Klassinen ›

Tietenkään sokea ja tahdon tarkoitusperiä palveleva pinnallinen henkilöpalvonta, henkilökultti, jossa kansallissankarin viittaa sovitetaan jonkin luovan säveltaiteilijan harteille muistakin kuin taiteellisilta ansioista johtuen ei edesauta taiteen ymmärtämistä puhtaana subjektina, vaan tekee tästä taiteilijasta taiteelle vieraiden ja kansallisaatetta edistävien propagandististen pyrkimysten välikappaleena eräänlaisena kuvainpalvonnan kukinnon, jossa taiteilijan maine on lähes täysin riippuvainen ei-musiikillisista tekijöistä ja saa pahimmillaan aikaan, kuten suomessa on käynyt, muiden mestarillisten säveltäjien unohduksen, aliarvioimisen, ohjelmistosta syrjäyttämisen ja tämän jonkinlaisen monopoliaseman saavuttaneen säveltäjän varjoon jäämisen, vaikka musiikillista laatua ajatellen osat ja näiden säveltäjien väliset voimasuhteet musiikillisilla kriteereillä ja emotionaalisella voimalla arvioiden ovat usein täysin päinvastaiset, kuin ohjelmistosta voisi päätellä.
 
Merkittävänä syynä säveltäjien unohdukseen joutumiseen on myös se sovinnainen ja moniarvoisuutta hyljeksivä ajattelumalli, jonka mukaan taide kulkee kohti moderneja ihanteita ja tekniikoita lineaarisella ja tasaisesti kehittyvällä aikajanalla, vaikka poikkeuksiakin on paljon, sillä "taide ei ole teknologiaa" (Glenn Gould), ja kaikki taaksepäin katsovat säveltäjät jätetään huomiotta musiikin kaanonissa ja repertoaarissa.

On käsittämätöntä, että monien merkittävimpien, sekä aikanaan runsaasti esitettyjen ja jopa suppeammissakin musiikkitietosanakirjoissa hakusana-artikkelein esiteltyjen, mutta nyttemmin unohdettujen säveltäjiemme keskeisiä suurteoksiakaan ei juuri taltioida sen enempää kantanauhalle, jota esim. professori-säveltäjä Salmenhaara kummasteli Finlandia palkitussa musiikkikirjassaan, kuin myöskään kaupallisille äänitteille.
 
Ei suomessa, mutta ei myöskään suurimpien ylikansallisten levy-yhtiöiden tuottamilla äänitteilläkään.
 
Näin on asian laita, vaikka kaikkien muiden maailman maiden, paitsi suomen musiikkikulttuuria edustavat harvinaisemmatkin säveltäjänimet niille kyllä jostain syystä kelpaavat, kuten vaikka Naxoksen valtaisan mittavaa katalogia silmäilemällä itse kukin huomaa.
 
Ja vain musiikkikirjoista, vanhojen sanomalehtien kritiikeistä ja jostain internetistä voi lukea suomalaisten vähemmän tunnettujen säveltäjien teoksista, joihin ei kuitenkaan voi äänitteillä tutustua.
 
Miksi niiden esittely on niin tärkeää, jos niitä ei pääse milloinkaan kuuntelemaan?
 
Otetaan nyt esimerkkinä vaikka hyvin tuotteliaan, ja merkittävimmiltä teoksiltaan täysin unohduksiin jääneen Rannankin parhaat teokset, joista ei ole ainuttakaan äänitettä, kuten ultramodernistinen pianotrio, jonka kirpeän riitasointuinen ja polyfoninen atonaalisuus sai monilta huippukriitikoilta hyvää kritiikkiä mestarillisuudestaan, kuten suurimmat sinfoniatkin, concerto suurelle orkesterille ja mm. Tuntematon maa, polyfoninen sinfoninen partita ja rapsodia sekä suuret kantaatit, Lettres ja sonatinat, pianokvartetto, concertinot jne. Mitään näistä ei ole levytetty tai tallennettu kantanauhalle.
 
"Teos osoittaa erittäin merkittävällä tavalla tekijänsä lahjakkuutta, mielikuvitusta ja kehittyneisyyttä", professori Haapanen säveltäjän pianotriosta.

megatherium: On käsittämätöntä, että monien merkittävimpien, sekä aikanaan runsaasti esitettyjen ja jopa suppeammissakin musiikkitietosanakirjoissa hakusana-artikkelein esiteltyjen, mutta nyttemmin unohdettujen säveltäjiemme keskeisiä suurteoksiakaan ei juuri taltioida sen enempää kantanauhalle, jota esim. professori-säveltäjä Salmenhaara kummasteli Finlandia palkitussa musiikkikirjassaan, kuin myöskään kaupallisille äänitteille.
 
Samaa minä kritisoin vanhemmasta Televisio- ja MTV-teatterin filmituotannosta. Digitoikaa viihdeohjelmat, tv-sarjat ja tv-elokuvat ja sen jälkeen laittakaa ne vaikka maksullisena Ylen ja Maikkarin alustoille kaikkien katsottavaksi! Ei sitten edes Neil Hardwickin tuotantoa saatu dvd:lle, kun joku voisi pahoittaa mielensä.
 
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002727372.html

Prophet: Samaa minä kritisoin vanhemmasta Televisio- ja MTV-teatterin filmituotannosta. Digitoikaa viihdeohjelmat, tv-sarjat ja tv-elokuvat ja sen jälkeen laittakaa ne vaikka maksullisena Ylen ja Maikkarin alustoille kaikkien katsottavaksi! Ei sitten edes Neil Hardwickin tuotantoa saatu dvd:lle, kun joku voisi pahoittaa mielensä.
 
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002727372.html
 
Kyllä filminauhalle tallennettu TV-viihde jossakin muodossa on nähtävissä silloin tällöin, mutta kun puhutaan merkittävästä satoja teoksia käsittävästä täysin unohdetusta suomalaisen taidemusiikin aarteistosta, joka osaltaan omana taidemuotona edustaa kansakunnan henkistä pääomaa, jolla on yli aikain ulottuva elämyksiä tuottava merkitys ja kulttuurinen arvo, edustaen kansakunnan luovien henkien luomien aitojen hengentuotteiden kautta sen parasta osaamista ja parhaita saavutuksia, joka ei pitäisi jäädä vain teosten nimiksi musiikkikirjojen lehdille, vaan sen tulisi olla elävää ja elinvoimaista musiikkiperintöä, joka luo kansakunnalle sen kulttuurisen perustan ja identiteetin, josta se voi olla ylpeä ja ammentaa siitä sielun ravintoa.
 
Se on mielenkiintoista todeta että eräiden hyvin tunnettujen säveltäjien ylettömän suureksi kasvanut maine ja valtava määrä heidän tuotannostaan tehtyjä teosanalyysejä ei vastaakaan mittaluokassaan joka suhteessa näiden säveltäjien luoman säveltaiteen todellista arvoa ja musiikillista substanssia, vaan se saattaa olla suuresti ylimitoitettua heidän säveltaiteensa subjektiivisista mieltymyksistä puhdistettuihin todellisiin musiikillisiin kvaliteetteihin suhteutettuna, mutta myös muiden esim. suomen musiikin kaanoniin kuuluvien ja aikanaan paljon esitettyjen säveltäjien objektiivisin kriteerein arvioituihin musiikillisiin saavutuksiin verrattuna, ja jotka jäävät siitä huolimatta täysin edellisten suhteettoman suureksi kasvaneen maineen varjoon, vaikka mainetta ajatellen suvereenien säveltäjien musiikki itsessään esim. viileässä, anakronistisessa ja arkaisoivassa klassismissaan ei tyylillisiltä pyrkimyksiltään ajankohtaisempiin säveltäjiin verrattuna millään muotoa sitä pitäisi edellyttääkään. Melartin Elementti sinfonian atonaalisesti sävyttyneet jaksot, polyrytmisyys, klusterit vst Sibban modaalisuus.

megatherium: Kyllä filminauhalle tallennettu TV-viihde jossakin muodossa on nähtävissä silloin tällöin
 
Ei ole koskaan uusittu ensimmäisen tv-esityksen jälkeen tai sitten vain kerran lyhyen ajan sisällä ensiesityksestä. Niitähän riittää, jos esim. Elonet -arkistoa tarkastelee. Kansallinen häpeätahra jättää digitoimatta ja esittämättä.

Prophet: Ei ole koskaan uusittu ensimmäisen tv-esityksen jälkeen tai sitten vain kerran lyhyen ajan sisällä ensiesityksestä. Niitähän riittää, jos esim. Elonet -arkistoa tarkastelee. Kansallinen häpeätahra jättää digitoimatta ja esittämättä.
 
Kepeällä kädellä luotu ja funktioltaan ajanvietteeksi suunniteltu kevyt viihde ei kumpua alitajunnan syövereistä vaistomaisten prosessien johtamana suuren säveltaiteen tavoin, vaan se on laskelmoitua ja usein kouliintunutta ja harjaantunutta vastaanottokykyä ja tarkkaavaista keskittymistä edellyttämätöntä harmitonta hupailua, jota katsellessa ei tarvitse eläytyä nerojen teoreettiseen ja objektiiviseen kohdistuneesta vakavuudesta alkunsa saaneiden hengentuotteiden omaavaan ja valtavaa hengenvoimien keskitystä edellyttävien sävelteosten reseptioon ja oman pienen subjektiivisen minän tietoisuuden ylittäviin tiloihin, joita ei kuitenkaan beethoveniaanisella mittapuulla arvioituna ehkä suomalaisesta viime vuosisadan musiikista voi tavoittaakaan sen ajoittaisesta ja spontaanista, mutta edellisen suurinta säveltaidetta ajatellen ymmärtääkseni pinnallisempiin sielullisiin alueisiin keskittyvästä ja jäävästä emotionaalisesta vaikutuksesta johtuen, ja päinvastoin kuin viimeksi mainituilla, se tapahtuu beethovenilla tämän nerouden voiman ohella klassismille ominaisen objektiivisuuden takia, kun suomalaissäveltäjillä postromantiikalle ominaisen subjektivismin takia, ehkä uusklassismia ja orastavaa modernismia lukuunottamatta, tavoittamatta kuitenkaan tämän neron objektiivista totuudellisuutta huokuvaa metafyysisyyttä.

megatherium: Kepeällä kädellä luotu ja funktioltaan ajanvietteeksi suunniteltu kevyt viihde ei kumpua alitajunnan syövereistä vaistomaisten prosessien johtamana suuren säveltaiteen tavoin
 
Tämä selvä, mutta tulin vain maininneeksi kotimaisen, vanhemman tv-draaman/viihteen osalta, miten asiat sielläkin ovat. Eli johonkin arkistoon jäävät pölyttymään ja huonokuntoistumaan.

Prophet: Tämä selvä, mutta tulin vain maininneeksi kotimaisen, vanhemman tv-draaman/viihteen osalta, miten asiat sielläkin ovat. Eli johonkin arkistoon jäävät pölyttymään ja huonokuntoistumaan.
 
Lukaisin HS:n vanhoista lehdistä musiikkikritiikkejä ja jo ennen sotia julkaistuja tietoja silloisista radio-ohjelmista ja siellä huomasin Saikkolankin ilmeeltään modernia partitaa orkesterille soitetun usein radiossa, mutta jota ei Ylen äänitetietokannasta löydy, ja jota turhaan olen etsinyt ja josta voinee ajatella sen olleen live-eikä studioäänitys jostain konsertista ja jota ei ole ehkä sen vuoksi tallennettu sinne.
 
Sinfonia Tragica ja varsinkin Campale, joista ei ole äänitteitä, saivat osakseen hyvää kritiikkiä ja Salmenhaaran mukaan sodan jälkeen sävelletty Tragica on temaattisesti, rakenteellisesti ja orkestroinniltaan rikkaampi, mutta romanttisempi tyyliltään pateettisissa ja lyyrisissä molliteemoissaan, kun modernimmassa, mutta aiemmin syntyneessä campalessa rytminen voima ja tummuus taidokkaan teknisen ja vakavan suunnittelun ja jykevän rakenteen ohella on sinfonian huomattavin ominaisuus.
 
Myös Sulho Ranta ylistää campalea. Miten voi olla mahdollista, että miltei tai ehkä ylikin puoli vuosisataa usein esitetty säveltäjä unohdetaan näin totaalisesti arkistojen kätköön ja jota esim. Taneli Kuusistokin kirjassaan kutsuu päteväksi sinfonioiden säveltäjäksi?
 
Eräässä musiikkikirjassa todetaan että samaan aikaan kun Saikkolan sotasinfoniat jäivät pöytälaatikkoon suomessa hurmioiduttiin niinikään sota-aiheisesta Leningrad sinfoniasta.

Adorno ja Leibowitz ovat teilanneet suosituimman, mutta ei läheskään parhaimman suomisäveltäjän, nimittäin Sibban, maailman huonoimmaksi säveltäjäksi, ja jonka musiikkista puuttuu ytimekkyyttä, jämäkkyyttä, jyhkeyttä, romanttista melodista kauneutta, rytmistä draivia, kontrapunktista taitoa, soinnullista kompleksisuutta ja värikkyyttä, koloristisuutta, rikas sointiväripaletti, lyömäsoittimien käyttö, atonaalisia ja laajennettua tonaalisuutta edustavia aineksia, eikä se kosketa intohimoisiin kieliin, vaan sille on tyypillistä yhä toistuvien lyhyiden aiheiden katkelmat, kuin tyhjyydestä kasvavat vaskien mahtipontiset töräykset, matalien soittimien epämääräinen murina jne., kuten Orkesterimusiikkikirjassa kuvataan.