Klassinen ›

Ai niin, Einojuhani tosiaan kupsahti 2016(?). Hän sinetöi paikkansa yhtenä kaikkien aikojen vakuuttavimpana suomalaisena säveltäjänä Saariahon rinnalla.

Henri Henri Olavi: Ai niin, Einojuhani tosiaan kupsahti 2016(?). Hän sinetöi paikkansa yhtenä kaikkien aikojen vakuuttavimpana suomalaisena säveltäjänä Saariahon rinnalla.
 
Vaikka hän on Sibeliuksen jälkeen eräs tunnetuimpia suomalaisia säveltäjiä maailmalla ei hänen musiikkinsa kestä vertailua esim. Melartinin, Fordellin, Tuukkasen, Aaltosen, Pesosen, Fougstedtin ja monien muiden kanssa.

Ei vain kestä, vaan ylittää mainitsemasi säveltäjien tuotokset kirkkaasti väkevällä emotionaalisuudella ja syvyydellä, joista kaikki em. säveltäjät olisivat kateellisia.

Henri Henri Olavi: Ei vain kestä, vaan ylittää mainitsemasi säveltäjien tuotokset kirkkaasti väkevällä emotionaalisuudella ja syvyydellä, joista kaikki em. säveltäjät olisivat kateellisia.
 
Ei todellakaan ylitä. Eihän Rautavaaran musiikissa edes ole mitään syvyyttä josta muut säveltäjät voisivat olla kateellisia. Kuuntelin Rautavaaran kansainvälisen läpimurtosinfonian "Angel of light" molto allegro osaa ja totesin sen musiikillisesti kovin köykäiseksi ja heppoiseksi teokseksi. Se ei todellakaan ole mitään järisyttävää ja sielua järkyttävää musiikkia. Teos tuskin kestää kulutusta kovinkaan hyvin vaan kuluu puhki jo muutaman kuuntelukerran jälkeen.
 
Sen jälkeen kuuntelin pakahtuneena ja henkeä haukkoen Tuukkasen ihanan Meri sinfonian myrskyisää 3. osaa jossa mainingit nousevat vaahtopäille. Jo sen perusteella voin todeta Tuukkasen paremmuuden säveltäjänä Rautavaaraan nähden. Sitä syvää emotionaalista tyydytystä jota voimme kokea Melartinin ja muiden vanhojen mestarien teoksista Rautavaaran kitschinomainen ja ulkokuoreen jäävä ilmaisu ei tarjoa.
 
Niitä syviä tuntoja joita vanhojen mestarien originellit teokset heijastavat Rautavaaran musiikki ei kosketa. On täysin paradoksaalista että yleisö tyytyy heikompaan ravintoon vaikka olisi vaikuttavampaakin musiikkia tarjolla. Muuten kyllä kannatan suomalaista säveltaidetta.
 
Täytyy siltikin tosin myöntää että Rautavaaran kyseisen lempeää hohdetta säteilevän sinfonian seuraavissa hitaissa osissa tapaamme tuota hieman rutiininomaista nopeaa osaa suurempaa kauneutta vaikka lillunnaksi se jää eikä ylitä esim. Melartinin väkeviä saavutuksia, pettämätöntä muototajua ja melodista kekseliäisyyttä sinfonian saralla.
 
Valitettavasti emme voi tätä nykyä nauttia Tuukkasen muiden sinfonioiden pakahduttavasta kauneudesta kun tarjonta on rajoittunut vain kauniiseen Meri sinfoniaan josta siitäkään ei ole laajaa 16 ja puoli minuuttista avausosaa Spotifysta kuunneltavissa lähes impressionistisessa pehmeydessään ja aaltomaisessa melodiikassaan taivaallisen kauniine kuoroineen ja kehittelyn myrskyisimpine jaksoineen jossa kuoro laulaa mm. laivoista ja salakareista vaan teoksen aloittaa Spotifyssa kahdesti kuultava nopeatempoinen ja kepeä, osin pandiatoninen Intermezzo 3 ja puoliminuuttisessa kestossaan jonka kuuluisi olla vasta teoksen toinen osa.
 
Kalervo Tuukkasen säveltämän postromanttisen Meri-sinfonian Finlandia Recordsin CD:llä olevassa pitkässä 16 ja puoli minuuttisessa avausosassa lähes impressionistisessa pehmeydessään ja aaltomaisessa melodiikassaan, jota valitettavasti ei löydy Tuubista tai Spotifysta joissa teos alkaa 3 ja puoli minuuttisella nopeatempoisella ja osin pandiatonisella toistamiseen soivalla Intermezzolla, saattaa olla, kuulijan näkemyksestä tietysti riippuen, pari heikompaa ja vähemmän inspiroitunutta kohtaa, joista mielestäni ensimmäinen on siirtymä "kehittelyjaksosta" kertausjaksoon ja toinen on muuan kuorojaksojen välissä soiva vapaan "kertausjakson" "orkesterivälike" joka ei toistu siinä identtisenä esittelyjaksoon verrattuna jossa samainen kohta ensimmäisessä ilmaantumisessaan on paljon kiehtovampi. Tämä pieni teosta koskeva huomautus ei kuitenkaan himmennä kokonaisuuden lumoavuutta. Muutoin avausosan musiikki on niin kaunista unohtumattomine kuorojaksoineen että se lyö Sibeliuksen anakronistista klassismia edustavat surkeat sinfoniat laudalta. Aikoinaan Meri sinfonian 3. osaa kuunneltuani vanhempien makuuhuoneen parisängyllä tuntui kuin rintakehäni olisi rusentunut patjaa vasten musiikin voimasta. Tuukkasen olympiahopeaa voittanut Karhunpyynti on vaikuttavasta alkupuoliskostaan huolimatta heikompi teos kuin Meri sinfonia.
 
Nytkin kuuntelen vaikuttuneena suomen suurimman naissinfonikon Helvi leiviskän sinfoniaa Spotifysta ja on myönnettävä että hänen väkevä taiteensa ylittää emotionaalisella voimallaan Rautavaaran kalpean sinfonikkouden. On aikamoinen saavutus naiselta kun voittaa säveltäjänä miessukupuolen tunnetumman edustajan.
 
Minusta esim. Helvi leiviskän säveltaide ja sinfonikkous on juuri osoitus ja todiste siitä että naiset kykenevät luomaan yhtä täysipainoista taidetta siinä missä miehetkin vaikka Schopenhauer on todennut että naisissa voi olla huippulahjakkaita mutta ei milloinkaan neroja sillä naiset pysyvät aina subjektiivisina eivätkä tule milloinkaan objektiivisiksi. Myös Ida Moberg jolta tuubissa on kuunneltavissa pari orkesterikappaletta, mutta ei hänen ilmeisesti kadonnutta sinfoniaansa, oli lahjakas joskaan ei ehkä aivan Leiviskän tasoinen säveltäjä. Mene ja tiedä. Löysin myös suomalaissyntyisen ruotsalaisen naissäveltäjän Laura Netzelin ja kuulin katkelman hänen pianokonsertostaan.
 
Vaikka nykyään ei ehkä olekaan neroja niin olen itse kokenut neroiksi nimittämiemme menneisyyden luovien henkien luomien teosten välityksellä neron älyn auringonkaltaisuuden ilmaistessaan maailman olemuksen erotuksena normaaliälystä joka ainoastaan valaisee kulkijan tietä. Vaikka Schopenhauer lienee ollut väärässä evätessään naisilta nerouden mahdollisuuden oli Schopenhauer siinä oikeassa että olioiden välisiin suhteisiin pysähtyvä äly ei kykene käsittämään olioiden puhtaasti objektiivista olemusta kuten tahdon palveluksesta vapautunut äly.

Prophet: Nytkö ollaan Sibeliuksen mittasuhteissa?
 
https://www.turkulainen.fi/paikalliset/1398137
 
Sibelius oli toivottoman vanhanaikainen ja konservatiivinen säveltäjä viljellessään klassis-eurooppalaisella kaudellaan frigidiä klassismia edustavia staattisia sinfonioita kuten 5. 7. ja 6. sinfonia jonka sävelkieli on saanut innoituksensa klassisilta mestareilta kuten Palestrinalta sen lisäksi että Sibelius omahyväisyydessään kuvitteli sinfoniansa olevan pikkuisen kuin Mozartia. Sen lisäksi Sibeliuksen 3. sinfonia edustaa tyyliltään Busonin nuorklassismia joten kovin edistyksellisestä ja omaperäisestä säveltäjästä ei Sibeliuksen kohdalla voi puhua.

Rautavaara taisi itsekin tuumia että hänen tuotannossaan opuslukujen suuri määrä voi herättää epäilyksen sävellystyön rutiinimaisuudesta.

Kaikki muistavat, että Sibeliuksen Finlandia soi komeasti Renny Harlinin ohjaamassa elokuvassa Die Hard 2. Elokuvan tuottaja Joel Silver ja musiikista vastannut säveltäjä Michael Kamen tiesivät Sibeliuksen jo aikaisemmin. He tuskin tiesivät mitään Tuukkasesta ja Melartinista, joten jo silläkin perusteella Suomen suurin säveltäjä on Sibelius.
 
https://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Kamen
 
https://en.wikipedia.org/wiki/Joel_Silver

Prophet: Kaikki muistavat, että Sibeliuksen Finlandia soi komeasti Renny Harlinin ohjaamassa elokuvassa Die Hard 2. Elokuvan tuottaja Joel Silver ja musiikista vastannut säveltäjä Michael Kamen tiesivät Sibeliuksen jo aikaisemmin. He tuskin tiesivät mitään Tuukkasesta ja Melartinista, joten jo silläkin perusteella Suomen suurin säveltäjä on Sibelius.
 
https://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Kamen
 
https://en.wikipedia.org/wiki/Joel_Silver
 
Ei missään tapauksessa ole. Minusta se ei riitä perusteluksi koska puhtaasti emotionaalinen voima ja kyky vaikuttaa syvästi ja pakahduttavasti tunteisiin, ratkaisee säveltäjien välisen paremmuuden. Tunsinhan minäkin Sibeliuksen Finlandian jo kouluajoista lähtien kun se sisältyi Valittujen Palojen klassisen musiikin kokoelmalevysarjaan Sävelten siivin jonka isäni osti minulle ja ihastuin Finlandiaan tuolloin ja kuuntelin radiosta Sibeliuksen sinfonioita kunnes hankin pari niistä CD:lläkin mutta kävi niin kuin vanha sananparsi sanoo, että Melartin tuli kuin puskista ja ajoi Sibeliuksen ohitse suomen suurimmaksi säveltäjäksi ainakin minun omassa tietoisuudessani ja perässä tulivat kaikkki muutkin unohdetut suomalaiset sinfonikot jotka osoittautuivat emotionaalisessa voimassaan Sibeliusta väkevämmiksi säveltäjiksi sillä kyse ei ole vain muutamasta vaan leegiosta säveltäjiä jotka peittoavat Sibeliuksen edellä mainituilla ominaisuuksilla Sibeliuksen musiikin edustaessa sisäänpäin kääntynyttä modaalisuutta.
 
Kuulin tosin jo Erkki Melartinin Prinsessa Ruusunen juhlamarssia kouluaikana päivänavauksen yhteydessä enkä juurikaan pitänyt tuolloin kappaleesta mutta en tiennyt Melartinin olevan myös sinfonikko joka näytti kyntensä sitten myöhemmin kun tutustuin hänen vaikuttaviin sinfonioihinsa joiden hankintaa emmin pitkään luullen aluksi niiden olevan jotakin kansanlaulusovituksia jousiorkesterille ala käsisalmen lauluja mutta ne osoittautuivatkin täysipainoisiksi ja täysverisiksi orkesterioteoksiksi universaalissa laadukkuudessaan vaikka ovatkin alkuperäisten teosten mielivaltaisesti lyhennettyjä versioita.
 
Musiikinhistoria on jatkuvaa opiskelua ja uuden oppimista.
Ei voida jämähtää paikalleen ja vedota siihen että on niin laiska ottamaan asioista selvää ja tutkimaan historiankirjoja oppiakseen ja löytääkseen monia itselle aiemmin tuntemattomia mutta merkittäviä säveltäjiä jotka kyseenalaistavat vanhat totutut asetelmat säveltäjien hierarkiassa.
 
Testasin eilen useaan otteeseen Sibeliuksen musiikin kvaliteetteja Melartiniin ja Tuukkaseen verrattuna ja siinä missä nämä kaksi säveltäjää saivat minut sinfonioillaan pakahtumaan ja kohottautumaan ylös silmät kiinni puristuneena suu ammollaan niin Sibeliuksen 7. ja 5. sinfonia osoittautuivat loputtoman ankeiksi, harmaiksi ja emotionaalisesti köyhiksi teoksiksi jotka saivat katseeni valumaan apaattisena alas lattiaan ja tuntui kuin 7. sinfoniaa kuunnellessa olisin tarponut suossa jota ennen kuunneltu Melartinin E duuri sinfonia sai minut kuin ekstaasiin kuten aiemmin sinä päivänä kuunneltu Myrsky osa Tuukkasen Meri sinfoniastakin.

Ainoa oikea perustelu on se, kuinka paljon säveltäjän musaa on myyty ympäri maailmaa kaikissa muodoissaan. Tämä titteli kuuluu siis Jannelle. Subjektiivisilla emotionaalisilla perusteluilla ei ole mitään arvoa.

Henri Henri Olavi: Ainoa oikea perustelu on se, kuinka paljon säveltäjän musaa on myyty ympäri maailmaa kaikissa muodoissaan. Tämä titteli kuuluu siis Jannelle. Subjektiivisilla emotionaalisilla perusteluilla ei ole mitään arvoa.
 
Onko siis Marjatta Pokelan säveltämä Mörkö ooppera parempi kuin joku Erkki Aaltosen Kansansinfonia kun sitä on myyty ja levytetty enemmän? Enpä oikein jaksa uskoa sillä Aaltonen edustaa laadukasta korkeakulttuurista taidemusiikkia muodoltaan ehyellä ja taitavasti rakennetulla sinfoniallaan kun Mörkö on simppeliä lastenmusiikkia vaikka onkin genreensä klassikko.
 
Populaarisuutta tavoitteleva, merikantolaista uusklassismia enteilevästä tanhullisuudesta, Wagnerin orkesterimassoista ja Beethovenin Pastoraalisinfoniasta vaikutteita yhdistelevä 3. ns. Kansansinfonia karakteristisine väliotsikoineen on hyvin koossa pysyvä ja muodoltaan ehyt teos jossa siis hänen esim. Hämeenlinna orkesterirunoelmastaan ilmenevät Sibelius-vaikutteet ovat jo hyvästelty Aaltosen lähtiessä omille teilleen sinfonikkona.
 
Myyntiluvut ovat usein hyvä mittari ja perustelu taiteen arvon määrittelemisessä vaikkakaan ei aina sillä kokemusten perusteella tiedämme eksistoivan myyntilistojen kärjessä olevia säveltäjiä kuten Sibeliusta merkittävämpiäkin säveltäjiä joiden musiikkia ei ole levytetty lainkaan ja joka osaltaan romuttaa tuon teorian myydyimpien säveltäjien parhaudesta vähemmän myytyihin nähden vaikka tosiasiassa se ei ole sitä koskaan koska populariteetti sinällään ei kerro musiikin laadukkuudesta ja korkeimmasta metafyysisestä merkityksestä vielä mitään vaikka onkin totta että kaikkien aikojen suurimmat säveltäjät majailevat myyntilistojen kärjessä mutta ei sääntöä ilman poikkeusta varsinkaan 1900 luvulla jossa ammattimaisten ja tyyliltään hyvin heterogeenisten säveltäjien väliset tasoerot eivät olleet enää niin suuria parhaimpien ja huonoimpien välillä kuin 1700 luvulla klassismin aikana jolloin muutamat harvat säveltäjät kasvoivat muita paljon päätä pidemmiksi ja saavuttivat taiteessaan sellaisen mestaruuden ettei siihen ole kukaan yltänyt vielä tänä päivänäkään kun sen sijaan 1900 luvun heterogeenisten sävellystyylien ja sävellystekniikoiden aikana monet taitavat ja visionääriset ammattimaiset säveltäjät ovat saattaneet luoda jopa tunnetumpia kollegoitaan emotionaalisesti vaikuttavampaakin musiikkia mutta vaipua silti täysin unohduksiin korkealuokkaisesta säveltaiteestaan huolimatta ja vain muutama harva nimi kuten Sibelius on historian oikusta sattumalta jäänyt ohjelmistoon oltuaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa mutta ei niinkään ylivertaisen musiikillisen laadukkuuden perusteella kuten Bach, Mozart tai Beethoven ja miksei Schubertkin vaikka näin on pitkään ilmeisesti perusteetta luultu ja vasta hiljattain on 1900 luvun alkupuolella maineeseen nousseen ja menestystä niittäneen Melartininkin sinfoniatuotanto kokenut suomessa uuden tulemisen ja renessanssin muttei korkeasta laadukkuudestaan huolimatta ole vielä vakiinnuttanut asemaansa kansainvälisessä ohjelmistossa vaikka taannoin musiikkilehti Fanfarekin julisti hänet aliarvostetuksi säveltäjäksi jonka sinfonioita soisi kuulevan enemmän.
 
Kuitenkin on todettava että ne subjektiiviset emotionaaliset perustelut ovat kuulijalle itselleen tärkeimmät musiikin mennessä syvälle tuntevan olennon sieluun tuottaen musertavia emotionaalisia kokemuksia jotka lopulta viime kädessä määrittelevät musiikin ja taiteen todellisen arvon jolla on kuulijalle itselleen merkitystä ja myydäänhän poppiakin enemmän kuin mitään hienoa taidemusiikkia ja ei kai se vain sillä perusteella ole parempaa musiikkia kuin klassinen? Mutta saatanhan minä olla väärässäkin. Ehkäpä sibeliuksen kuulaassa ja soinniltaan valoisassa 6. sinfoniassakin on jokin Mozartin musiikista tutuksi tullut syvempi taso jonne päästyämme voimme kokea musertavia emotionaalisia kokemuksia ja mahdollisesti katharsiksen Melartinin tavoin koska Sibeliushan väitti siinä olevan pikkuisen Mozartia. En kuitenkaan saamieni kokemusten perusteella usko tätä sillä niin vaisulta ko. sinfonia vaikuttaa sisäänpäin kääntyneessä modaalisuudessaan.
 
Kylläpä on orkestereiden ohjelmistopolitiikka paradoksaalista ja epäloogista siinä mielessä että vaikka esim. joku Mozart onkin täysin perustellusti, oikeutetusti ja aiheellisesti saanut paikan kaanonissa ja ydinrepertoaarissa ollessaan aikalaisiaan Gyrowetzia ja Kozeluhia äärettömästi suurempi säveltäjä, oikea nero, niin näin ei enää olekaan laita 1900 luvulle tultaessa Sibeliuksen kohdalla joka niinikään kuuluu kaanoniin ja esim. Berliinin filharmonikoiden kantaohjelmistoon vaikka häviää esim. Melartinille emotionaalisella voimalla ja syvyydellä mitattuna eikä Melartinia siitä huolimatta ole Berliinin filharmonikoiden ohjelmistoon kelpuutettu vaan ainoastaan Sibelius joka tuskin oli mikään nero Mozartin tavoin.
 
Tämä jo osaltaan kertoo säveltäjien välisestä tasavertaisuudesta 1900-luvun musiikissa jossa vähemmän tunnettu mutta vankan säveltäjäkoulutuksen saanut nimi voi olla yhtä vahva emotionaalisella voimalla mitattuna kuin joku paljon tunnetumpi kollega tai saattaa jopa voittaa paljon tunnetumman kollegansa emotionaalisella voimalla ja musiikin laadukkuudella mitattuna kuten Melartin voittaa Stravinskyn kun todellisia neroja ei enää musiikissa ole ollut sitten 1800 luvun ellei Melartinia sitten lueta sellaiseksi vaan suurin piirtein kaikki säveltäjät ovat jokseenkin tasavahvoja taidoiltaan ja omilla vahvuuksillaan vaikka jotkut heistä ovat kunnostautuneet liedsäveltäjinä ja toiset sinfonikkoina tai toiset postromantikkoina ja toiset atonaalikkoina.
 
Ruotsissa ei ilmeisesti ole selkeää ykkössäveltäjää kuten suomessa, mikä tekee mahdolliseksi myös kaanonin katveeseen focusoituneiden levytysprojektien ilmaantumisen koskien esim. Allan Petterssonin sinfonioiden kokonaislevytystä Atterbergin, Alfvenin ja Stenhammarin lisäksi vaikkei suomenkaan ykkössäveltäjäksi nimetty säveltäjä ole todellisuudessa paras.
 
Eräs seikka mikä saattaa selittää 1900 luvun musiikin suhteellisen paremmuuden 1700 luvun musiikkiin verrattuna on siinä että klassismi jo sinänsä tyylikeinona, musiikillisena estetiikkana ja ilmaisumuotona on paljon problemaattisempi mutta vähemmän kompleksisempi kuin postromanttinen tyyli että sen objektiivisen viileyden puitteissa on huomattavasti vaikeampi ilmaista syviä tunteita ja tunnelmia jotka koskettaisivat kuulijan sydäntä ja verenkiertojärjestelmää yhtä syvästi ja koskettavasti kuin subjektiivisia tunteita ilmaisevan postromantiikan puitteissa joka saattaa selittää sen miksi 1900 luvulla on elänyt huomattavasti suurempi määrä merkittäviä säveltäjiä kuin 1700 luvulla ja jopa niin pienellä maalla kuin suomella on niin valtava määrä ammattitaitoisia ja visionäärisiä säveltäjiä että monet niistä ovat vaipuneet jopa unohduksen synkkään yöhön tai heitetty historian romukoppaan joista muutamia on sitten levytetty tekijänoikeuspalkkioiden turvin mutta joista useimpien sinfoniat lojuvat arkistojen kätköissä pölyyntymässä.
 
Siinä puhuu entinen Rautavaaran kannattaja joka on siirtynyt Sibeliuksen leiriin
Olet siis kääntänyt kelkkaasi kun aiemmin olit Sibeliuksesta puhuttaessa vielä innokas kärpästeorian kannattaja, miljoona kärpästä jne.?

Sibelius, myös japanilaisten suosikkisäveltäjiä. Luotan täysin M.A. Nummisen asiantuntemukseen. Ei siihen viistoistavuotisapurahatutkijaa tarvita.
 
Kirjassaan "Tango on intohimoni" toteaa M.A. Numminen:
 
"Jos Sibeliuksen sinfoniat puhuttelevat japanilaisia lähes kyyneliin asti, niin kyllä samaan pystyvät Unto Monosen, Toivo Kärjen ja Arvo Koskimaan tangot".

Prophet: Sibelius, myös japanilaisten suosikkisäveltäjiä. Luotan täysin M.A. Nummisen asiantuntemukseen. Ei siihen viistoistavuotisapurahatutkijaa tarvita.
 
Kirjassaan "Tango on intohimoni" toteaa M.A. Numminen:
 
"Jos Sibeliuksen sinfoniat puhuttelevat japanilaisia lähes kyyneliin asti, niin kyllä samaan pystyvät Unto Monosen, Toivo Kärjen ja Arvo Koskimaan tangot".
 
Myös Erkki Aaltonen on japanilaisten suosikkisäveltäjä pasifistisella 2. sinfoniallaan.
 
Erkki Aaltosen tunnetuin sinfonia no 2 Hiroshima v 1949 on sodan vastainen kaikesta militaristisuudestaan huolimatta joka mm. ilmenee atomipommin putoamista kuvaavina musiikillisina efekteinä ja groteskeina marsseina ja pommin kylvämänä tuhona sen lisäksi että teoksessa on komeita fuugia ja varsin atonaalinen fuugateema joka viittaa dodekafoniaan asti. Sibbe tuskin oli pasifisti mikä ilmenee jääkärinmarssista ja ateenalaisten laulusta ja monista muista sävellyksistä.
 
"Erkki Aaltosen tunnetuin teos on 2. sinfonia Hiroshima, joka on kannanotto rauhan puolesta. Vuonna 1949 valmistunutta sinfoniaa on esitetty mm. Japanissa, Puolassa, Tsekkoslovakiassa, Romaniassa ja Virossa. Varsinkin Romania ja Viro tulivat Aaltoselle läheisiksi maiksi monin tavoin: hän oli kiinnostunut ao. maiden kansanmusiikista ja kävi myös johtamassa kuoroja ja orkestereita näissä maissa. Kotimaassa hän toimi SuomiRomania seuran varapuheenjohtajana. Myös rauhanliike vaikutti keskeisesti hänen elämässään."
 
Aaltosen sinfoninen monumentti tehokkaine sinfonisine jaksoineen on sikälikin merkittävä lajityyppinsä teos monista jopa varsin atonaalisella fuugateemallaan dodekafoniaan asti viittaavista fuugista, anakronistisesta minimalismista, staattisista sointikentistä nousevista fanfaareista, matalien soittimien mollisävyistä, Finlandiaan assosioituvista hymniaineksista, scherzon kromatiikasta ja joistakin orkestraalisista efekteistään että sitä voidaan pitää perinteisen ja modernimman sinfoniakäsityksen vedenjakajana ja uuden suomalaisen sinfonian airueena jota tietysti myös Olavi Pesosen sinfoniat olivat.
 
Mikäs musiikillisen reseption mittapuu se kyynelehtiminen muka on?
 
Mikä tahansa musiikki saattaa otollisessa vire-ja tunnetilassa liikuttaa kuulijansa kyyneliin asti riippuen aivan siitä millaisia tunteita ja ajatuksia kuulijan sydämessä ja mielessä sillä hetkellä liikkuu mutta se ei tarkoita sitä että tämä musiikki olisi laadultaan jotenkin ylivertaista tai että tällaiset sentimentaalisuuteen taipumusta osoittavat tunteenpurkaukset olisivat läheskään syvällisintä mitä ihminen voi musiikista kokea sillä todella musertavat emotionaaliset kokemukset ovat paitsi paljon kokonaisvaltaisempia niin yltävät paljon syvemmälle mielen kerroksiin jotka ovat niin syvällä ihmismielen sopukoissa ettei sen ilmaisemiseen sentimentaalinen kyynelehtiminen enää riitä vaan ihmisen tietoisuus siirtyy kokonaan korkeampaan tietoisuuden tilaan ja tahto katoaa kokonaan tajunnasta jolloin tiedoitsevasta tulee tiedoitsemisen puhdas subjekti. Mutta tätähän ei tangon kuuntelija ymmärrä koska ei itse ole kokenut koskaan mitään vastaavaa.
 
Sitä paitsi schopenhauerilaisten musiikin metafysiikkaa käsittelevien teorioiden mukaan se ei todista mistään muusta kuin kenties musiikin välittömimmälle tietotavalle ilmaisemista sentimentaalisista tahdon vireistä jos musiikki saa kyyneliin ja mikä tahansa kevyempikin musiikki pystyy samaan sen suurempia emotionaalisia tai metafyysisiä syvyyksiä tavoittamatta jossa kuulija on kokonaisvaltaisen korkeimmanasteisen transsinomaisen ja transsendentaalisen psykofyysisen tilan vallassa kuten Mozartia ja Beethovenia kuunnellessa tai haltioitunut ja pakahtunut kuten Melartinista tai vaikka leiviskästä ja useiden muitten unohdettujen säveltäjien sinfonioista sillä Sibeliuksesta puuttuu emotionaalinen voima, syvyys ja objektivoitunut tunne niin että kuulija voisi kokea hänen musiikistaan katharsista sen lisäksi että Sibeliuksen sisäänpäin kääntynyttä modaalisuutta edustavat sinfoniat ovat usein kovin askeettisia, staattisia ja kitschinomaisia teoksia. On Tuukkasen meri sinfoniakin saanut minut eri yhteyksissä kyyneliin mutta sen syvin olemus voi tuottaa fyysisen katharsiksen kuten erään kerran meri sinfoniaa vanhempieni chippendale parivuoteella vanhassa asunnossa Helsingin Etelä Haagassa kuunneltuani tuntui kuin rintakehäni olisi miltei musertunut musiikin pakahduttavasta voimasta sängynpatjaa vasten jollaista en ole Sibeliuksen frigideistä sinfonioista koskaan kokenut saati mitään muitakaan korkeampia psykofyysisiä tiloja sillä sen musiikin frigdin klassismin ja stereotyyppisen kansallisromantiikan kaltainen luonne ei tuota suuria ja musertavia emotionaalisia kokemuksia jota voisimme pitää suuren taiteen perimmäisenä tarkoituksena.
 
Sitä paitsi en oikein kykene ymmärtämään sitä miksi aina puhutaan vain Sibeliuksen sinfonioista kun keskustellaan siitä millaisen vastaanoton joku taidemusiikki on kuulijoiden keskuudessa saanut niin kuin Sibelius edustaisi jotakin suurtakin taidemusiikkia mitä se ilmeisestikään ei luonteensa puolesta ole vaan kyse on pitkälti pinttyneistä ja harhaanjohtavista aivopesun tuloksena syntyneistä kliseisistä uskomuksista kun esim. Melartininkin sinfonioiden pakahduttava romanttinen hehku ylittää vaivatta Sibeliuksen frigidiä klassismia edustavien sinfonioiden olemattoman ekspressiivisen ilmaisuvoiman.
 
Suomessa on toki pelkkää Sibeliusta valtavan paljon enemmän taitavia ja ammattitaitoisia säveltäjiä joiden musiikki huutaa julki tulla esitetyksi ja esille nostetuksi unohduksen synkästä yöstä kohoten metafyysiseltä merkitykseltään Monosen, Kärjen ym. viihteelliseen tangoon rajoittuneiden aikaansaannosten yläpuolelle.

Mielipiteenne tästä.
 
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008498066.html kun se

Prophet: Mielipiteenne tästä.
 
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008498066.html kun se
 
En tunne kyseisiä säveltäjiä, mutta on erittäin hyvä, että heitä nostetaan esille.

Prophet: Mielipiteenne tästä.
 
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008498066.html kun se
 
Suomalaistaustaisen Ingeborg von Bronsartin ympäri saksan teattereita esitetyn oopperan tai tarkkaan ottaen laulunäytelmän ja farssin Jery und Bätely alkusoitto joinekin lähes schubertlaista romanttista viehkeyttä omaavine aarioineen ja duettoineen on ainakin ihan nautittavaa kuunneltavaa erikoisesta lahjakkuudesta todistavassa melodisessa keksinnässään niin sävelkieleltään anakronistisia, pienimuotoisia, operettimaisia ja laulunäytelmämäisiä kuin itse kansanomaisen koomisen oopperan numerot ovatkin ja joissa aniharvoin esiintyy todellista dramatiikkaa sillä mistään draamallisesta nerosta ei Bronsartin kohdalla ollut suinkaan kysymys niin suosittuja kuin käsittääkseni aikanaan hänen ensimmäiset oopperansa olivatkin mistä hänen miehensä ei kai lainkaan pitänyt uhaten vaimoaan erolla mutta yleisesti ottaen voisi kuitenkin todeta että tällaisten historian unohtamien naissäveltäjien esiin kaivaminen on kuitenkin sellaista musiikillista muinaistutkimusta ettei siitä paljon tavallinen konsertissa kävijä ja musiikin kuuntelija kostu tutkijoita lukuun ottamatta toisin kuin on sitten laita meidän oloissamme ulkomaita myöten mainettakin niittäneiden todellisten musiikin ammattilaisten, jättiläisten ja visionääristen 1900 luvun sinfonikkojen kohdalla jotka on anteeksiantamattomalla tavalla unohdettu Sibeliuksen varjoon joita ovat mm. Saikkola, Tuukkanen, Aaltonen, Fougstedt, Ranta, Ringbom, von Törne, Pesonen, Karjalainen, Fordell joiden musiikillinen nerous kasvoi ja ylsi aivan toisiin mittasuhteisiin kuin hesarin artikkelissa mainitut harrastelijamaiset kauniimpaa sukupuolta edustavat sävelsepot mutta jostain syystä juuri 1800 luvun säveltaiteesta on ehdoin tahdoin tullut muodikasta samoin kuin naispuolista säveltäjäjistä amatöörimäisyydestään huolimatta joista helvi leiviskä on piristävä poikkeus vahvoilla sinfonioillaan. Noin nyt kuuntelin koko bronsartin laulunäytelmän tätä kirjoittaessani.
 
https://youtu.be/lPBlSF_xAyw

Tuossa suomalaissyntyisen ruotsalaisen säveltäjän Laura Netzelin Ave Maria.https://youtu.be/kisbGcN1cU8
 
Tässä Netzelin pianotrion op. 78 avaus allegro. https://youtu.be/3SHnX1p-VWA
 
Tässä Agnes Tschetschulinin berceuse https://youtu.be/u797rEVs98g
 
Tässä eräs lyhyt duetto Bronsartin Jery und Bätely oopperasta joka oli 150 v. sitten saksassa hyvin suosittu ja säveltäjää pidetään suomalaisista sukujuuristaan huolimatta ensimmäisenä merkittävänä saksalaisena naissäveltäjänä.https://youtu.be/V_GagUqOy5s
 
Tässä ko. laulunäytelmän viehkeä avausaaria https://youtu.be/y7TTDb5LajA
 
Tässä Bronsartin fantasia viululle ja pianolle https://youtu.be/5TGcAXcnZsc

Tässä Hesarin jutussa mainittuja Järnefeltin pianosävellyksiä https://youtu.be/9PszfzOVewU