Klassinen ›

Hildesheimer väittää Mozart kirjassaan mielestäni hiukan epäuskottavasti ja epäloogisesti, että Mozartin musiikki mukamas ilmaisee tai toistaa elämyksen syvyyden ilman elämystä, jota se muka (absoluuttisen ilmauksena?) ei saavuta, koska ei haluakaan saavuttaa sitä.
 
Mitä mieltä te olette Hildesheimerin väitteestä?
 
Onko se teidän mielestänne väittämänä totta vai epätotta ja voidaanko asiaa mitenkään mielekkäästi edes tutkia, mitata tai havainnoida, tuottaako Mozartin musiikki elämyksiä vai ilmaiseeko se vain niiden syvyyden?
 
Miten elämyksen syvyys eroaa itse elämyksestä?
 
Voisin vaikka vannoa, ja myös väitän, että olen kokenut mitä suurimman elämyksen Mozartin musiikista lukioiässä ja ollut innoissani koettuani katharsiksen, jonka myös Hildesheimer toteaa meidän voivan kokea Mozartista. Mutta sen jälkeen en ole tavoittanut suuria Mozart elämyksiä useisiin vuosikymmeniin.
 
Mutta kysyn, kuinka on mahdollista saada taiteesta katharsis ilman myös sen aikaansaamaa elämystä?
 
Kirjailija itse sanoo jotakuinkin niin, että elämysperäinen kokeminen ei ole havaittavissa eikä mitattavissa.
 
Mikäli näin todella on niin, miten hän voi väittää jotakin sellaista, mitä ei hänen itsensäkään mielestä voi näyttää toteen ulkoiselle havainnolle ja todistaa oikeaksi väittämäksi, varsinkin kun hän itse muissa yhteyksissä edellyttää todennettavuutta.
 
Taide tosin sisältää jonkin tiedostamattoman elementin, jota ei voida täysin näyttää toteen, mutta kyllä vakavasti otettavan Mozart kirjailijan pitää pystyä osoittamaan väitteensä todeksi ja oikeaksi, jotta hän ei olisi pelkällä mutupohjalla olettamuksineen ja väittämineen.
 
Koska musiikillinen elämys, tiedostavan subjektin puhtaudesta ts. sen objektiivisuudesta riippumatta, on subjektiivinen kokemus, sitä ei luonteensa vuoksi voida tutkia objektiivisesti tieteellisin metodein.
 
Aivosähkökäyrää tutkimalla voidaan tosin havaita musiikin kuuntelun aktivoivan aivoja ja sen alueita, mutta itse musiikillinen elämys ja sen laatu on kokijan oma kokemus. Mutta se mitä voidaan todeta on taiteen ja musiikin perusperiaatteisiin kuuluva ominaisuus tuottaa elämyksiä, eikä elämyksen syvyyttä voida erottaa itse elämyksestä, sillä ensin on koettava elämys, jotta voidaan tajuta myös sen syvyys.
 
Vaikka suurimmissa mahdollisissa mutta luonteensa vuoksi otaksuttavasti erittäin harvinaisissa ja intensiivisissä musiikillisissa elämyksissä voidaan havaita eräitä fyysisiäkin reaktioita, kuten esim. sydämen ja valtimoiden kiivasta sykintää, transsin kaltaista reagoimattomuutta ulkoisille ärsykkeille, kylmän hien erittymistä iholla ja aivoalueiden voimakasta aktivoitumista, niin varsinainen elämys on kokijan pään sisällä hänen tajunnassaan.
 
Voisin vielä kiteyttää edellä sanotun seuraaviin sanoihin: Kuten ei ole meren syvyyttä ilman merta, niin ei voi olla elämyksen syvyyttäkään ilman elämystä.
 
Hildesheimerin kirjaan sisältyy myös selviä ristiriitaisuuksia: Vaikka hän mm. väittää eräässä yhteydessä, kuten olen todennut, että Mozartin musiikki ei tuota kuulijalle elämystä, niin eräässä muussa yhteydessä hän kuitenkin olettamuksen kaltaisesti toteaakin erään säveltäjän suurimpiin mestariteoksiin lukeutuvan sinfonian mahdollisesti välittävän kuulijalle traagisen elämäntunteen aikaansaaman elämyksen, mikäli tästä löytyisi säveltäjän itsensä laatima todistus, ja jonka minäkin olen jo ennen lukioikää esipuberteetti iässä jonkinlaisen elämyksen muodossa kokenut.
 
Mielestäni kirjan suomennoksesta löytyy myös jokunen virhe tai käsittämätön lauserakenne, mutta todellinen floppi mikä tältä suomentajan mukaan " parhaaseen saksalaistapaan filosofisesti" kirjoittavalta herralta muistuu mieleen, on se kun hän toteaa valepuutarhuri oopperan erään finalen voisivan kuulua johonkin kirkkomusiikkiteokseen, sillä siinä on muka sielunmessun(!) sävyjä, joka ei pidä lainkaan paikkaansa paitsi siksi, että musiikki on luonteeltaan varsin hilpeää ja valoisaa, niin ennen kaikkea siksi, kuten hän itse myöhemmin kirjassaan kumoaa tällaisen oopperan ulkopuoliseen tematiikkaan viittaavan mahdollisuuden toteamalla, että "oopperassa emme tietenkään voi erottaa musiikkia siitä teemasta, jota sen on määrä ilmaista, niin kernaasti kuin sen usein tekisimmekin", puhuessaan näin itseään vastaan todeten myös oudosti, että valepuutarhuri oopperan yksittäiset elementit ovat läpeensä moniarvoisia, vaikka oopperan pitäisi hänen mukaansa ilmaista jotakin tiettyä teemaa.
 
Lehdistössä sai aikaan myös vastaväitteitä erään kriitikon mukaan kyseisen kirjailijan perätön väite Mozartin Il Re pastore oopperan "loputtomasta ankeudesta", jolla tämä luonnehtii teosta ja kriitikon mukaan teos on paljon tuoreempi Mozartille tyypillisine "livertävine" aiheineen, kuin kirjailija antaa ymmärtää.
 
Mikäli Maasalon käsityksiä Mozartin v. 1779 musiikillisista aktiviteeteista vertaa Hildesheimerin käsityksiin, niin kyseinen vaihe ei suinkaan ollut niin hedelmätön kuin jälkimmäinen antaa ymmärtää, varsinkin kun vielä ottaa huomioon saksalaisen sanat kirjansa eräässä luvussa, jotka kuuluvat seuraavasti: "On hämmästyttävää kuinka vähän hän tuotti kruunajaismessun lupaavan alun jälkeen ja kuinka nopeasti keisarillisen alkuvauhdin jälkeen tämä maestoso sammahti" ja mukamas seuraavan kerran Mozart nousi kirkkomusiikin huipulle vasta vesperae solennes de confessoressaan 1780, sivuuttaen sopivasti pari huomattavaa kirkkomusiikkiteosta, vesperae de dominican ja missa solemniksen, erään kyrien ja regina coelin lisäksi, mainiten sekulaarin musiikin alueelta tunnetun sinfonia concertanten, mutta unohtaen muut vaiheen ja Maasalon mukaan merkittävät teokset.
 
Hildesheimer suhtautuu myös varsin penseästi joihinkin Mozartin varhaisiin serioihin toteamalla, että " kaikki nämä säkeet ja strettat ovat museotavaraa, jotka otetaan esille välillä siksi, että saataisiin käsitys neron kokonaistuotannosta"
" Meidän aikoihimme asti ei ole säilynyt paljonkaan Mozartin serioista, kuten Ascaniosta tai Pastorestakaan", hän jostain syystä väittää, vaikka teokset on levytetty useampaankin kertaan.
 
Pariisin sinfoniaa hän vähättelevään sävyyn kutsuu yleisökappaleeksi, vaikka sitä on sanottu syvälliseksikin sinfoniaksi. Erään huiluteoksen molliin sävellettyä Adagiota hän kutsuu melodisesti viehättäväksi, mutta merkityksettömäksi.
 
Hildesheimer väittää myös näköjään tietävänsä miltä muista ihmisistä ei voi olla tuntunut näiden kuunnellessa jotakin Mozartin teosta. Hänen mukaansa musiikin historioitsija Hermann Abert sanoi tunteneensa aikanaan vihlovaa kipua tämän kuunnellessa jousikvintettoa KV 516, mutta "jota me (Hildesheimerin mukaan) pidämme vääränä". Mistä hän tosiaankaan voisi tietää miltä toisesta ihmisestä on tuntunut joskus kauan sitten musiikkia kuunnellessa?
 
Hildesheimer kyllä puhuu milloinkaan hellittämättömästä Mozart kokemuksesta, ja että meillekin tapahtuu jotakin edellä mainittua teosta kuunnellessamme, mutta väitettä edellä mainitun historioitsijan Mozart kirjassaan esittämien tuntemusten vääränlaisuudesta ei voi mitenkään todentaa, joten Hildesheimerin esittämä kritiikki tämän tuntemuksia kohtaan ei mielestäni ole oikeutettua, vaikka ne olisivat reaktiona harvinaisen ja epätavallisen voimakkaita.
 
Hildesheimer esittää myös kirjassaan mielestäni varsin oudon, vaikkakin täysin subjektiivisesta mieltymyksestä kertovan käsityksen, mutta joka voidaan puhtaana mielipideasianakin osoittaa objektiivisin kriteerein vääräksi käsitykseksi, mutta johon minulla ei ole vaadittavaa pätevyyttä. Hildesheimer nimittäin väittää, että Mozartin viimeisin ja suurin olemassaoloon liittyvä kokemus yhdistyy sielunmessussa, ja vaikka emme hänen mukaansa voi olla tästä aivan saletteja, niin meillä on hyvät syyt olettaa niin. En kykene tai halua täysin ymmärtää hänen väitettään, ottaen huomioon esim. sen että Hildesheimer itse sanoo Mozartin musiikin saavuttaneen paitsi määrällisen, myös laadullisen huipentuman suurten pianokonserttojen sävellysperiodista Don Juan oopperaan mennessä, jota hän kutsuu tosiasiaksi. Näin ollen requiemiin liittyvä väittämä tätä edellä sanottua ajatellen tuntuu varsin ristiriitaiselta ja liioitellulta. Aivan kuin hän olisi unohtanut kirjassaan aiemmin esittämät teesinsä.
 
Hildesheimerin kirjassa on myös totuusarvoltaan kyseenalaisia taikka epätodennäköisiä väittämiä, joita ei voi osoittaa ja todistaa vedenpitävästi vääriksi tai epätosiksi, vaikka niihin on musiikkikirjallisuudessakin usein viitattu, ja puhtaan sattuman osuutta voitaneen pitää erittäin epätodennäköisenä vaihtoehtona, vaikka kirjailija niin väittääkin. Eroica sinfonian avausosan teema joka muistuttaa Mozartin Bastien et Bastienne laulunäytelmän intradaa, ja jota B. siis käytti sinfoniassaan, ei siis liene minkään sattuman oikun takia identtinen, vaikka Ludwig van ei lapsi Mozartin partituuria olisi lukenutkaan, ja jota Hildesheimer pitääkin erittäin epätodennäköisenä teemojen identtisyydestä huolimatta, mutta on myös mahdollista että säveltäjä olisi jossain kuullut sitä soitettavan ja tietoisena tai tiedostamattomana sitaattina ujuttanut sen eroicaansa.
 
Schopenhauerin teoriaan nähden, eri taiteiden erilaisesta luonteesta, on Hildesheimerin idea verrata Mozartin Haffner serenadin Menuetto galanten trio osaa viulujen riutuvissa huokauksissaan johonkin Watteaun maalauksen detaljiin, perustavanlaatuinen virhepäätelmä siksi, että maalaustaide esittää ideoita ts. tahdon esineellistymisasteita, kun musiikki sen sijaan välittömästi itse oliota sinänsä.
 
https://youtu.be/ZjbcByRVxv8?t=150
 
https://www.bing.com/ck/a?!&&am … ZDNEE1MzIzMjJENDNDODFEQjU&ntb=1
 
Hildesheimer saattaa myös kyseenalaistaa muiden Mozart tutkijoiden mielipiteet jostakin teoksesta: Alfred Einstein luonnehtii Mozartin c molli messun Et incarnatus aariaa, jota muutkin ovat pitäneet arvossa, "ylen määrin makeaksi". Mutta Hildesheimer kutsuu Einsteinin mielipidettä mukamas "kummalliseksi, vaikka korvaisimmekin sanan makea sanalla suloinen".