Klassinen ›

Olisiko avata hiukan tuota Joonas Kokkosen ajattelua 1. inventiota koskien? Eli missä se nerokkuus siinä piilee?
 
Siis napakka biisihän se on, ei yhtään turhaa nuottia, mutta ei ole ihan tuolla tavalla avautunut.
 
Mä kuulin joskus esitelmän, joka oli johdanto piisiin. Se oli sellainen 45 minuuttia. Tässä ajassa ei hienouksiin ehditty paneutua.

Voisko ohjenuorana pitää että esitelmän biisistä ei tule kestää pitempään kuin itse biisi. Jotain rotia.

Schubertin messuja ja miksei oopperaakin vois kyllä joskus kokeilla. Mikäköhän noista messuista (ja oopperoista) on arvostetuin/suosituin?
 
Sikäli mahdotonta kommentoida koska edes minäkään en ole oopperoiden kokonaislevytyksellä tullut imarreltua messuja lukuunottamatta joista jokaisesta on tehty useampiakin levytyksiä ja Schubertin näyttämöteokset on jaoteltavissa useampiin ryhmiin kuten I-III-näytöksisiin singspieleihin, täyspitkiin romanttisiin oopperoihin, melodraamaan ja lukuisiin keskeneräiseksi jääneisiin katkelmiin ja luonnoksiin, jotka kaikki todistavat musiikillisesta nerosta monista eri lähteistä saaduista vaikutteistaan huolimatta.

Voisko ohjenuorana pitää että esitelmän biisistä ei tule kestää pitempään kuin itse biisi. Jotain rotia.
 
Glen Gould soittaa piisin ajassa 1 minuutti 33 sekuntia. Pystytkö analysoimaan piisin siinä ajassa?
Toisaalta mä pystyn jonkun Verdin Aidan, jonka kesto on kolmatta tuntia analysoimaan hetkessä: P:aa!
 
(En mä mikään Verdin vihaaja oo: Rigoletto on hieno ja tarvitsee useamman lauseen!)

Sikäli mahdotonta kommentoida koska edes minäkään en ole oopperoiden kokonaislevytyksellä tullut imarreltua messuja lukuunottamatta joista jokaisesta on tehty useampiakin levytyksiä ja Schubertin näyttämöteokset on jaoteltavissa useampiin ryhmiin kuten I-III-näytöksisiin singspieleihin, täyspitkiin romanttisiin oopperoihin, melodraamaan ja lukuisiin keskeneräiseksi jääneisiin katkelmiin ja luonnoksiin, jotka kaikki todistavat musiikillisesta nerosta monista eri lähteistä saaduista vaikutteistaan huolimatta.
 
Netistä sain etsittyä vihdoin vihjeen, että 5. (ja sen jälkeen 2.) messu olisi Schubertin komein. No tilasin sen kirjastosta (W. Sawallisch). Menee varmaan pitkään, että saan tutustuttua siihen tarpeeksi hyvin arvioidakseni, mutta odotukset on aika korkeella, koska pidän messuista. Laitoin samalla Mozartin kuoromusiikkia tulemaan (kuulematta on tunnetut Ave Verum Corpus, Extalte Jubilate ja kruunajaismessu), niiltäkin odotan aika paljon.

Netistä sain etsittyä vihdoin vihjeen, että 5. (ja sen jälkeen 2.) messu olisi Schubertin komein. No tilasin sen kirjastosta (W. Sawallisch). Menee varmaan pitkään, että saan tutustuttua siihen tarpeeksi hyvin arvioidakseni, mutta odotukset on aika korkeella, koska pidän messuista. Laitoin samalla Mozartin kuoromusiikkia tulemaan (kuulematta on tunnetut Ave Verum Corpus, Extalte Jubilate ja kruunajaismessu), niiltäkin odotan aika paljon.
 
Tilaamasi tulkinta lienee 80-luvun vaihteesta joten ei kovin tuore mutta Sawallischin ensimmäinen levytys tästä messusta joka lienee monoäänitys ja paljon varhaisempi jonka kuulin aikoinaan radion kanavilta on tulkinnaltaan huomattavasti jälkimmäistäkin ilmaisuvoimaisempi eikä ensin mainittu soinniltaan jossakin määrin mielestäni tukkoisena yhtä kirkas ja täyteläinen kuin vaikkapa monet autenttisuutta tavoittelevat nykylevytykset tai sellaiset joissa on käytetty poikakuoroa ja jotka ovat soinnillisessa kantavúudessaan ja pitkän jälkikaiun omaavan akustiikkansa vuoksi soinillisessa avaruudellisuudessaan aivan toista luokkaa ja antavat teoksesta edustavamman kuvan Sawallischin tulkintaa yhtään väheksymättä.
 
Kapellimestari edustaa tiettyä tulkintatraditiota tai konservatiivista esitystaidetta joka oli vallalla Karajanin ja Böhmin kulta -aikana karttaessaan rohkeampaa ja persoonallisempaa räväkkää näkemystä jonka huomaa varsin steriilisssä ja sisäsiistissä Kaksosten levytyksessä jossa kaikkinainen voimakas tulkinnallinen karakterisointi ja sanojen sisällön alleviivaaminen ja korostaminen sekä dramaattinen liioittelu ja paisuttelu oli pannassa. ja johon olen hieman pettynyt kuunneltuani Oliwer Widmerin voimakkaampaa tulkintaa Franzin raivokkaasti ryöpsähtelevässä monologissa ´joka antaa kohtaukselle sen oikean ja tulisieluisen ilmeityksen korostaessaan roolihahmonsa temperamenttia joka luonteeltaan on veljeään lempeyteen taiopuvaista friedrichia räjähtelevämpi ja kiivaampi joka toisaalta ilmenee intihomoisassa paatoksellisuudessaan ja tahtomisen kiihkeydeessä sydämen sykinnän energiana minkä vuoksi hän on joutua farssin lopussa huorujen huoneelle kunnes veljesten jälleenmäkeminen päättää näytelmän kauniiksi lopuksi sovinnollisuuden ja ystävyyden hengessä. No mitä sanoa loppujen lopuksi tästä teoksresta. ei kuulu suosikkeihini.Vaikka sen draamallisia ja musiikillisia ansioita ei olekaan kiistäminen. mikäli ne pääsevät ansaitsemiinsa oikeuksiin.

Jokaisella säveltäjällä huonoja ja hyviä kappaleita en nyt osaa just nimetä mutta hyviä säveltäjihän on Johan Sebastian Bach,Antonia Vivaldi ja Edward Grieg noh sen mitä tunnen niiden tuotantoa. ps. toivotaan kun en jaksa tarksitaa että viimeisen sukunimi on oikein.

Jokaisella säveltäjällä huonoja ja hyviä kappaleita en nyt osaa just nimetä mutta hyviä säveltäjihän on Johan Sebastian Bach,Antonia Vivaldi ja Edward Grieg noh sen mitä tunnen niiden tuotantoa. ps. toivotaan kun en jaksa tarksitaa että viimeisen sukunimi on oikein.
 
Deliuksella ei juuri huonoja kappaleita olekaan en ainakaan muista että olisi vaan hän oli kuin alkemisti joka osasi muuttaa epäjalon metallin kullaksi. mutta Orff joka käyttää rajoitettua tyyliä joka on tahallisen pelkistettyä perustuen selkeään ja monotoniseen rytmiikkaan lyömäsoittimien luomaa ryttmitaustaa vasten saa aikaan tyjänpäiväistä tautologiaa ja repetitiota tuskastuttaen kuulijaa mm. Die temporum die fine comoedie joka on primitiivisimpiä näyttämöteoksia uudessa anti-intellektuaalisessa musiikillisessa minimal art tyylisuunassaan jota olen milloinkaan kuullut enkä koskaan jaksa enää uudelleen kuunnellakkaan niin masentavan yksitoikkoista musiikkia mitä olla ja saattaa mutta jonka jopa karajan tohti johtaa levylle ilmeisesti jonkinlaisena ystävänpalveluksena.
 
Schubertkaan ei juuri huonoja teoksia säveltänyt. Edes oopperoita joiden melodiikka, rohkea soinnunkäyttö ja rikas orkesteriväripaletti ovat äärimmäisen kiehtovia useimmiten mutta italialaisten oopperoiden pinnallinen kevytmielisyys ovat masentavia mitä itse musiikkiin tulee; melodiselta muodonnaltaan kaavamaisen stereotyyppisiä, harmonisen ajattelun niukkuus, ja staattisuus sekä muodon detaljeihin nähden tökerö säveltäminen saavat minut viittaamaan kintaallaan näille.
 
En ole ihastunut Debussyn pelleaksestakaan enkä koskaan ole kuunnellut sitä kokonaan, vaan levy on pölyttynyt hyllyssäni joutilaana vuosikymmenet sen resitoivan tylsisytttävän deklamaation vuoksi joka saa aikaan täysin epämelodisen ja epämusikaalisen staattisen vaikutelman kokosävelharmonisessa struktuurissaan.Käsittämätöntä että tällainen tylsä puheooppera kelpaa oopperalAVOILLE. Äkkiähän siinä torkahtaa.

Gramophone -lehden CD-oppaan "Suggested Basic Libarary" on nyt luettavissa netissä
 
Siitä voi saada ideoita, mihin teokseen tutustua seuraavaksi
 
http://www.mv.helsinki.fi/jmtsihvo/GramophoneSuggestedBasicLibrary.txt

Gramophone -lehden CD-oppaan "Suggested Basic Libarary" on nyt luettavissa netissä
 
Siitä voi saada ideoita, mihin teokseen tutustua seuraavaksi
 
http://www.mv.helsinki.fi/jmtsihvo/GramophoneSuggestedBasicLibrary.txt
 
Kaikki deliusta koskevat ideat ottaisin kiitollisena vastaan enkä lainkaan pahastuisi jos kaun janoamani ja hyllystäni puuttuvat Schubertin oopperaharvinaisuudet putkahtaisivat arkistojen kätköistä halukkaiden intoilijoiden ja enthusiastien ulottuville ansaitsaematta saamastaan unohduksesta kuten hänen voimakkaan vaikutuksen tehneet varhaiset alkusoittonsa jotka tenhoavat Beethovenin kylmää arkkitehtonista sävelmaalailua enemmän sillä Deliuksen ohella sydämeni sykkii leppymättömästi vain Schubertin tarunomaisen taianomaiselle oopperataiteelle jossa hän oli meastari joi niin varhain ja vain Wolferl ikänsä puolesta ilmiömäisen varhaisessa lapsuudessa 9 vuotiuaana kirjoittamillaan ensimmäisillä konserttiaarioillaan jotka eivät ole kuten La Finta Seplicekään vailla hurmaavaa ja hyväätekevää viehätystä ja lumousta johon ei kyllästy jos sattuu omaamaan antipatioita italialaista parrasvaloissa loistavien diivojen ja koloratuurien yleusön villitseviä akreobaatti-ja paraatinumerroita tai sentimentaalista kyyneltenvuodatusta joka ei koskaan ole tehnyt minuun vaikutusta kuin tilastollista epätodennäköisyyttä vastaan suosiooni kiemurrelleet Deliuksen tuntijoiden vaalimat oopperasluomukset hökellyttävän voimakkaassa emootionaalisessa substanssissaan,
 
Laulubaletti seisemän kuolemansyntiä lotte lenyan tulkitsemana oli kerrassaan tulikivenkatkuinen ja intensiivinen kokemus vastustamattomassa charmissaan ja poliittimen satiiri Happy end niinikään athertonin Bilbao laulua uupuvassa ja muutamaa marssia kevennetymmässä versiossa toisinaan kuin jonkinlaisena pop-musiiki laulutyylin parodisena vastineena.
 
löytyykö nmäitä lisää kuten Royal palace tai Silbersee? Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho olisi varsinainen spektaakkeli

Beethoven-fani täällä, hei. Minua toisinaan risoo kun suosikkini tekemisiä mollataan brutaaliksi, varsinkin "rytmisesti brutaaliksi", vaikka minä en pysty mitenkään mieltämään minkään Beethovenin sävellyksen yleisilmettä raakalaismaiseksi. Jos jokin rakenteellinen tai teknillinen keinovara on jonkun mielestä brutaali, on kyse vähän eri asiasta.
 
Samalla tavalla mä en osaa pitää esimerkiksi kaikkia Xenakisin sävellyksiä mitenkään brutaaleina, vaikka hänen käyttämänsä keinot ja rakennuspalikat sitä varmasti usein olivat. Kovassakin rytinässä voi kuulla lyyrisyyttä, ja pitääkin kuulla ettei se mene ns. ylipuolelle.
 
Brutaalius-moitteen kohdistaisin Beethovenin sijasta vaikkapa Carl Orffiin. Mutta en Stravinskiin. Elikkä brutaaliudella on mulle negatiivinen arvo ihan selvästi.

Beethoven-fani täällä, hei. Minua toisinaan risoo kun suosikkini tekemisiä mollataan brutaaliksi, varsinkin "rytmisesti brutaaliksi", vaikka minä en pysty mitenkään mieltämään minkään Beethovenin sävellyksen yleisilmettä raakalaismaiseksi. Jos jokin rakenteellinen tai teknillinen keinovara on jonkun mielestä brutaali, on kyse vähän eri asiasta.
 
Beethoven-fani täälläkin, moi.
 
Vinkki: paras keino lukea megatheriumin viestit = ignore. Älä ota vakavasti.
 
Niiden sisältö on käytännössä se, että Schubert on paras kaikessa ja muut ovat vähemmän hyviä, jopa huonoja, sieluttomia ja yliarvostettuja. Siitä voi olla samaa mieltä tai eri mieltä, mutta sen kummempaa sisältöä ei megan viesteistä juuri löydä. Sanoman ja asiasisällön köykäisyys on vain piilotettu kömpelösti kirjoitetun ja hankalasti luettavan ilmaisun taakse.

Niiden sisältö on käytännössä se, että Schubert on paras kaikessa ja muut ovat vähemmän hyviä, jopa huonoja, sieluttomia ja yliarvostettuja. Siitä voi olla samaa mieltä tai eri mieltä, mutta sen kummempaa sisältöä ei megan viesteistä juuri löydä.
 
Olisiko todellakin mahdollista, että Megatherium ei olisikaan vielä tarpeeksi painottanut Deliuksen ylivertaisuutta? Vaikuttaa lähestulkoon uskomattomalta.

Beethoven-fani täälläkin, moi.
 
Vinkki: paras keino lukea megatheriumin viestit = ignore. Älä ota vakavasti.
 
Niiden sisältö on käytännössä se, että Schubert on paras kaikessa ja muut ovat vähemmän hyviä, jopa huonoja, sieluttomia ja yliarvostettuja. Siitä voi olla samaa mieltä tai eri mieltä, mutta sen kummempaa sisältöä ei megan viesteistä juuri löydä. Sanoman ja asiasisällön köykäisyys on vain piilotettu kömpelösti kirjoitetun ja hankalasti luettavan ilmaisun taakse.
 
Hetkinen olen mielestäni kyllin selvästi tuonut esille Deliuksen musiikin kauneusarvoja puoltavan kantani enkä millään muotoa pidä Schubertia täysin ylivertaisena kaikkiin muihin säveltäjiin nähden, vaikka se tunnustettakoon ewttä mitä kauemmin olen musiikkia harrastanut aktiivisena kuuntelija ja vastaanottajana tiedoitsemisen puhtaana subjektina en voi sanoa tuntevani enää juurikaan mitään erityisiä intohomoja Beethovenin konstruktiivista musiikkia kohtaan joka turvautuu niin usein raakaan orkestraaliseen ja brutaaliin voimaan kuin harkitun hillittyihin sointivivahteisiin rajoitetummasta tonaalisesta likkuma-alasta, köyhemmästä orkesteriväripaletista ja ankarammassa sonaatti-allegro konseption arkkitehtuurisesta täsmällisyydestä ja fraseerauksesta kohtuen säännällisen kaavamaisessa säerakenteessa, vaille tarkkaa psykologista silmää ihmissielun ja sydämen kaikkien hienoimpien ja herkimpien liikkeiden ja vivahdusten kuvaamiseen suppeamman ilmaisuasteikkonsa vuoksi.
 
Ilman akateemisen musiikkikouituken virstanpylväinä syntyneitä opintokauden kevätnäyttelyssä esitettyjä oppilasnäytteitä Delius esitäytyy meille säveltäjänä ikään kuin alusta alkaen valmiina ja täysin oppineena säveltäjämestarina Griegin vaikutuksen jäädessä lyhytaikaiseksi esikuvaksi hänen musiikilliselle tyylileen ja luomistyönsä innoittajana, jota leimaa usein panteiostisesta kontemplaatiosta elämyksen ja sen syvyyden toistava ainutkertainen-ja laatuinen romanttien hengen sävyttämä inspiraatio joka omalaatuisen rapsodisen kromatiikkansa ja impresionististen tekstuurien vaihtelevissa väreissä kuvastivat hänen taiteilatemparamenttinsa impulsiivista ja inspiraatiolle pohjautuvaa säveltäjäluonnettan joka hajanaisesta koulutuksesta johtuen ei edellyttänytkään sellaista kontrapunktisten sävellysharjoituste tulvaa tai nuoruuden syntejä joilla Schubertin, kuulan ja muiden tapauksessa olemme niin hemmoteltuja katkelmallisia yriteklmiä myöden jotka Delin levytetyn sävellysttuotannon historiasta yystin puuttuvat

...Beethovenin konstruktiivista musiikkia kohtaan joka turvautuu niin usein raakaan orkestraaliseen ja brutaaliin voimaan kuin harkitun hillittyihin sointivivahteisiin rajoitetummasta tonaalisesta likkuma-alasta, köyhemmästä orkesteriväripaletista ja ankarammassa sonaatti-allegro konseption arkkitehtuurisesta täsmällisyydestä ja fraseerauksesta kohtuen säännällisen kaavamaisessa säerakenteessa, vaille tarkkaa psykologista silmää ihmissielun ja sydämen kaikkien hienoimpien ja herkimpien liikkeiden ja vivahdusten kuvaamiseen suppeamman ilmaisuasteikkonsa vuoksi.
 
Kannattaa kuunnella myös Beethovenin myöhäiskauden tuotantoa. Saatat yllättyä.

... subjektina en voi sanoa tuntevani enää juurikaan mitään erityisiä intohomoja Beethovenin konstruktiivista musiikkia kohtaan joka turvautuu niin usein raakaan orkestraaliseen ja brutaaliin voimaan...
 
Onhan se mukava että konstruktivisteja pannaan halvalla, koska musiikki ei ole arkkitehtuuria vaan musiikkia. Musiikki pitäisi aidosti keksiä eikä johtaa jostain periaatteesta.
 
Mutta enpä minä ole faniudestani huolimatta löytänyt makua kaikkiin Beethovenin viimeisiin kvartettoihin tai sonaatteihin, koska ne haisevat liiaksi kuolemalta. Se ikään kuin antaa periksi niissä biiseissä. En pysty näkemään sellaisessa mitään kaunista, pikemminkin jos jotain niin se on tuskastuttavaa.
 
Ja näinhän se on yleensäkin, että musiikissa keskeisiä ovat täysin aineettomat ja analysoinnin tavoittamattomissa (ainakin toistaiseksi) olevat seikat. Viesti jonka taiteilija tahtoo minulle välittää ja antaa. Olisikin hauska nähdä pystyykö vaikkapa aivotutkimus tai tietoisuuden tutkimus selvittämään, miksi jokin on niin ylivertaisen hienoa, koska en usko että se olisi täysin kulttuurisidonnaista. Musiikin ammattilaisilta ei kannata kysyä, koska heidän suhteensa musiikkiin on yhtä intohimoinen kuin prostituoidun suhde seksiin, tai ehkä kuitenkin hieman sen alapuolella.
 
Ja mitä Deliusin mahdolliseen konstruktiivisuuteen tulee, niin kylläpä hänkin taisi hyvin tarkkaan mitettiä mihin järjestykseen nuottinsa laittaa sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Nimittäin jos joku hänen musiikistaan erityisesti pitää, se lienee varma merkki hyvinkin täsmällisestä säveltämisestä.

Musiikin ammattilaisilta ei kannata kysyä, koska heidän suhteensa musiikkiin on yhtä intohimoinen kuin prostituoidun suhde seksiin, tai ehkä kuitenkin hieman sen alapuolella
 
The mediocre persons in research must not outnumber the creative people, and the mediocre persons must not reach leading positions. In the former case, the creative people would be stifled because they work alone whereas mediocrity is quickly gregarious and powerfully efficient against the better ones. In the latter case, creative elements would be eliminated from the outset because a mediocre leader will choose to become surrounded by similar or inferior associates.
 
-- Costin Nenitzescu in Balaban, A.T.; Banciu, M.D. The Chemical Intelligencer, April 1999, 36

Viesti jonka taiteilija tahtoo minulle välittää ja antaa. .
 
Tai ehkä on pikemminkin niin että nerokas säveltäjä ei halua sanoa jotakin musiikkinsa välityksellä, vaan että musiikki sanoo jotakin ikään kuin ulkopuolelta tulevan geniuksen välityksellä, joka alkaa toimia ja vaikuttaa vapaana kaikesta tahtomisesta suhteineen, ottaessaan hänet valtoihinsa puhtaan mielteen alueelle heijastuneiden tahdon liikkeiden objektivoituneen tunteen inkarnaationa, jonka vastaanottaminen edellyttää että tiedoitseva on tiedoitsemisen puhdas subjekti sillä jokainen töhertelijä minut mukaan lukien kykenisi tiretokyvyn määrästä riippumatta välittämään ja antamaan muille jotakin kokemuksia taiteensa välityksellä jos se olisi pelkkä tahdon asia ja välikappale kuten rungossaan pysyttelevä älyn juoksu tai kuten vaikkapa usko, mutta juuri tämä tahto tekisi onnistumisen mahdottomaksi luoda aitoa, koska se tähtäisi vain persoonallisiin päämääriin eikä säveltämisestä voisi tulla täyttä totta, koska ihmisen todellinen vakavuus ei sitä edellyttäisi pysyessään aina siinä mihin luonto on sen juurruttanut sisältyessään käytännöllliseen ja persoonalliseen ei objektiiviseen ja teoreettiseen, eikä mikään tarkoituksellinen ja mielivaltainen ponnistus kykene luomaan todellista vakavuutta useimpien tarkoittaessa sillä vain itsensä ja omiensa hyvää uhraamatta objektiiviselle päämnäärälle persoonallisia tarkoitusperiä jolloin taiteileminen on vain väline ei itse tarkoitus.

The mediocre persons in research must not outnumber the creative people, and the mediocre persons must not reach leading positions.
 
But also the creative ones may become unpassionate, at least for a while.

Tai ehkä on pikemminkin niin että nerokas säveltäjä ei halua sanoa jotakin musiikkinsa välityksellä, vaan että musiikki sanoo jotakin ikään kuin ulkopuolelta tulevan geniuksen välityksellä, joka alkaa toimia ja vaikuttaa vapaana kaikesta tahtomisesta suhteineen, ottaessaan hänet valtoihinsa puhtaan mielteen alueelle ....
 
Uskoo ken tahtoo, mutta sori mä en (enään) usko. Oma arvaukseni on, että ihmisen emotionaalista puolta tunnetaan sen verran vähän ettei sitä osata ottaa huomioon. En osaa mieltää tätä kovinkaan filosofisena kysymyksenä.