaisunvapauden puute jossain määrin. Se tulee siitä kun oletetaan, että jokainen joka tekee tai sanoo jotain, itsestäänselvästi toivoo että kaikki tekisivät samoin.

jazzmies: Olen kritisoinut kevyesti Schubertin sävellystaitoa, mutta se näemmä aiheutti koko jazzperinteen alasajon.
 
Ei kun olen ollut aina sitä mieltä, että jazz (versus klassinen) on pääosin kevyttä ja sisällöltään köykäistä populaarimusiikkia. Schubert, jonka yritit paremminkin nollata (siinä onnistumatta), ei liity asiaan millään tavalla.
 
jazzmies: Jos tämä groove-estetiikalle ominainen "melodisointi" ei aukene, ei myöskään aukene koko rumpusetti-ilmiö. Ja rumpusettihän on afroamerikkalainen musiikki, ja jos sen funktiota ei ymmärrä niin ei ymmärrä myöskään afroamerikkalaista musiikkia.
 
Kyse ei ole aukenemisesta/ymmärtämisestä vaan siitä, että arvostaako jotakin.

Moz-Art: Kyse ei ole aukenemisesta/ymmärtämisestä vaan siitä, että arvostaako jotakin.
 
No nyt ollaan asian ytimessä. Jos ei arvosta jazzmusiikkia, niin sitten ollaan mitä ilmeisemmin juuri niitä germaanisen taide-eetoksen manipuloinnin uhreja. Näet en ole minkään muun lajien edustajien tai intoilijoiden havainnut dissaavan jazzia. Siinä narsistiset klasarit ovat omaa luokkaansa.
 
Saksalaispreussilainen kulttuuri perustuu sisäsiittoisen kasvualustan teoreettiseen lannoittamiseen, missä velipesosen mainitsema side kulttuuriin, eli ihmisiin, on katkennut jo vuosisatoja sitten. Tyypillinen germanismimanipuloija on Ralf Gothoni, mikä arvostaa juuri sitä minkä hän osaa ja tuntee, mutta sen ulkopuolella alkaa tietämätön, halpa dissaus muuta kohtaan. Gothonin kirjoista paistaa naivi usko juuri hänen harrastamansa taiteen ylivertaisuuteen ja muiden pahuuteen. Gohtonilla, niin kuin Leo Mellerilläkin aikoinaan, oli valitettavasti katkennut kytkös itse ihmiseen ja hänen sisäiseen motivaatioonsa. Adornolla sentään dissaus perustuu siihen, että hän on tuntustunut tarkoin kritiikkinsä kohteeseen, mutta ralfgothonimaisesta alasajosta paistaa laiskuus ja loogisen ajattelun yksinkertaisuus. Merkittävien taiteen ilmenemismuotojen kriittinen haltuunotto alkaa ihmisestä itsestään, ja siitä alkaa myös kohteen arvostus ja ymmärrys.
 
Kömpelöt teoriat ja omat arvostukset taiteesta ovat vahingollisia ja tuomittavia piirteitä auktoriteetille. Gothoni onkin ihana kohde itselleni, sillä hän juuri rakastaa hölynpölymusiikkia ja ylistää Schubertin liedit todella korkeaksi taiteeksi, kun taas itse pidän niitä korniuden huipentumana, vaikkakin kysymyksessä on Schubertin ehdottomasti suurimmat ansiot.

jätkät hei:
http://muusikoiden.net/dyn/users/77355.jpg

jazzmies: ...Schubertin liedit todella korkeaksi taiteeksi...
 
Todella korkeaa taidettahan ne edustavatkin useiden mielestä. Musiikkia on mahdotonta arvioida täysin objektiivisesti, mutta uskoisin, että klassiselta puolelta löytyy eniten perinnettä, uudistumiskykyä, oppineisuutta ja auktoriteettia arvioida.

Moz-Art: Todella korkeaa taidettahan ne edustavatkin useiden mielestä. Musiikkia on mahdotonta arvioida täysin objektiivisesti, mutta uskoisin, että klassiselta puolelta löytyy eniten perinnettä, uudistumiskykyä, oppineisuutta ja auktoriteettia arvioida.
 
Minä olen peuhannut useamman musiikinlajin parissa. Olen tottunut arvostamaan muusikoita, joilla on kaikkein hienojakoisin ja täsmällisin suhde musiikin perusraaka-aineisiin, jotka ovat intervalli, aika-arvo, voimakkuus, heleys, väri, tempo ja kesto. Mukaan voisi vielä lisätä viritysjärjestelmän. Hienojakoisen ja täsmällisen suhteen luominen näihin asioihin edellyttää yleensä systemaattista harjoitusta. Sekä klassisen soittajien että jazzmuusikoiden keskuudessa on niitä jotka ovat tällä tavoin harjoitelleet.
 
Kun klassisen soittaja soittaa jotain itselleen outoa musiikkia, hän käyttäytyy kylmästi. Hänen soitossaan on pakastekalan tuoksua. Kun jazzmuusikko tekee samaa, hän on paljon elävämpi mutta sortuu helpommin kliseisiin esimerkiksi artikulaatiossa.
 
Jos jazzmuusikko pääsee eroon kliseistään ja klassinen muusikko saa jollain irveellä puhallettua elämää tekemisiinsä, ja nämä yhdistetään, voidaan alkaa puhua täydellisestä muusikosta. Mielestäni pianisti Chick Corea, jonka musiikista en yleensä erityisemmin pidä, on hyvin lähellä täydellistä muusikkoa. Pari vuotta sitten näin hänen soittavan televisiossa noin minuutin mittaisen blueskappaleen ja se oli yksi parhaista musiikkiesityksistä mitä olen koskaan kuullut.
 
Jazzin arvioiminen klassisen musiikin perinteen luomilla kriteereillä on mahdottomuus. Pidän täysin selvänä, että jazz periaatteessa pitää sisällään suuremman joukon musiikillisia ilmiöitä niiden mielekkäässä muodossa kuin ns. eurooppalainen klassinen perinne kaikkine mausteineenkin. Chick Corean kaltaisia megasuperluokan muusikoita on vain aika vähän.

Mielestäni "Moz-artin" ei kannata puhua aiheesta, josta hän ei ymmärrä. Intialaiset huippuälyköt eivät innostuneet ollenkaan eurooppalaisesta kompleksisesta taidemusiikista, KOSKA olivat tottuneet vuosien ajan aivan eri perinteen ja säveljärjestelmän musiikkiin. Pitää löytyä objektiivisuutta, motivaatio tutustua niihin piirteisiin, joita erilaisessa musiikissa arvostetaan (tai ainakin tutustua niihin!) ja VASTA SITTEN voi tehdä johtopäätelmät. Ainakin nyt tuntuu, että top5-listastaan ja kirjoituksistaan päätellen nimim. Moz-art ei pysty ajattelemaan kuin rutinoituneesti laatikon sisällä.
 
Toisaalta voihan olla niinkin, että jokin perinne on todella paras. Mutta ihmisen sisäiset mallit ohjaavat tulkintoja. ;) Käytännössä intialainen, eurooppalainen ja kiinalainen musiikkiperinne ei aukea kuin vuosien altistumisella, eikä tämä tarkoita että jollekin populääriroskalle pitäisi altistaa itsensä tarkistaakseen että onko siellä jotain hyvää sittenkin.
 
Mutta moni haluaa elää laatikossa, ja ei se ole edes niin noloa: Euroopan tämänhetkinen musiikinhistoriakin tarjoaa aivan riittävästi mestariteoksia yhteen ihmiselämään.

velipesonen: Olen tottunut arvostamaan muusikoita, joilla on kaikkein hienojakoisin ja täsmällisin suhde musiikin perusraaka-aineisiin, jotka ovat intervalli, aika-arvo, voimakkuus, heleys, väri, tempo ja kesto.
---
Jazzin arvioiminen klassisen musiikin perinteen luomilla kriteereillä on mahdottomuus.
 
JET: Pitää löytyä objektiivisuutta, motivaatio tutustua niihin piirteisiin, joita erilaisessa musiikissa arvostetaan (tai ainakin tutustua niihin!) ja VASTA SITTEN voi tehdä johtopäätelmät.
 
Kuittaan tekstinne rempsein kädenpuristuksin. Näissä kolmessa virkkeessä on sanottu niin paljon, ja yritän tiivistää virkkeet yhteen: hyvä muusikko osaa soittaa instrumenttiaan ja tulkita kulloinkin kyseessä olevaa musiikinlajia, ja sen erottamiseen tarvitaan viitseliäisyyttä, nöyryyttä ja niiden mukana tuomaa substanssia.
 
Ja mielestäni hyvä säveltäjä hallitsee musiikin edellä mainitut perusraaka-aineet kysymyksessä olevassa musiikki-idiomissa, jonka lisäksi tulee muotoon, moniäänisyyteen sekä muuntautumiskykyyn liitettävät ainesosat. Niiden erottamiseen tarvitaan monialaista osaamista, ja pelkästään yhden muusikinlajin asiantuntijuus ei riitä erinomaisuuden erottamiseen.

jazzmies:Niiden erottamiseen tarvitaan monialaista osaamista, ja pelkästään yhden muusikinlajin asiantuntijuus ei riitä erinomaisuuden erottamiseen.
 
Tämä ei voi tietenkään pitää paikkaansa, sillä silloinhan alkaisivat jo ihmisen ajalliset kyvyt tulla vastaan, siis mikäli pitäisi tuntea yhtä hyvin vaikka kaikki kolme seuraavaa musiikinmuotoa:klassinen musiikki 1600-luvulta nykypäivään, intialainen taidemusiikki ja jazz. Voisi ehkä käydä niin, että ei oikeastaan ymmärräkään kaikkea niin hyvin kuin voisi luulla ja muille ilmiselvät asiat ovatkin hänelle outoja. Mikä vielä pahinta hän saattaakin tehdä sen tavalla, joka saa hänet näyttämään tomppelilta.

Hauler: Tämä ei voi tietenkään pitää paikkaansa, sillä silloinhan alkaisivat jo ihmisen ajalliset kyvyt tulla vastaan, siis mikäli pitäisi tuntea yhtä hyvin vaikka kaikki kolme seuraavaa musiikinmuotoa:klassinen musiikki 1600-luvulta nykypäivään, intialainen taidemusiikki ja jazz. Voisi ehkä käydä niin, että ei oikeastaan ymmärräkään kaikkea niin hyvin kuin voisi luulla ja muille ilmiselvät asiat ovatkin hänelle outoja. Mikä vielä pahinta hän saattaakin tehdä sen tavalla, joka saa hänet näyttämään tomppelilta.
 
Tämä on perinteinen virhekäsitys siitä, että asiantuntijuus olisi kaanonin, detaljeiden tai tyylien pänttäämisen mukana tuoma palkinto. Klassisessa musiikissa poikkeuksetta korostetaan vain sen omaa kaanonia ja "muuhun ei sitten jääkään aikaa, koska tämä MEIDÄN perinne on niin valtavan laaja ja monisatavuotinen". Näin tulee pyyhittyä relevanteista muista musiikeista samalla 85 % pois. Minne jäävät arabialaisen maqamit muuten tästä jutusta, mikä selittäisi melodiset mollit sun pelit ja vähentäisi kummasti omahyväisyyttä. Maqameiden haltuunottoon tarvitaan viitseliäisyyttä ja laaja-alaisuutta, mikä vasta avaa korvat klassisen musiikin sisällä tapahtuviin asioihin ja laajamittaiseen arvottamissubstanssiin.
 
Luonnollisesti soittajalla on pääsoitin, tutkijalla intohimon kohteensa ja säveltäjällä metodinsa, mutta aina täytyy hakea inspiraatiota muualta, jotta pääsisi asiassa eteenpäin. Yliopistomaailmassakin on tämä tajuttu jo aika päiviä sitten - siksi pääaineen ohella opiskellaan sivuainetta tai monia. Muuten "omaan juttuun" ei saada tarpeeksi etäisyyttä, "alien" näkökulmaa.
 
Asiantuntijuus tulee siitä, että tuntee asiaan eikä sitä, että muistaa historian. Asia on siis se äänesten ja niiden muodostamien musiikinelementtien synnyttämä musiikki sen eri muodoissaan, jonka sen tekijä on omalla tyylillään laittanut alulle. Tarpeettoman usein sanotaan jopa musiikin ammattikoulutuksessa, "tämä on Franz Schubertin säveltämä lied Göthen runoon, jossa Schubert erinomaisesti pystyy välittämään runon tunteen soivaksi ääneksi" (romanttinen kaanonin sisäinen analyysi), kun voisi sanoa sen, että "Schubert lähestyy Göthen runoa muuttamalla soinnutustaan duuri- ja mollisävyjen välillä riippuen runon säkeen hänessä synnyttämissä mielikuvissa" (musiikkitieteellinen analyysi).

jazzmies: Tämä on perinteinen virhekäsitys siitä, että asiantuntijuus olisi kaanonin, detaljeiden tai tyylien pänttäämisen mukana tuoma palkinto. Klassisessa musiikissa poikkeuksetta korostetaan vain sen omaa kaanonia ja "muuhun ei sitten jääkään aikaa, koska tämä MEIDÄN perinne on niin valtavan laaja ja monisatavuotinen". Näin tulee pyyhittyä relevanteista muista musiikeista samalla 85 % pois. Minne jäävät arabialaisen maqamit muuten tästä jutusta, mikä selittäisi melodiset mollit sun pelit ja vähentäisi kummasti omahyväisyyttä. Maqameiden haltuunottoon tarvitaan viitseliäisyyttä ja laaja-alaisuutta, mikä vasta avaa korvat klassisen musiikin sisällä tapahtuviin asioihin ja laajamittaiseen arvottamissubstanssiin.
 
Tämä kappale herätti mielenkiintoni ja ajattelin sitä jonkin verran. Sitä kuitenkin vaivaa eräänlainen käänteisimperialistinen suhtautuminen:eli länsimainen musiikki nähdään jonakin arvottomana jota voi tarkastella vain ulkoapäin. Tuo käänteinen valkoisen miehen taakka on piirre, jonka olen useinkin havainnut ja se selkeästi johtaa ajatteluun, jossa mikään länsimainen, ei varsinkaan saksalainen, taidemusiikki voi olla hyvää.
 
Toisaalta kappale esittää täysin järjettömän ajatuksen:läntinen ihminen ei ymmärrä länsimaista musiikkia vaan ymmärtääkseen länsimaista musiikkia pitää omaksua maqamit, tai peräti hallita molemmat. Tietenkin olisi mielenkiintoista analysoida läntistä musiikkia maqameiden näkökulmasta, mutta ei voi väittää, että se olisi tapana ainut oikea tai edes järkevä.
 
Vai tarkoittaako viimeinen virke sitä, että maqameiden haltuunottoon tarvitaan viitseliäisyyttä ja laaja-alaisuutta, mikä klassisen musiikin tapauksessa vasta avaa korvat musiikkiin(siis viitseliäisyys ja laaja-alaisuus)?