Klassinen ›

Minä diggasin murkkuikäisenä eniten Beethovenia, jota pidin silloin kokemattomuuttani ja ymmärtämättömyyttäni säveltäjistä suurimpana, enkä olisi voinut sietää sitä, että joku kehui Mozartia paremmaksi säveltäjäksi tai että minulla olisi ollut syytä olettaa näin. Muistan erään kerran kun minulla oli jonkinlainen henkinen kriisi, kuunnelleeni Beethovenin pianokonserttoa n.o 5, Es-duuri, "Keisari", ja koin katharsiksen, sielun kuorman kirvoittumisen ja puhdistumisen musiikin syvällisen ja elähdyttävän vaikutuksen johdattamana. Tulee mieleeni Franz Schubertin sanat Beethovenin musiikista tässä yhteydessä: Kuulijan tulee olla ylipäätään vain syvästi onneton (tai onneton rakkaudessaan) ymmärtääkseen Beethovenia. Tästä voidaan siis päätellä, että Beethoven käy hyvästä lääkkeestä masennustiloihinkin.
 
Lisäksi Tenavat-sarjan Amadeus kuuntelee aina suruunsa Beethoovenia. Kuten myös iloonsa ja jokaiseen muuhun tunnetilaansa - ja huvikseenkin. Kerran oliko se nyt juuri kuudennessa kun tuli Amadeuksen korvaan niin koskettava kohta, että vilunväreet kulkivat selkäänsä pitkin, ja Hän Vilustui!
 
Että varovaisesti sen Beethoovenin kanssa.

Musiikissa on se hieno puoli, kuten kaikissa jaloissa taiteissa, että sen näyttämönä on puhdas mielle, jonka tajunnasta tahto on kokonaan poistunut, emmekä me itse ole puristettu ja väräjävä kieli, vaan tahdon kaikki liikkeet heijastuvat tuskan tai tyydytyksen kuvana puhtaassa mielteen alueelle. Sitä voitaiin sanoa objektivoiduksi tunteeksi.