Klassinen ›

Ei kritiikki useinkaan täysin tuulesta temmattua ole, mutta se saattaa myös takertua detaljeihin ja sävellysteknisiin hienouksiin luotaamatta jotakin sävelteosta ymmärrettävistä syistä pohjaan asti, sillä tällöin kritiikin olisi vedettävä vertoja itse teokselle siihen pystymättä, sillä verbaalinen ilmaisu ei vedä vertoja musiikille varsinkaan kun kyse ei ole mistään sanallisista neroista.
 
Joskus ehkä -80 luvulla, en katsonut vuotta, Sonnisen Sinfonisia tuokioita kritiikki luonnehti raikkaiksi ja musikanttisiksi tuokioiksi, joilla on sinfonisuuden kanssa tekemistä vain sikäli, että ne on sävelletty orkesterille, mutta aika sinfonisilta eräät niistä kuulostavat ja Finaletto kiihtyy yhä vauhdikkaampaan menoon ja kohoaa lähes ennen kuulumattomaan säihkyyn suomen säveltaiteessa huimassa tykityksessään ja rytmisessä drivessään täynnään positiivista energiaa. Suomen musiikin kirkkaimpia tähtihetkiä.
 
Vanhemmasta kritiikistä poiketen ja sille vastakkaisena näkemyksenä arvostelija totesi, ettei muka näin lyhyistä palasista, kuin sinfoniset tuokiot ovat saisi edes aikaan mitään rohkeaa, vaikka teos on varsin rohkea muuhun sen aikaiseen suomalaiseen musiikkiin verrattuna joissakin osissaan.
 
Arvostelija väittää myös, että Sonninen on parhaimmillaan balettimusiikissa, johon hän jollakin tavoin rinnastaa voimakkaissa dynaamisissa jännitteissään nämä käytännöllisen ja musikanttisen säveltäjän raikkaat tuokiot.
 
Mutta ovathan ne selvästi raskaampaa tekoa ja ainesta, kuin esim. Pessi ja Illusian balettinumerot yleensä muita säveltäjän baletteja tuntematta. Kritiikki myös vähättelee teoksen merkittävyyttä todeten, ettei se ole mikään merkkiteos ja tuskin edes kyseisten pohjoismaisten musiikkipäivien paras teos, jollaiseksi se valittiin 1947. Teosten osien mittasuhteiden vaatimattomuudesta huolimatta ja niihin nähden teoshan on melkoinen mestariteos.
 
Pylkkäsen sinfonietta syntyi v. 1943 sodan aikana säveltäjän toimiessa esikuntatehtävissä mm. "perunateatterissa. Teos on säveltäjän laajaa sinfoniaa keveämpi, mutta yleisilmeeltään ensiosassa hiukan oopperamainen synnynnäisen musiikkidramaatikon luomaksi, kuten jotkut Mozartinkin teokset, varsinkin eräät pianokonsertot, joissa musiikkitieteilijöiden mukaan tuhlailevasti käytetyt aiheet ovat kuin joukko oopperan roolihenkilöitä.
 
Myös Pylkkäsen sinfonietassa esim. ensiosan sivuteema on kuin hänen oopperoidensa maailmasta, tummana ja kohtalokkaana se johdattaa ajatukset tuolloin valmisteilla olevan Mare oopperan maailmaan, sitä aikaisemman Bathseeba Saarenmaalla oopperan valmistuttua jo talvisodan kynnyksellä. Sivuteema luo huomattavan kontrastin pääaiheen positiiviselle ja energiselle tarmokkuudelle ja leikkisyydellekin sievän idyllisyyden lisäksi, jota allegretto grazioso tempomerkintä hyvin kuvaa. Osan lopussa duuri-ja mollisävyt taistelevat keskenään ja pääteeman alkusäkeet saavat fanfaarin luonteen ja osa päättyy triumfinaaliseen tunnelmaan.
 
Pylkkänen osaa myös kehitellä aiheitaan sinfonisesti eikä tyydy esim. jollekin Deliusille ominaiseen rapsodiseen muodonkäsittelyyn ja jonka jonkinlainen häilyvän impressionistinen muotokieli on eräissä teoksissa ja muiden vaikutteiden ohella myös hiukan hitaassa osassakin läsnä tuota romanttisen laulavaa laajakaarista ja kohtalokkaiden patarummun iskujen katkaisemaa legatolinjaa lukuun ottamatta, joka johdattaa ajatukset eri ilmansuuntaan, Deliuksen tyylin ollessa jonkin verran Pylkkäsen säveltäjätemperamentille etäistä sukua, tai sitten olen täysin väärässä.
 
Vauhdikkaasti vaskifanfaarejakin viljellen alkava finaali esittelee osan loppupuolella myös Pylkkäselle epätavallisen fugaton sävellyksen fuugamaisena osana, jota harvat säveltäjät suomessa tuohon aikaan käyttivät, muttei ole lyhyenä ja ohikiitävänä hetkenä muodoltaan verrattavissa täyspitkään fuugaan kehittelyineen, mutta sävellysteknisenä saavutuksena todistaa säveltäjänsä oivalliseksi kontrapunktikoksi. Sinfonietta päättyy valtavasti kohisten upeiden vaskiaiheiden myötä.
 
Klamihan ei muutoin yleensä tuntunut arvostavan kumma kyllä Pylkkästä ainakaan orkesterisäveltäjänä, mutta piti Kullervon sotaanlähtöä, joka on syntynyt myös sodan melskeessä ja nyttemmin myös levytetty, Pylkkäsen ehkä parhaana orkesteriteoksena ja tuntui arvostavan myös sinfonista preludia. Parempiakin teoksia Pylkkänen on luonut myös puhtaan orkesterimusiikin alalla. Nykyaikana eräät kriitikot ovat olleet täysin vastakkaista mieltä teoksen merkityksestä.
 
Ultima Thule on eräs Pylkkäsen parhaimmista sinfonisista runoista, mutta jota eräs modernismin kiihkeä esitaistelija Erkki Länsiö moitti vuosisadan vaihteen impressionismista.
 
Musiikkikirjan "Rakastan Sibeliusta ja muita musiikillisia tunnustuksia" kirjoittaja kummeksui, ettei Pylkkäsen hieno ja palkittu sellokonsertto ole osana suomalaisittain muuten niin kapeaa tämän lajityypin repertoaaria. Baletti Kaarina Maununtytär esitettiin menestyksellä saksassa asti.