Klassinen ›

Kyllä megalomaaninen sivistyssanojen ja munkkilatinan käyttö tekee viestin perillemenon vaikeammaksi, mutta eihän tekstin aina tarvitse ollakaan tarkoitettu pikaruokana pureskeltavaksi mega-ateriaksi. Hienoja tekstejä ja sopivan ärsyttäviä ovat, kannustavat lukijaa tiedonhankintaan ja kehoittavat ajattelemaan itsenäisesti. Tekstit sisältävät samalla sopivassa määrin virheellistä ja harhaanjohtavaa tietoa, oudon satiiriisista ja väritetyistä tulkinnoista puhumattakaan.
 
Kuinka tämä harhaanjohtaminen ja asiatietojen sopiva erheellisyys käsityksesi mukaan kyseisessä kirjoituksessani ilmenee? Kenties jossakin virheellisissä ja katteettomissa musiikillisteoreettisissa spekulaatiossani?

Kuinka tämä harhaanjohtaminen ja asiatietojen sopiva erheellisyys käsityksesi mukaan kyseisessä kirjoituksessani ilmenee? Kenties jossakin virheellisissä ja katteettomissa musiikillisteoreettisissa spekulaatiossani?
 
Viestintä on vaikeaa, minäkin kohdistin kommenttini enemmänkin jo aiemmin lukemiini kirjoituksiisi, joista olen luonut itselleni edellä mainitsemani mielikuvan sinun mielenkiintoisesta tyylistäsi kirjoittaa. Tätä nimenomaista kirjoitustasi en tietämättömyyttäni kykene vielä kritisoimaan varsinaisten asiatietojen osalta, mutta tapasi kirjoittaa houkuttelee kyllä etsimään tietoa barokkimusiikistakin, joka varsinaisesti ei ole minua isommin kiinnostanut aiemmin. Luvallasi saanen palata aiheeseen tuolta osin myöhemmin, paremmin valmistautuneena.
 
Kirjoitustyylillisiä ja filosofia näkökohtia en halua tässä yhteydessä käsitellä ja uskon sinun pystyvän käymään sisäistä dialogia itsesi kanssa paremmin, mihin minä koskaan kykenisin. Ehkä itse pyrin liian objektiiviseen tapaan lähestyä musiikkia, mennyttä aikaa ja kulttuuria, henkilöiden motiiveja ja aivoituksia. Liika objektiivisuus tekee ihmisestä epäilevän Tuomaan ja mielestäni teoria on vain teoriaa, aikansa alati muuttuvaa olettamusta, joka perustuu siihen tietämykseen mikä kulloinkin asioista vallitsee. Musiikkihan on nimenomaan subjektiivista kokemista, jonka jokainen mieltää omalla tavallaan.

En kyllä tierä onko kauheen viisasta rueta kilpailuttamaan eri aikakausien musiikkiltyylejä keskenään. Barokki-aikana on tehty tietynlaista musiikkia ja taas kansallisromantiikan aikaan toista ja sillä siisti , ajanmukaista musiikkia ja sillä hyvä.

En kyllä tierä onko kauheen viisasta rueta kilpailuttamaan eri aikakausien musiikkiltyylejä keskenään. Barokki-aikana on tehty tietynlaista musiikkia ja taas kansallisromantiikan aikaan toista ja sillä siisti , ajanmukaista musiikkia ja sillä hyvä.


Luonnollisuus kunniaan; ja sitähän Schubert on jos kuka. Täydellinen vastakohta Bachin ja Schönbergin tekniselle jippoilulle ja Bethovenin konstruktiivisuudelle.Siksi kai EU:n perustuslakikin kaatui, Ilon hymi, ja pyh!
 
Sittenhän Schubertilla, kumotakseni vielä perusteeellisemmin väitteen hänen kamarimusiikinsa pituudesta, on kompakti ja viehkeä, idiomeiltaan jopa ärsyttävän beethoveniaaninen, E-duuri kvartetto G 353, 19. ikävuodelta, jota leimaa hieno kehittelytekniikka ja kaunis temaattinen työ yhdistyneenä hyvin lujaan beethoveniaaniseen rakenteeseen kohti Beethovenin sonaatti-allegro formaatin koneptiota, jossa melodisesta kaarroksesta tai idusta, tai rytmikuviosta kehkeytyy laaja sinfoninen, toisinaan kudosteknisesti tekstuuriltaan miltei orkestraalinen rakenne. Tai harmonisesti rohkea ja profeetallinen kromatiikan sävyttämä D 68, säilnyt 2-osaiena torsona, jonka hetkittäiset deja vu-alluusiot yhdistävät Bethovenin vimeisen kauden tuotantoon.Ellei sitten kvarteton D 87 lyyrisyys ole mieleen tai kvarteton osien D 103 ja 703 synkkä runollisuus.
 
Olin muten humaltunut viikonloppuna D 353, Die Zwillingsbrüderia ja Alfonsiakin kunnellessani, Heissan.
 
Varhaiskvartetoista monet päihittävät Haydninkin innovatiivisuudessaan ja dramaatisessa voimassaan , kuten D 46, 74 ja 112, 16 - 17 vuotiaalta nerolta, ja sopeutuvat hyvin klassisiin muotokaavoihin, eivätkä ole enää vain vanhemman mestarin sonaattimuodon ja barokin kontrapunktin yhteensulautuman pitsinnypläystä.
 
Myös ne 2 15-vuoden iässä lähinnä kotitarpeisiin sävellettyä kvartettoa osoittavat, jos eivät vielä suurta yksilöllisyyttä, niin ainakin, toisin kuin Salter tähdentää Suuret säveltäjät-kirjassa, irtutumista haydnilaisesta perinteestä pikemminkin kohti beethoveniaanista muodon tiivistymistä sonaattiallgrovoimavarojen hallintaa ja irtautumista hallitsevista sävellajisuhteista kohti romantiikan tunnevomaista ja impulsiivista ilmaisua. Pidän niistä joka tapauksesa enemmän kuin klassisen kurinalaisista Haydnin pappakvartetoista, niin hienoja ja täynnä kekseliäisyyttä kuin ne ovatkin. kuvcitelkaa; 15-vuotias kaveri tulee täydellisestä tuntemattomuudesta ja sanoo kuka täällä rules!

Luonnollisuus kunniaan; ja sitähän Schubert on jos kuka. Täydellinen vastakohta Bachin ja Schönbergin tekniselle jippoilulle ja Bethovenin konstruktiivisuudelle.Siksi kai EU:n perustuslakikin kaatui, Ilon hymi, ja pyh!
 
Sittenhän Schubertilla, kumotakseni vielä perusteeellisemmin väitteen hänen kamarimusiikinsa pituudesta, on kompakti ja viehkeä, idiomeiltaan jopa ärsyttävän beethoveniaaninen, E-duuri kvartetto G 353, 19. ikävuodelta, jota leimaa hieno kehittelytekniikka ja kaunis temaattinen työ yhdistyneenä hyvin lujaan beethoveniaaniseen rakenteeseen kohti Beethovenin sonaatti-allegro formaatin koneptiota, jossa melodisesta kaarroksesta tai idusta, tai rytmikuviosta kehkeytyy laaja sinfoninen, toisinaan kudosteknisesti tekstuuriltaan miltei orkestraalinen rakenne. Tai harmonisesti rohkea ja profeetallinen kromatiikan sävyttämä D 68, säilnyt 2-osaiena torsona, jonka hetkittäiset deja vu-alluusiot yhdistävät Bethovenin vimeisen kauden tuotantoon.Ellei sitten kvarteton D 87 lyyrisyys ole mieleen tai kvarteton osien D 103 ja 703 synkkä runollisuus.
 
Olin muten humaltunut viikonloppuna D 353, Die Zwillingsbrüderia ja Alfonsiakin kunnellessani, Heissan.
 
Varhaiskvartetoista monet päihittävät Haydninkin innovatiivisuudessaan ja dramaatisessa voimassaan , kuten D 46, 74 ja 112, 16 - 17 vuotiaalta nerolta, ja sopeutuvat hyvin klassisiin muotokaavoihin, eivätkä ole enää vain vanhemman mestarin sonaattimuodon ja barokin kontrapunktin yhteensulautuman pitsinnypläystä.
 
Myös ne 2 15-vuoden iässä lähinnä kotitarpeisiin sävellettyä kvartettoa osoittavat, jos eivät vielä suurta yksilöllisyyttä, niin ainakin, toisin kuin Salter tähdentää Suuret säveltäjät-kirjassa, irtutumista haydnilaisesta perinteestä pikemminkin kohti beethoveniaanista muodon tiivistymistä sonaattiallgrovoimavarojen hallintaa ja irtautumista hallitsevista sävellajisuhteista kohti romantiikan tunnevomaista ja impulsiivista ilmaisua. Pidän niistä joka tapauksesa enemmän kuin klassisen kurinalaisista Haydnin pappakvartetoista, niin hienoja ja täynnä kekseliäisyyttä kuin ne ovatkin. kuvcitelkaa; 15-vuotias kaveri tulee täydellisestä tuntemattomuudesta ja sanoo kuka täällä rules!
 
Taidait olla ottaneena?

Luonnollisuus kunniaan; ja sitähän Schubert on jos kuka. Täydellinen vastakohta Bachin ja Schönbergin tekniselle jippoilulle ja Bethovenin konstruktiivisuudelle.Siksi kai EU:n perustuslakikin kaatui, Ilon hymi, ja pyh!
 
Mitä on luonnollisuus musiikissa? Kuten jo moneen kertaan on todettu, myös Schubert joutui "noudattamaan sääntöjä", myös hän kehitteli ideoita ja työsti omaa musiikkiaan, ihan samaan tapaan kuin Beethoven, Bach, Schönberg ja _kaikki_ länsimaisen taidemusiikin säveltäjät. On täysin naurettava väite, että Schubertin musiikki olisi jotenkin luonnollisempaa vai siksi, että se sattuu sinun korvaasi siltä kuulostamaan.

Mitä on luonnollisuus musiikissa? Kuten jo moneen kertaan on todettu, myös Schubert joutui "noudattamaan sääntöjä", myös hän kehitteli ideoita ja työsti omaa musiikkiaan, ihan samaan tapaan kuin Beethoven, Bach, Schönberg ja _kaikki_ länsimaisen taidemusiikin säveltäjät. On täysin naurettava väite, että Schubertin musiikki olisi jotenkin luonnollisempaa vai siksi, että se sattuu sinun korvaasi siltä kuulostamaan.
 
Se että kehitetään ja luodaan rautalangasta vääntämällä joku matemaaattisia lakeja noudattava tekniikka, johon nämä sävellykset perustuvat, kuten sävelrivi sarjallisessa musiikissa, jota punnitsemalla säveltäjä luo teoksensa, ei ole siis kovin luonnollinen tapa tehdä musiikkia, vaan hyvin keinotekoinen.

Se että kehitetään ja luodaan rautalangasta vääntämällä joku matemaaattisia lakeja noudattava tekniikka, johon nämä sävellykset perustuvat, kuten sävelrivi sarjallisessa musiikissa, jota punnitsemalla säveltäjä luo teoksensa, ei ole siis kovin luonnollinen tapa tehdä musiikkia, vaan hyvin keinotekoinen.
 
Kyllähän se keinotekoiselta tuntuu, mutta tosi säveltäjä saa siitäkin jotain irti, musiikillisessa mielessä

Se että kehitetään ja luodaan rautalangasta vääntämällä joku matemaaattisia lakeja noudattava tekniikka, johon nämä sävellykset perustuvat, kuten sävelrivi sarjallisessa musiikissa, jota punnitsemalla säveltäjä luo teoksensa, ei ole siis kovin luonnollinen tapa tehdä musiikkia, vaan hyvin keinotekoinen.
 
Mutta perustuuhan Schubertin tonaalinen musiikkikin tarkkoihin sääntöihin. Dominantti purkautuu aina toonikaan jne. Mielestäni määritelmäsi luonnollisesta musiikista ontuu ja pahasti.

Se että kehitetään ja luodaan rautalangasta vääntämällä joku matemaaattisia lakeja noudattava tekniikka, johon nämä sävellykset perustuvat, kuten sävelrivi sarjallisessa musiikissa, jota punnitsemalla säveltäjä luo teoksensa, ei ole siis kovin luonnollinen tapa tehdä musiikkia, vaan hyvin keinotekoinen.
 
Mitä muuta tonaalisuus ja tonaalinen äänenkuljetus on, kuin matemaattisia lakeja noudattava tekniikka?