Klassinen ›

Siitä huolimatta että aikanaan täysin perustelluista syistä johtuen monet Mozartin aikakauden säveltäjien teokset katosivat vähitellen orkestereiden ohjelmistosta ajan hampaan nakertamina ja romanttisen ja nykyaikaisen sinfoniaorkesterin kapasiteettia ajatellen kamariorkesteria varten kirjoitettujen teosten keveydestä johtuen, on nykyaikana herännyt kiinnostus levytysten myötä näiden klassismin ajan pikkumestareiden musiikkiin levy-yhtiöiden etsiessä uutta levytettävää.
 
Miksi? Miksi todella vanhahtavaa museaalista museomusiikkia pitäisi kaivaa esiin ja levyttää, vaikka se on täysin oikeutetusti unohdettu musiikin huonosta laadusta johtuen, eikä sillä ole kykyä tuottaa syvälle sieluun yltäviä suuria elämyksiä?
 
Eräänä syynä on tässäkin W A Mozartin ja Haydnin ilmeinen välillinen vaikutus, joka ilmenee sillä tavoin, että heidän musiikistaan kiinnostuneet ihmiset ja musiikin suurkuluttajat ovat otollinen kuulijakunta kaikelle klassismin aikakauden mozartmaiselle musiikille ja jossa musiikissa aikakaudelle tyypilliset tyylipiirteet ilmenevät jollakin tavoin Mozartin musiikin mieleen johtaen ja mahdollisesti hänen henkilöhistoriaansa säveltäjätovereina tai oppilaina jotenkin liittyen.
 
Mutta suomessa 1900 luvulla kehitys on ollut minun mielestäni kuitenkin eräällä tavalla tämän kaltaisesta levytysfilosofiasta oleellisesti poikkeava ja ihan täysin päinvastainen.
 
Tuoreesta luomisvoimasta syntynyt musiikki, jota lukemattomat unohdetut säveltäjämme ovat luoneet, on silti kadonnut repertoaarista, vaikka se on usein elinvoimaista, vaikuttavaa ja tuoretta, mutta ei ole kelvannut edes levytettäväksikään.
 
Ristiriita piilee siinä että vaikka sitä epäkaupallisen luonteensa vuoksi ei useinkaan kuulemma voida sijoittaa kaupallisille äänitteille, mutta on tavallaan kuitenkin jotakin sellaista uutta, ts. ennen levyttämätöntä musiikkia, jota levy-yhtiöt nimenomaan jatkuvasti etsivät katalogeihinsa, ja selvästi merkittävämpää musiikkia kuin Gyrowetzit ym. sellaiset 1700 luvun hovisäveltäjät, joten sen vuoksi sitä kannattaisi levyttää, vaikka kuitenkin se on samaan aikaan kaupallisiin tarkoituksiin kelpaamatonta ehkä historiallisista syistä johtuen, ja jossa vastakkain ovat kuvitteellisesti Habsburgien keisarikunnan ajan aateliston ja ylimystön palkkaamien hovisäveltäjien luoma kulttuurinen perintö ja Venäjän tsaarin vallan alaisessa suomen suuriruhtinaskunnassa maanviljelyä, metsästys,-kalastus-ja keräilytaloutta harjoittavine talonpoikineen ja tasavallan aikaisine perillisineen ilman hohdokkaita historiallisia juuria ja vanhaa kulttuuriperintöä, joten eipä ihmekään jos ei pienen suomen unohdettu musiikkiperintö kiinnosta suuressa maailmassa.
 
Syynä siis suomen monien 1900 luvun säveltäjien unohdukseen ei ole se, että heidän musiikkinsa olisi ajan hampaan nakertamaa hovisäveltäjien luomaa liehittelevää, pinnallista ja sovinnaista hoviviihdettä, vaan hyvinkin syviä sieluntuntoja luotaavaa ja suuresta ilmaisupaineesta syntynyttä säveltaidetta, eikä aina anakronististakaan musiikkia liehakoivan hovimusiikin tavoin vaan, mikäli unohdetaan epäkaupallisuudesta johtuva kysynnän vähyys ja oletettavasti huono kaupallinen menekki pientä maata kohtaan tunnetusta kiinnostuksen vähäisyydestä johtuen, niin voidaan jälleen todeta, että epämusiikillinen Sibelius-kultti on luonut epäpätevät kriteerit musiikin arvottamiselle puhtaana säveltaiteena ja jossa ratkaisevampaa kuin musiikillinen substanssi, on täysin sekundaariset tekijät, kuten persoonan tunnettuus ja sympaattisuus kuuluisana suomea maailmalla edustaneena suurmiehenä ja hyvän tahdon lähettiläänä ja jonkinlainen ohjelmamusiikillaan idän karhua ja tsaarinvaltaa sortovuosien aikana vastustanut ja suomen itsenäisyyttä ajanut manifestointi, jolla hän on löytänyt tiensä kansalaisten sydämiin isänmaallisen kansallisuusaatteen puolestapuhujana ja edustajana, ja tämä on vaikuttanut mm. siihen, että myös kyseisen säveltäjän vähänsanovia ja steriilejä sinfonioita on pidetty esikuvallisina musiikinmuotonsa edustajina ja syystä että ketään muuta säveltäjää ei voi pitää orgaanisen temaattisen kasvuprosessin näkökulmasta yhtä merkittävänä säveltäjänä muista musiikin metafysiikkaan nähden kuuluvista ominaisuuksista huolimatta, ei ketään voi suomessa asettaa hänen rinnalleen tasaveroiseksi säveltaiteilijaksi, joten siksi muiden historiallisten säveltäjien musiikki ei kelpaa levytettäväksi edustipa se mitä sävellysmuotoa tai sävellysteknistä proseduuria hyvänsä.
 
Vakavaa taidemusiikkia harrastamattomalle rahvaalle välittyvä kliseinen kuva Sibeliuksesta suomen musiikin eräänlaisena messiashahmona on eräs, mutta ei suinkaan ainoa selittävä ja mielipiteitä muokannut tekijä, joka on aikaan saanut, ehkä Melartinia, Kokkosta, Bergmania, Salmenhaaraa, Rautavaaraa jne. lukuun ottamatta, monien muiden säveltäjien ohjelmistosta pois jäämisen ja täydellisen unohtamisen ja prof. Salmenhaaran mukaan tuotantojen "katoamisen", sen lisäksi että eurooppalaisten vanhojen ja uusien säveltäjien invaasio ja ohjelmiston valloitus on syrjäyttänyt suomen omien kansainvälisilläkin festivaaleilla maataan edustaneiden kansallisten kuuluisuuksien säveltaiteen.
 
Tai syynä voi myös olla se, että sen joidenkin mieliä mukamas askarruttava ja epäilyttävä laatu ei näiden mielestä edusta mukamas Sibbaan verrattuna, niin sovinnaista kuin tämän sävelkieli usein onkin, korkeinta mahdollista laatutasoa, vaan on aikanaan saamistaan myönteisistä kritiikeistä huolimatta otaksutun vaatimattoman musiikillisen laatunsa vuoksi kadonnut ohjelmistosta.
 
Tai sitten se, että jo kauan ohjelmistosta poissaolollaan loistanut musiikki on yleisölle käynyt jo niin vieraaksi outoine säveltäjänimineen, ettei niitä rohjeta ja katsota aiheelliseksi ottaa mukaan uudelleen orkestereiden ohjelmistoon, sillä automaattisesti tulee ajatelleeksi että ohjelmistosta pois jäämiseen on ollut pätevät syyt ja musiikki ei täytä tiukimpia laadullisia kriteereitä.
 
Mutta todennäköisesti syynä on tällaisen musiikin myyvyyden vaatimuksen täyttymättömyys, sillä olkoon taide kuinka merkittävää ja laadukasta tahansa, niin jos yleisö ei tuntemattomien säveltäjänimien takia löydä konsertteihin, ei musiikki tuo rahaa konserttienjärjestäjien kirstuun.
 
Säveltaiteen taso kuitenkin kohosi suomessa yleisesti merkittävällä tavalla 1900-luvulla pätevää opetusta antaneiden tasokkaiden musiikkioppilaitosten perustamisen myötä ja säveltäjiksi kouluttautuneista ja säveltäjiksi aikovista sävellysoppilaista suuri osa valmistui säveltäjän ammattiin aiemmin vallalla olleen amatööritaidon sijasta.
 
Useat näistä säveltäjänuralle tähtäävistä säveltäjänaluista hankkivat täydentäviä sävellysopintoja Eurooppaan suuntautuneilla opintomatkoillaan ja kuuluisimmat heistä loivat huomattavan säveltäjäuran ja joskus omasta skeptisyydestäänkin huolimatta valitsemaansa uraa kohtaan, kuten mm. Rantakin ajatelmallaan turhaan jäniksiä takaa ajavasta musiikkimiehestä ilmaisi Rahmaninovin sanoin, heistä tuli persoonallisia ja näkemyksellisiä säveltäjiä, joiden merkittävimmät teokset kuuluvat suomen säveltaiteen parhaimpiin saavutuksiin.
 
Siksi että modernismin rantautumista suomeen pidetään säveltaiteessamme suurimpana syynä orkestereiden ohjelmistorakenteen muutokseen, herättää suuresti ihmetystä se, että tritonuksen, kvarttien ja pienten sekuntien tunkeutumisesta huolimatta esim. Fougstedtin tonaalisuudesta luopuneen sinfonian intervalleihin ja hänen "tunnetuimman teoksensa", ts. maamme erään varhaisimpiin kuuluvan dodekafonisen teoksen Trittico sinfonicon rivirakenteeseen, se unohdettiin olosuhteissamme pioneerimaista edistyksellisyyttä osoittavasta modernismistaan huolimatta verraten äkkiä säveltäjän muistokonsertin jälkeen.
 
Ryhdyin pohtimaan sitä tietynlaista ristiriitaa, joka sisältyy joskus esitettyihin väiteisiin joidenkin suomenkin säveltäjien tyylillisestä anakronismista ja heidän aikaansa nähden vanhahtavasta musiikista ja tajusin, että Sibeliuksen säveltäessä esim. 7. sinfoniaansa aika oli jo todellisuudessa modernismin I aallon myötä ajanut ohitse sinfonian duuri-ja mollitonaalisesta sävelkielestä Merikannon, Rannan, Pingoudin ja miksei Klaminkin säveltäessä suomessa parhaimmillaan rohkean ultramoderniin tyyliin ja Sibeliusta voidaan siten pitää ajalleen vanhanaikaisena ja siten anakronistisena säveltäjänä.
 
Miksi sitten Sibeliusta arvostettiin niin paljon, että hänen musiikkinsa tuli monien säveltäjien varhaistuotannon esikuvaksi ja että hänen musiikistaan tuli osa kaanonia, jos hän oli epäajanmukainen ja aikaansa nähden tyyliltään vanhentunut?
 
Suomessa aika ei ollut vielä kypsä modernismille ja Rannankin atonaaliset teokset jakoivat mielipiteitä niiden kärkevästä kritisoinnista professori Haapasen ja Melartinin suopeisiin lausumiin ja Sibban asemaa suomen johtavana ja maailmalla tunnetuimpana ja suosituimpana suomalaisena säveltäjänä oli hankala horjuttaa, sillä meneillään oli vielä kansallisromantiikan vahva kukoistuksen aika suomessa.

Ehkä myös saatettiin ajatella, että Fougstedtit ym., tai heidän teoksensa ovat vain oman aikansa "tuotteita" ja ainoastaan omana aikanaan esille tulleita ja vaikuttaneita kansallisia kuuluisuuksia, joiden poisnukuttua heidän säveltaiteellaan ei katsottu olevan yli aikojen ulottuvaa merkitystä, kuten esim. Sibballa ajateltiin olevan.
 
Heidän musiikilleen ei siten myöskään suotu siten mahdollisuutta lunastaa paikkaansa repertoaarissa uusien suosikkien varjosta, ja jotka sitten syrjäyttivät nämä ohjelmistosta, niin ristiriitaista kuin se onkin siihen nähden, että Fougstedtinkin eräällä tavalla suomessa avantgarden eturintamaa edustanutta Trittico sinfonicoakin esitettiin Rooman uuden säveltaiteen festivaaleilla, ja joka oli moderneinta suomessa tuolloin -54 sävellettyä musiikkia, jossa suomalaisen dodekafonian joustavuudesta muistaakseni kertoo se, että teoksen Canzona osassa on mukana varsinaisen rivin ohella ja siitä rakennetun pizzicaton säestämä mollimelodia.