Klassinen ›

Niinkin paljon kuin suomalaista historiallista säveltaidetta kaikesta sydämestä kannatankin, hieman kummeksuttaa säveltäjä Saikkolan ainakin joidenkin teosten kohdalla ilmenevä silmiinpistävä tai korvin kuultava heikkous ja mahdollinen sävellystuotannon epätasaisuus, jos vertailuun ottaa säveltäjänsä sinfonioista vaikka Taistelusinfonian ja ihme kyllä kaupunginorkesterin kilpailussakin palkitun, mutta etenkin viimeisissä osissaan varsin heikkolaatuisen 5. sinfonian lisänimeltään Sävelteos.
 
Sinfoniaa säveltäessään Saikkolan inspiraatio teoksen edetessä ehtyi korvin kuultavan selvästi, mikäli kuulija ei ole sitä mieltä, että teos kokonaisuudessaankin joutaa historian romukoppaan, jonne Ratsumies oopperan säveltäjän mukaan ovat monet kelpo säveltäjätkin aikojen saatossa joutuneet, sillä Saikkolalla on keskeisimpään tuotantoonsa kuuluvissa sinfonioissaan huomattavasti merkittävämpiäkin valioyksilöitä, jos on musiikkitieteilijöihin uskominen ja myös säveltäjän Musica per archi ja sinfonietatkin ovat usein kokonaisuutena ehyempiä ja yhtenäisempiä luomuksia kuin 5. sinfonia, jota vaivaa todellisen melodian puute ja muodon kömpelyys ja tietty hajanaisuus, sikäli kun intuitioni osuu tässä oikeaan.
 
Oboesoolon laulavalle ja sinänsä suhteellisen kauniille ja melankolisen kaihoisalle sävelmälle perustuvan avauksen sekä sen alla viuhuvan hiukan ahdistuneesti mutta niin ihanasti kaihertavan jousisäestyksen luomalla hienovireisellä ja koskettavalla tunnelmalla alkavan, ja sen jälkeen vaikuttavasti tutti orkesterissa kohoavan ja moni-ilmeisesti eri tunnelmien muodossa sinne tänne, kamarimusiikillisesta tekstuurista orkestraaliseen tekstuuriin, polveilevan sävelmaiseman, tunnelmiltaan vuoroperään sekä kiihtyvän että laantuvan ja ajoittain kansallisromanttisista tyylikehyksistä uusklassismin suuntaan pyrkivän, mutta huumoriakin viljelevän, avausosan jälkeen, jossa on edes ajoittain jonkin verran sinfonisen draamankin tuntua, musiikki on varsinkin myöhemmissä osissa, hitaan osan seesteisen ja staattisen aution sävelmaiseman ja tunnelman rikkoo keskijakson myrskyisäksi yltyvä kuohunta, jossa on havaittavissa sibeliaanisia ja tämän 5. sinfonian finaalista tuttuja piirteitä, mutta erityisesti viimeisessä osassa kilpailussa palkituksi teokseksi käsittämättömän heikkoa ja ponnetonta, että tohdimme jopa epäillä hänen itse säveltäneen sitä, musiikin ollessa täysin vailla intensiteettiä ja sisäistä jännitettä, sekä tuntuvaa rytmistä työntövoimaa, heikon melodisen keksinnän lisäksi, varsin triviaaleine teemoineen, jotka eivät luo aitoa ja vahvaa tunnelmaa. Mutta näinhän on monen muunkin teoksen viimeisen osan laita säveltäjän voimien yleensä alkaessa siinä vaiheessa jo ehtyä, on sanottu.
 
Sen sijaan Taistelusinfoniaa, orkesterin staccato iskuissa kelloefekteineen. säveltäjä ja musiikkikriitikko maisteri Sulho Ranta kutsui suomen säveltäjiä kirjassa monin paikoin erittäin vaikuttavaksi ja siihen saakka kirjoitetuista säveltäjän teoksista vakuuttavimmaksi ja ylläpitävimmäksi ja suomalaisen musiikin modernismin suuri nimi, itse Joonas Kokkonen, näki siinä sinfoniaan sopivaa materiaalia, siinä määrin vaikuttava ja suitsutusta saanut teos kuin mm. sinfoninen kuva Karjala palaa myös on, vaikka niitä ei olekaan levytetty eikä kantanauhalle tallennettu Avanti sodassa konsertista tehtyä konserttiäänitystä lukuun ottamatta jälkimmäisen osalta.
 
Mutta erään tunnetun ja useita alan kirjallisia teoksia kirjoittaneen sotahistorioitsijan mukaan, joka taittaa eräässä musiikkiaiheisessa kirjassaan peistä Sibeliuksen ohella myös unohdettujen suomalaissäveltäjien musiikin puolesta, suomella on ollut yleiset syyt olla esittämättä tällaista Saikkolan taistelusinfonioiden kaltaista musiikkia, ilmeisesti venäjää ja venäjänmielisiä suututtamatta ja maiden välisiä lämpimiä suhteita turmelematta, jos oikein tulkitsen rivien välistä hänen sanomansa, ja jonka mukaan (Saikkolan) taistelusinfoniat, Traciga ja Campale, lojuivat pöytälaatikossa samaan aikaan, kun esim. palvotun Dmitri Shostakovichin Leningrad sinfonia suurta kunniakasta isänmaallista sotaa kuvaavana monumenttina sai haltioituneen vastaanoton suomessakin ja kuuluu yhä orkestereiden ohjelmistoon kun Saikkolan Taistelusinfonioita ei liene esitetty yli puoleen vuosisataan arkistojen kätköihin unohdettuina mestariteoksina.
 
Tämä kuvaa erinomaisesti monien suomalaisten klassikkosäveltäjien alennustilaa ja aliarvostusta kaikessa heihin kohdistuvassa vähättelyssään jopa omassa maassaan, kun muut kansat arvostavat korkealle ja pitävät ylpeästi kiinni sävelseppojensa musiikillisista saavutuksista ja perinnöstä vähintäänkin niistä tehtyinä levytyksinä ja runsaina kantanauhatallenteina, eivätkä salli niiden vaipua täydelliseen unohdukseen suomen tavoin, jossa vannotaan modernimpien säveltäjien ohella lähinnä vain Sibeliuksen nimeen.
 
Saikkolan sävelteosten, luovan säveltaiteellisen uran ja luomistyön ajallinen kaari käsittää runsaan 50 vuoden pituisen ajanjakson 1930 luvulla sävelletyistä teoksista, kuten Pastoralesta, partitasta ja La Campale sinfoniasta 1980 ja jopa 1990 luvulla sävellettyihin sinfoniettoihin saakka, jolle aikajanalle mahtuu varsin laaja tuotanto mm. 10 sinfoniaa ja 12 sinfoniettaa ym. orkesteri-, kamari., ja vokaalimusiikkia, säveltäjän tehtyä suomen oloissa todella harvinaisen mittavan ja maataan ja kansaansa ansiokkaasti palvelleen elämäntyön upeine ja vaikuttavine orkesteriteoksine, sekä oopperoineen ja voidaan pitää täydellisenä ihmeenä sekä eräänlaisena karhunpalveluksena suomen kulttuurielämälle sitä, että säveltäjä, joka parhaissa teoksissaan ei kalpene tippaakaan edes sellaisten nimikuulujen ja suurta maailmanmainetta niittäneiden säveltäjien kuin Carl Nielsenin ja Jean Sibeliuksen rinnalla, vaan päinvastoin jopa ylittää heidän sävelkielensä ilmaisuvoimaisempana, vaikuttavampana ja emotionaalisesti koskettavampana, on jäänyt täysin unohduksiin ja joita edellä mainittuja huomattavaa populariteettia nauttivia säveltäjiä vanhan erehdyksen mukaan pidetään yleisesti Skandinavian suurimpina sinfonikkoina ja ainakin ensin mainittua muodon mestarina siinä määrin kritiikkiä kuin hänen sinfoniansa eri yhteyksissä ovat saaneetkin, eikä tietyissä maissa haluta kuulla niitä lainkaan, todennäköisesti melodisen aineksensa vähäverisyyden vuoksi, Saikkolan teosten tyylikirjon ulottuessa kansallisromanttisista ideaaleista ja idiomeista uusklassisiin tyylipyrkimyksiin ja on niin upeaa, että ansaitsisi tulla jatkuvasti esitetyksi konserttisaleissa ja radiossa, eikä kätketyksi ja unohdetuksi arkistojen kätköihin lojumaan.
 
Oivalsin Saikkolan levytetyn Tripartitan syvän vakavuuden kuunneltuani sitä pitkästä aikaa keskittyneesti ja teos kosketti minua ensimmäistä kertaa syvältä sielusta ja siihen verrattuna sinfonia 5 tuntuu pinnalliselta teokselta tai ehkä olen väärässä., sillä senkin avausosa teki suuren vaikutuksen tripartitan jälkeen sen kuunneltuani, muttei antane oikeaa kuvaa säveltäjänsä koko repertoaarista tai taidoista suurena sinfonikkona, kuten vaikkapa Campale, suuri Taistelusinfonia, johon hän lienee valanut kaiken taitonsa ja osaamisensa orkesterisäveltäjänä ja lienee siksi edustavampi näyte hänen sinfonikkoudestaan orkesterisäveltäjänä tai muodoltaan 1 osainen syvältä sielusta kouraiseva Traaginen sinfonia pateettisissa ja lyyrisissä molliteemoissaan, jonka ilmaisema suru ja epätoivo menetetyn Viipurin johdosta lienevät riipaisevimpiin kuuluvat suomen musiikinhistoriassa.
 
Myös Saikkolan viimeiset muodoltaan 4 osaiset sinfoniat, jotka syntyivät pitkän luovan tauon jälkeen sinfonioiden luomistyöstä vasta 1980 luvulla yhdessä sinfoniettojen kanssa, vaikka myös sinfonisen hiljaisuuden aikana syntyi orkesterimusiikkia kuten mm. Raasepori niminen fantasia orkesterille, ja säveltäjän viimeiset sinfoniat lienevät käsillä olleeseen Sävelteos nimiseen sinfoniaan verrattuna orkestraalisemmin ajateltuja, mittasuhteiltaan laajempia, ääriosissaan usein allegro tempomerkinnällä varustettuja, kenties syvällisempiäkin ja usein epäilemättä kokonaisuutena yhtenäisempiä ja ehyempiä, inspiraation kantaessa viimeiseen osan loppuun saakka, kuten ensimmäisessä sinfonietassakin, joka kuitenkin lienee mahdollisesti hieman keveämmällä kädellä kirjoitettu teos, joka ei ole muodoltaan yhtä keskitetty eikä yllä niihin emotionaalisiin syvyyksiin, jotka sinfonioille ovat luonteenomaisia sinfonioiden kuuluessa suomen merkittävimpiin kyseistä lajityyppiä edustaviin teoksiin, mutta joiden todellinen merkitys ei ole suuren yleisön jos kaikkien tutkijoidenkaan tiedossa.
 
Nyt kun kuuntelen ensimmäistä kertaa kokonaan tuon viimeisen osan Saikkolan 5. täytyy myöntää', että johtopäätökseni ovat olleet liian hätäisiä eivätkä tee säveltäjälle ja tämän teokselle täyttä oikeutta ja anna siitä todenmukaista kuvaa sillä minusta viimeinen osa vaikuttaa sittenkin inspiroituneelta musiikilta säveltäjän osoittautuessa todelliseksi sinfonikoksi, jos malttaa kuunnella koko osan ja siinä voi havaita todellista sinfonista draamaa aiheiden välisessä vastakkainasettelussa, joka jatkuu Pensiero Movimento sinfonian tavoin loppuun saakka vaskikuorojen yhtyessä henkeäsalpaavaksi hymniksi ja sävelvuoksi patarummun iskujen päättäessä sinfonian grandioosiin tyyliin, mutta siltikin teos ei kuulune Saikkolan merkittävimpiin saavutuksiin säveltaiteen alalla, jona voidaan syystä pitää esim. ensipalkinnon voittanutta oopperaa Ristin.