Klassinen ›

Eikös ihminen, joka sanoo että "se potkii /siinä on tunnetta" voi tarkoittaa suunnilleen samaa kuin se joka puhuu muotorakenteista? Häneltä ehkä puuttuu käsitteet tällaiseen pohdintaan, mutta hän saattaa aivan hyvin kokea kappaleen omakseen juuri näiden esteettisten seikkojen takia.
 
Ei se ihan niin mene. Kun ihminen kehittyy kuuntelijana, ts. ymmärtää enemmän kuulemastaan ja pystyy erittelemään sitä, pystyy ihminen myös määrittelemään entistä tarkemmin sen, mikä kappaleessa mättää ja mikä ei. Tällöin kehittynyt kuuntelija saattaa tunnustaa että osa kappaleesta miellyttää häntä ja osa ei, voi jopa olla sitä mieltä, että vaikka kappale ei häntä itseään miellytä piirun vertaa, se on omassa sarjassaan varsin mainio teos.
Henkilö, joka pystyy vähemmän erittelemään kuulemaansa, yleensä määrittelee musiikin hyväksi tai huonoksi varsin ehdottomasti, sen perusteella että se joko toimii tai ei (eli potkii/siinä on tunnetta/jotain vastaavaa), sen tarkemmin pystymättä erittelemään mikä se heikko lenkki tekeleessä on. Voi olla niin, että kehittymättömän kuuntelijan tapauksessa pahimmillaan musiikin leimaa huonoksi laulajan promokuvissa päällään pitämä vääränmerkkinen paita, joka risoo kuuntelijaa suunnattomasti.
 
Toki joku, jonka "musiikillen älykkyys" (eli kyky kuunnella monimutkaista musiikkia ja hahmottaa se yhä musiikiksi eikä päätömäksi kakofoniaksi) ei ole kovin kehittynyt saattaa kokea kappaleen omakseen esim. sanojen kautta, mikä on suhteellisen yleistä. Mutta ainakin kaikki musiikkia harrastaneet osaavat arvioida(ainakin jonkn verran) myös musiikkia sanojen lisäksi.
Muuten, miksi tässä ketjussa on selkeä klassinen vs. kevytmusa ajattelu? Esim jazz lasketaan yleensä kevyeen musiikkiin ja osa jazzista on kyllä varsin taiteellista.
 
Kyllä mä enempi ajattelen taide vs. populismi -lähtökohdasta, joka koskee nimenomaan teoksen tarkoitusta eikä niinkään tyylillisiä seikkoja. Tällöin mikä tahansa tyyli voi olla kumman tahansa määritelmän alla.

Poppareiden on vaan elätettävä itsensä
 
Juttelin kerran kitaristityypin kanssa, joka sanoi, että "humpalla maksaa vuokran" mutta olisi itse mieluummin soittanut jotain freekamaa.. Myy sielusi humpalle?
 
Kuinkahan syväluotaavasti ihmiset ja varsinkin asiaa arvostelevat yleensä tuntee klassista? Sitä kuulee niin vähän nykyään.

...Mitä muuta tuo on kuin "mikään ei voita klassista musiikkia" -arvotuslausetta vastaava perustelematon väite, jonka kaltaisesta tämänkin keskustelun sisältämä polemiikki alkoi?
 
No ehkä kuitenkin on eri asia arvostaa omalla, vuosia kestävällä kovalla työllä saavutettua saundia - millään muulla konstilla sitä ei esimerkiksi puhallinsoittimilla saa - kuin ruuvaamalla ja helvetinmoisilla efektihässäköillä tuotettua (joskus toki ihan upeankin kuuloista) vonkunaa, jonka kuka tahansa aloittelijakin saa ulos muutaman hetken räpläämisen jälkeen.

Juttelin kerran kitaristityypin kanssa, joka sanoi, että "humpalla maksaa vuokran" mutta olisi itse mieluummin soittanut jotain freekamaa.. Myy sielusi humpalle?
 
Tai paperitehtaalle.
Tai vähittäistavarakaupalle.
Tai maansiirtoliikkeelle.
Tai taksifirmalle.
Tai insinööritoimistolle.
Tai grillikioskille
Tai peruskoululle.
Tai.... what ever?
 
Siis mitä sitten?
 
Erona taitaa olla se, että humppaa (joka monen mieleltään rajoittuneen mielestä on synonyymi paskalle) soittaessa voi kuitenkin olla tekemisissä musiikin kanssa ja pelitaidotkin samalla kehittyvät.
 
Humppahan (tanssi-/iskelmämusiikkiahan tässä tällä kertaa kyseisellä termillä tarkoitettaneen) ei sinänsä ole sen huonompaa tahi ala-arvoisempaa musiikkia, kuin mikään muukaan.

No ehkä kuitenkin on eri asia arvostaa omalla, vuosia kestävällä kovalla työllä saavutettua saundia - millään muulla konstilla sitä ei esimerkiksi puhallinsoittimilla saa - kuin ruuvaamalla ja helvetinmoisilla efektihässäköillä tuotettua (joskus toki ihan upeankin kuuloista) vonkunaa, jonka kuka tahansa aloittelijakin saa ulos muutaman hetken räpläämisen jälkeen.
 
Siinäkös ne vaihtoehdot ovat?
 
Jos et tajua sitä, että useimmat sähkösoittimet ovat vahvistettuja akustisia soittimia, niin kehotan yrittämään soittaa niillä jotain.
Ainoat soittimet, missä kosketuksen suoranainen vaikutus saundiin voidaan poistaa, ovat sellaisia, joissa soittimen oma signaali ei ole se, jota prosessoidaan, vaan se tuotetaan erikseen (esim. syntetisaattori ja sen kaverit). Niissäkin jonkun täytyy kuitenkin tehdä se saundi erikseen ja soittaa sillä jotain järkevää. Sähkösoittimet, kuten -kitara ja -basso eivät ole kyseisen kategorian soittimia, vaan niissä saundi muokataan akustisesta signaalista.
Kyllä sitä pasuunasta tai viulustakin saa aika infernaalisia ääniä aikaan kuka tahansa.
 
Ja enivei, nythän sä jollain tavalla perustelit väitteesi, mutta se ei poista sitä faktaa, että sillä on silti paljon yhteneviä ominaisuuksia tämänkin keskustelun aloittaneen lauseen kanssa. Vaikka alkuperäinen ajattelija perustelisi väitettään samaan tyyliin, esimerkiksi niin että "klassinen musiikki on muita tyylejä arvokkaampi siksi, että sillä on monivuosisataiset perinteet, ja sen eteen on tehty paljon enemmän töitä. Muut tyylit ovat ryöstäneet kaiken siltä keksimättä mitään omaa, niitä ei olisi ilman klassista", ei sekään varmasti olisi useimpien mielestä oikeutettu kommentti.
 
Jokaisen pitäisi huolehtia ensin itestään, myös sanomisissaan.

Don Johnson Big Bandin solisti Tommy Lindgren kiteytti Hesarin kolumnissa 29.8. osuvasti:
"Niin klassisen kuin populaarimusiikin kentiltä löytyy aivan liikaa intohimotonta toistoa ja matalimpien mahdollisten aitojen väsyneitä ylityksiä, kuulevien korvien ja niiden välissä olevien aivojen täyttä aliarviointia.....Musiikin hyvyyttä tai huonoutta määrittelee paljon enemmän tekijöiden asenne ja intohimo kuin mikään tyylilaji tai teosten muoto."
 
Aika fiksu räppäri tuo Tommy
 
P.S. Sama pätee varmaan moneen muuhun työhön

Ainoat soittimet, missä kosketuksen suoranainen vaikutus saundiin voidaan poistaa, ovat sellaisia, joissa soittimen oma signaali ei ole se, jota prosessoidaan, vaan se tuotetaan erikseen (esim. syntetisaattori ja sen kaverit). Niissäkin jonkun täytyy kuitenkin tehdä se saundi erikseen ja soittaa sillä jotain järkevää.
 
Ainoat soittimet joissa kosketuksen vaikutus saundiin voidaan poistaa lienevät etukäteen nuotti nuotilta ohjelmoidun sekvensserin ohjaamat syntetisaattorit. Kyllä koskettimistolta soitetussa syntetisaattorissa vaikuttaa kosketus aika paljon, käsittääkseni enemmän kuin esim. perinteisissä uruissa joissa koskettimen painamisnopeus ja jälkipaino eivät ilmeisesti vaikuta mihinkään(kirkkourkuja en tosin ole kokeillut, mutta uskoakseni koskettimet niissä ovat ihan yksinkertaisesti on-off tyyppiset?). Jostain syystä vain musiikki on niin vanhoillinen ala että soitinta aletaan arvostaa vasta kun se on ollut olemassa tietyn määrän vuosikymmeniä. Sähkökitara on jo alkanut pikku hiljaa saavuttaa tällaista arvostusta,samoin vanhat analogiset sähköurut ja syntetisaattorit. Luin jostain että kun viulu oli uusi keksintö, ns. taidemuusikot halveksivat sitä rahvaanomaisena ja räikeä-äänisenä kansanpelimannien soittimena ja pitäytyivät vanhemmissa viola da gamboissa yms. Varmaan 300 vuoden päästä tämän päivän sarjatuotantosähkökitaroista maksetaan miljoonia kuten stradivariuksista (jotka myös ilmeisesti olivat oma aikansa "sarjatuotteita") nykyään, ilmiöhän on jo nytkin näkyvissä, vanhat Fenderit ja Gibsonit ovat hinnoissaan. Lienee vain ihmisen luontaista muutosvastarintaa että kaikki uudet asiat pitää tuomita "nykyajan kotkotuksina" jotenkin vähemmän arvokkaiksi. Tosin täytyy myöntää että itsekin syyllistyn tähän, pidän suurinta osaa nykyaikaisesta täysin koneilla tehdystä diskomusiikista sekä esim. hiphoppia aika tyhjänpäiväisenä hälinänä. Tietysti ehkä taas 300 vuoden päästä kun musiikin valtavirta koostuu tekoälytietokoneiden alusta asti säveltämästä ja tuottamasta materiaalista, tämän päivän poppia arvostetaan korkeana kulttuurina tyyliin "ajattele, tuon syntetisaattorin on se-ja-se ihan omin käsin ohjelmoinut, siinä kuuluu selvästi ihmisen taiteellinen kosketus" :)

Syntetisaattori tosiaankin on hyvinkin ilmaisuvoimainen soitin. Dynaaminen, after touchilla varustettu koskettimisto mahdollistaa monipuolisen fraseerauksen ja artikuloinnin, unohtamattakaan pitch benderiä ym. ohjaimia. Soittaja voi myös säätää soundia lennossa soittaessaan, tai jossain soittimissa jopa "morphata yhdestä soundista toiseen.
 
Sekvensserit on tosiaan aisa erikseen, mutta kyllä niitäkin voi käyttää luovasti.
.....tää ei taida enää liittyä alkuperäiseen aiheeseen mitenkään

Sekvensserit on tosiaan aisa erikseen, mutta kyllä niitäkin voi käyttää luovasti.
.....tää ei taida enää liittyä alkuperäiseen aiheeseen mitenkään
 
Mnetin keskusteluista tulee usein mieleen Lassin ja Leevin yritys pelata pesäpalloa. "Ennemmin tai myöhemmin kaikki pelimme muuttuvat lassipalloksi"... :D
 
Varmaan 300 vuoden päästä tämän päivän sarjatuotantosähkökitaroista maksetaan miljoonia kuten stradivariuksista (jotka myös ilmeisesti olivat oma aikansa "sarjatuotteita") nykyään
 
Stradeja ei oikein voi luokitella sarjatuotantosoittimiksi vaikka Antonio Stradivari rakensikin noin tuhat viulua. Jokainen viulu on kuitenkin käsintehty persoonallinen soitin, yksilö. 300 vuoden päästä varmasti parhaista kitaroista ja parhailla soittajilla olleista instrumenteista maksetaan hunajaa, sähkökitara tosin soittimena tuskin paranee vanhetessaan.
 
Luultavasti tämän ajan kuuluisille kitaroille käy kuten kuuluisillle viuluillekin, rikkaat keräilijät ostavat pois ja piilottavat kassakaappeihinsa.Nykyisin on vaikeaa kuvitella että Suomessakin on ollut soitinkokoelma jossa oli useita Stradeja, Viipurissa. Viulut saatiin vain vaivoin pelastettua sodan jaloista, ja sittemmin kokoelma levisi ympäri maailmaa. Onneksi yksi Stradeista, "iiriläinen" saatiin haalittua takaisin Suomeen ja suomalaisten huippuviulistien käyttöön.
 
Olipa taas tajunnanvirtaa, lassipalloksi menee.

Täällä on liikaa meitä Dementikkoja, jotka ei muista mistä alunperin puhuttiin ;)
 
Eräs rock-a-billy kitaristi totesi mutten aikoinaan:
"Kaikki musa on p--aa, paitsi jazz. Se on ihan v--n p--aa".
(Kiroilu on kuulemma sivistymätöntä totesi Matti Klinge tänään Hesarissa)

Täällä on liikaa meitä Dementikkoja, jotka ei muista mistä alunperin puhuttiin ;)
 
Eräs rock-a-billy kitaristi totesi mutten aikoinaan:
"Kaikki musa on p--aa, paitsi jazz. Se on ihan v--n p--aa".
(Kiroilu on kuulemma sivistymätöntä totesi Matti Klinge tänään Hesarissa)
 
Tänään treeneissä tuli mieleen tarina vanhasta alttoviulistista joka 40 vuotta soitettuaan tokaisi vieruskaverilleen: "Tiedätkös, minä olen muuten aina vihannut musiikkia". Tunnelma oli siis tämä, mutta soitin kuitenkin ja levitin jalkani, suljin silmäni ja ajattelin isänmaata ja palkkapäivää. Mikäli olisin sellisti niin tämä mielikuva olisi ollut edes etäisesti säädyllinen...

Uusimmassa Rondo-Classica -lehden musiikinopetusliitteessä Stadian musiikin koulutusohjelman teorianlehtori Timo von Creutlein antoi melkosen myrkyllisen arvion Pasin ja Vellun Tohtori Toonika -teoriakirjasta.
 
Creutlein väittää ettei kirja sovi klassisen musiikin teoriaopintojen oppikirjaksi, koska Palestrinan ja bluesin esittäminen poikkeaa toisistaan.
 
Creutlein väittää ettei funktiomaailmassa duurin kuudes aste ole ambivalentti kaksitehoinen sointu, mitähän Wagner tästä sanoisi?
 
H vaiko b, taidemusiikin opiskelijoille ei Creutleinin mielestä kannata opettaa h:ta b:nä, koska taidemusiikin juuret ovat hänen mielestään saksalaisella kielialueella. Mitäs se renessanssimusiikki oikein olikaan ja mitä olivatkaan ne vanhan musiikin maantieteelliset tyylit?
 
Blah-blah-blah...
 
Minkäänlaista lajien sekoittumista tuo arvon musiikkipedagogien asenne ei tule suomaan koskaan.
 
Tämä germaaninen hegemonia vie vielä vuosikymmeniä, jotta se ajetaan alas. Ja tehdäänkin se siiten huolella!
 
Bach, Mozart, Beethoven, Wagner, Kraftverk, Rammstein!
 
Editointia: aloittaja näyttkin jo kirjoittaneen teoria-palstalle Creutleinin arviosta samoin pointein!

Ainoat soittimet joissa kosketuksen vaikutus saundiin voidaan poistaa lienevät etukäteen nuotti nuotilta ohjelmoidun sekvensserin ohjaamat syntetisaattorit. Kyllä koskettimistolta soitetussa syntetisaattorissa vaikuttaa kosketus aika paljon, käsittääkseni enemmän kuin esim. perinteisissä uruissa joissa koskettimen painamisnopeus ja jälkipaino eivät ilmeisesti vaikuta mihinkään(kirkkourkuja en tosin ole kokeillut, mutta uskoakseni koskettimet niissä ovat ihan yksinkertaisesti on-off tyyppiset?). Jostain syystä vain musiikki on niin vanhoillinen ala että soitinta aletaan arvostaa vasta kun se on ollut olemassa tietyn määrän vuosikymmeniä. Sähkökitara on jo alkanut pikku hiljaa saavuttaa tällaista arvostusta,samoin vanhat analogiset sähköurut ja syntetisaattorit. Luin jostain että kun viulu oli uusi keksintö, ns. taidemuusikot halveksivat sitä rahvaanomaisena ja räikeä-äänisenä kansanpelimannien soittimena ja pitäytyivät vanhemmissa viola da gamboissa yms. Varmaan 300 vuoden päästä tämän päivän sarjatuotantosähkökitaroista maksetaan miljoonia kuten stradivariuksista (jotka myös ilmeisesti olivat oma aikansa "sarjatuotteita") nykyään, ilmiöhän on jo nytkin näkyvissä, vanhat Fenderit ja Gibsonit ovat hinnoissaan. Lienee vain ihmisen luontaista muutosvastarintaa että kaikki uudet asiat pitää tuomita "nykyajan kotkotuksina" jotenkin vähemmän arvokkaiksi. Tosin täytyy myöntää että itsekin syyllistyn tähän, pidän suurinta osaa nykyaikaisesta täysin koneilla tehdystä diskomusiikista sekä esim. hiphoppia aika tyhjänpäiväisenä hälinänä. Tietysti ehkä taas 300 vuoden päästä kun musiikin valtavirta koostuu tekoälytietokoneiden alusta asti säveltämästä ja tuottamasta materiaalista, tämän päivän poppia arvostetaan korkeana kulttuurina tyyliin "ajattele, tuon syntetisaattorin on se-ja-se ihan omin käsin ohjelmoinut, siinä kuuluu selvästi ihmisen taiteellinen kosketus" :)
 
Sorry, my bad, en tehnyt asiaani tarpeeksi selkeäksi. Itse kelailin hevi-soolosaundeja joista kaikki dynamiikka on otettu pois:D
Oikeampaa olisi siis sanoa niin, että syntetisaattoreissa ja vastaavissa on mahdollista poistaa kosketuksen vaikutus saundiin. Ei sitä sekvensseriäkään siihen väliin tarvita, kun jätetään pois saundin määritelmästä taimaus ja muu vastaava siihen oikeasti kuulumaton.

Uusimmassa Rondo-Classica -lehden musiikinopetusliitteessä Stadian musiikin koulutusohjelman teorianlehtori Timo von Creutlein antoi melkosen myrkyllisen arvion Pasin ja Vellun Tohtori Toonika -teoriakirjasta.
 
Creutlein väittää ettei kirja sovi klassisen musiikin teoriaopintojen oppikirjaksi, koska Palestrinan ja bluesin esittäminen poikkeaa toisistaan.
 
Creutlein väittää ettei funktiomaailmassa duurin kuudes aste ole ambivalentti kaksitehoinen sointu, mitähän Wagner tästä sanoisi?
 
H vaiko b, taidemusiikin opiskelijoille ei Creutleinin mielestä kannata opettaa h:ta b:nä, koska taidemusiikin juuret ovat hänen mielestään saksalaisella kielialueella. Mitäs se renessanssimusiikki oikein olikaan ja mitä olivatkaan ne vanhan musiikin maantieteelliset tyylit?
 
Blah-blah-blah...
 
Minkäänlaista lajien sekoittumista tuo arvon musiikkipedagogien asenne ei tule suomaan koskaan.
 
Tämä germaaninen hegemonia vie vielä vuosikymmeniä, jotta se ajetaan alas. Ja tehdäänkin se siiten huolella!
 
Bach, Mozart, Beethoven, Wagner, Kraftverk, Rammstein!
 
Onneksi Creutlein on tunnettu nimenomaan musiikin raskassarjalaisena eikä teoreetikkona:D
 
Olen samaa mieltä siitä, ettei esim. Tohtori Toonika erityisesti klassisen musiikin teoriaoppikirjaksi sovi, mutta taasen Creutleinin ja kumppanien kirjat ovat pedagogisessa mielessä aivan samaa tasoa kuin Yle Extran Mielensäästäjä lastenohjelmana. Eihän ne väärin ole mutta kuinka moni nyky-ADHD-lapsi jaksaa selata niitä suupielet korvissa?
 
Valinta on oikeastaan siinä, halutaanko että ihmiset oppivat asiat, vai siitä että oppi pysyy "puhtaana". Hra C on päätöksensä selkeästi tehnyt, ja siksi useimmat tuntemani klasarimuusikot ovat aivan kuutamolla musiikinteoriasta.

Luulen että alan hiljalleen ymmärtää miltä avioerolapsesta tuntuu.
 
Ihan pienenä, sellaisena sylikokoisena, kuulin ääniä. Äiti ja isi juttelivat minulle lempeästi, innokkaasti, unettavasti, riemunkiljahduksin. Se kuulosti niin hyvältä. Molempia ääniä oli helppo rakastaa.
 
Sitten kasvoin isommaksi. Vierelle tuli muutama muukin sylikokoinen. Niiden kanssa leikittiin, tapeltiin, sotkettiin, huudettiin ja riemunkiljahdeltiin. Ja sitten oli se eno, se vasta hauska olikin. Vähän omituinen, ei siitä aina ottanut selvää. Ja täti, sellainen höppänä, aina lepertelemässä. Salaa tykkäsin siitä leperryksestä vaikkei se katu-uskottavaa ollutkaan.
 
Pihalla oli yksi poika jota inhosin. En edes tiedä sen nimeä mutta se näytti tosi ärsyttävältä. Pikkusisko ja pikkuvelikin sanoi inhoavansa sitä - hyi!! Vihollinen.
 
Sitten tuli maailmanloppu - eräänä päivänä minulle kerrottiin että isi ja äiti eivät enää rakasta toisiaan. Ja että isi muuttaa pois kotoa. Kamalasti riitelyä.
 
Äiti haluaa että en ole missään tekemisissä isän kanssa. Entäs isin sisko, se täti?!? Kävin isän luona viikonloppuna, se sanoi puhelimessa jollekin rumia asioita äidistä. Suretti.
 
Olin ulkona yksin kun se ärsyttävä poika tuli samalle pihalle. Pelotti, entäs jos se kiusaa ... ei se kiusannutkaan. Meillä oli ihan mahtavat leikit. Sen nimi on Elvin, se on tosi kiva. Ihan hassua että on niin helppoa inhota jotakuta jota ei tunne ollenkaan, mutta sitten kun sen kanssa on juossut tukka länässä ja paininut, ei sitä osaa inhota sitten millään.
 
Minua inhottaa se, että kaikki on tällaista sotkua noiden aikuisten kanssa. Enoa ja tätiä on ikävä mutteivät ne enää käy meillä, varmaan siksi kun on noita riitoja. Isi nyt on sellainen pitkissä kalsareissa asuva murahtelija, äiti taas ihan mahdoton huolehtimaan ihan tyhmistä asioista, aina äänessä. En minä silti niitä haluaisi muiksi muuttaa, rakastaisin niitä vaikka olisivat mitä.
 
En minä osaa laittaa äitiä, isää, siskoa, veljeä, enoa, tätiä tai Elviniä arvojärjestykseen. Kaikki ovat omalla tavallaan mulle yhtä rakkaita. Vaikka kuka tahansa multa otettaisiin noista pois, niin itku tulisi.
 
Nykyään tuntuu usein siltä, että tekisi mieli mennä komeroon piiloon, pistää silmät kiinni ja antaa kaikkien mun rakkaiden olla sovussa - täällä oman pään sisällä, kuvitella miten kotona on mun synttärit, kaikki ovat vieraina. Eno antaa lapsille, myös Elvinille reppuselkäkyytiä ja kaikilla on älyttömän kivaa yhdessä.
 
Joku päivä minäkin kasvan aikuiseksi ja olen isi. Toivottavasti sitten itse osaan elää ja olla sillä lailla ettei omasta lapsesta tunnu tältä kuin minusta nyt tuntuu.

Luulen että alan hiljalleen ymmärtää miltä avioerolapsesta tuntuu.
 
Loistava kirjoitus.

Luulen että alan hiljalleen ymmärtää miltä avioerolapsesta tuntuu.
Hieno tarina tosiaan.
 
Eilen muuten törmäsin tähän aiheeseen liittyvään kirjoitukseen vanhassa Rytmimusiikkikirjassa.
 
"1700-luvulla lahjakkaimmat muusikot sekä sävelsivät, että soittivat tanssimusiikkia, ulkoilmamusiikkia ja päivällismusiikkia. Hoviorkesterit vastasivat samalla kertaa meidän aikamme konsertti-, tanssi-, teatteri ja ravintolaorkestereita. Säveltäjä ei menettänyt arvoaan vaikka hänen musiikkinsa tulikin suosituksi."

Nämä klassisen puolen ongelmat johtuvat yleisesti nykyaikaisesta koululaitoksesta. Koulu on alunperin kehitetty jalostamaan ihmisiä tehdastyöläisiksi, joten tärkein opittava asia on koulussa se, miten istutaan 8 tuntia paikoillaan tekemässä jotain turhaa ja tylsää. Improvisointitaito katosi klassisesta musiikista kun muusikkoja alettiin kouluttamaan tällaisessa nykyaikaisessa koulutussysteemissä, ja se on tulossa takaisin itseopiskelleiden jazz-muusikoiden vaikutuksesta.
Tämä ei ole klassisen musiikin vika, vaan se on koko koulujärjestelmän vika.
 
Olen muuten kuullut että stradivariuksen ääntä ei sokkokuuntelutesteissä erota hyvästä nykyaikaisesta viulusta. Äänenlaatuun vaikuttaa lähinnä taiteilijan paidan väri promootiokuvassa.
 
Olen myös kuullut että Neuvostoliitossa tehdastyöläiset menivät illalla töiden jälkeen kuuntelemaan sinfoniaorkesterien konsertteja.

Sellainen musiikki, josta valtavan moni saa positiivisia fiiliksiä, on hurjan arvokasta. Sellainen musiikki on tosi hyödyllistä ja sitä pitäisi tehdä paljon lisää.

Sellainen musiikki, josta valtavan moni saa positiivisia fiiliksiä, on hurjan arvokasta. Sellainen musiikki on tosi hyödyllistä ja sitä pitäisi tehdä paljon lisää.
 
Sellainen musiikki joka ylipäätään herättää tunteita ja jota soitetaan niin mukaan heittäytyen kuin mahdollista on arvokasta, ja siksi kai niin uhanalaista näinä rahan ja julkisuudentavoittelun päivinä.