Klassinen ›

Huvittaa tai pikemminkin ärsyttää useiden ulkolaisten levy yhtiöiden keskinkertaisiin klassismin aikakauden säveltäjiin keskittyvä levytyspolitiikka jonka mukaan ehdoin tahdoin suositaan historian hämärästä esiin kaivettuja vanhoja peruukkipäitä kunhan he edustavat renessanssin, barokin, klassismin ja romantiikan aikakauden säveltäjiä niin kuin se olisi jokin itseisarvo musiikillisesta laadusta piittaamatta muttei pitkällä tikullakaan kosketa esim. suomalaisiin 1900 luvun säveltäjien musiikkiin Jannea ja joitakin muita populaareja nykysäveltäjiä lukuun ottamatta mahdollisesti nuottimateriaalin heikon saatavuuden, täydellisen tuntemattomuuden, anakronistisuuden ja epäpopulaariuden takia vaikka musiikki itsessään olisi emotionaalisesti vaikuttavaa ja kaikki laadulliset kriteerit täyttävää korkeatasoista ja taidokkaasti sävellettyä taidemusiikkia.
 
Tämä edellä kerrottu ei täysin pidä paikkaansa sillä vain suomen musiikki ja sen tuntemattomaksi jääneet säveltäjänerot ovat jääneet ikään kuin väliinputoajiksi levy yhtiöiden katalogeissa mitä verkkokauppa Amazon.cominkin nettisivuilla hieman ihmeteltiin ja kyseltiin tiettyjen säveltäjien levytysten perään Tuukkasen myönteisen arvion saaneen Meri sinfonian arvostelun yhteydessä ehkä jo v. 1995 eikä senkään jälkeen juuri mitään ole tapahtunut levyrintamalla tämän puutteen korjaamiseksi vaikka kuulemma jotakin puhetta asian tiimoilta on ollut mutta useiden muiden eurooppalaisten maiden vähän tuntemattomammatkin 1900 luvun säveltäjät ovat melko hyvin edustettuina levy-yhtiöiden levyluetteloissa.
 
Uskon että levy-yhtiöissä ajatellaan että on ilman muuta eduksi ja jollakin tavoin musiikin arvoa itsessään nostattavaa ja säveltaiteena aidompaa jos se on peräisin vaikka 1800 luvulta kuin 1900 luvun puolivälistä mikäli se tyylillisesti asettuu samaan kontekstiin ja kehykseen koska tyyliaikakausien väliinputoajana ja anakronistisena, epäajanmukaisena säveltäjänä jälkimmäinen on jo oletusarvoisesti epäaidompi ja tietyllä tavalla arvottomampi vaikka erään musiikkitieteilijän mukaan voimme nykyään moniarvoisessa ympäristössä ja maailmassa kuunnella Tuukkasenkin 1950 luvulla sävellettyä postromanttista musiikkia avoimin korvin ja mielin ilman vaatimusta sen ajanmukaisuudesta ja kenties tämä on vielä suuremmassa määrin totta puhuttaessa Rautavaarasta ja hänen musiikistaan, kenellä on korvaa hänen postromanttiselle ja jälki impressionistiselle sävelkielelleen vaikkapa hänen kansainvälisessä läpimurtosinfoniassaan Angel of light.
 
Nytkin kuuntelen Mozartin oppilaan Nepomuk Hummelin valoisaa ja melko persoonatonta mutta ihan komeasti soivaa Missa solemnista Naxos merkiltä joka kuitenkin osoittaa että klassismin muotokieli on säveltäjällä hyvin hallussa vaikka fuugia tai fugatoja hän ei juuri messussaan viljele kuten esikuvansa Mozart ja Haydn, ainakin joskus, mutta kyllä Missa solemnis messutyyppiin fuugat kuuluvat olennaisesti, soiden Gloria ja Credo osien päätösjaksona, kuten Mozartin, Schubertin ja Beethovenin tämän lajityypin teoksissa voimme havaita. Säveltäjän täytyy lisäksi olla nero kyetäkseen ilmaisemaan syvimpiä tuntojaan klassisen tyylin ja muotokielen puitteissa. Hummel ei sitä aivan ollut vaikka hän edusti Schubertin varhaistuotannon tavoin siirtymää klassismista romantiikkaan mutta hänen pianosonaattinsa op 81 on ilmeisesti kypsä mestariteos. Siksi olisi tarpeen perustaa oma levy yhtiö joka keskittyisi unohduksiin vaipuneen suomalaisen sinfoniamusiikin levyttämiseen kunhan teokset ovat laadukkaita ja niissä on sanomaa.

1800 luvun romanttista tyyliä edustava musiikki ei ole koskaan automaattisesti parempaa kuin 1900 luvulla sävelletty postromantiikka riippuen siitä minkä tasoisesta säveltäjästä on kyse mutta lähtökohtaisesti tai oletusarvoisesti 1800 luvun musiikki on alkuperäisempää ja originellimpaa kuin 1900 luvulla sävelletty samaa tyyliä edustava musiikki riippuen tietysti myös säveltäjän lahjakkuudesta ja nerokkuudesta sillä ei kovin keskinkertainen kyky voita nerokkaampaa säveltäjää ja nerokkaampia teoksia vaikka tällä olisikin etulyönti asema 1800 luvun säveltäjänä varsinkin jos ensin mainittu sattuu olemaan amatööritaidolla varustettu ja jälkimmäinen on koulutettu ammattisäveltäjä kuten vaikka Melartin tai Tuukkanen jotka romanttista hehkua ja tunteen paloa edustavilla merkittävimmillä pääteoksillaan, sinfonioillaan, ylittävätkin kevyesti monen 1800 luvun säveltäjän, kuten Max Bruchin hempeän romanttiset sinfoniat joista puuttuu melodinen keksintä tai vaikkapa englantilaisen Cipriani Potterin säveltämät epäoriginellit ja epigonialta maistuvat pitsinnypläystä muistuttavat vaikkakin tosin pikkusievät ja viehkeät sinfoniat joissa mistään metafyysisestä tai edes Beethovenin jättimäisestä epätoivosta ole merkkiäkään olemattomassa emotionaalisessa sisällössään ja tyyliltään vielä varhaisromanttisina säveltäjän ilmeisesti löytämättä vielä omaa ääntään ja persoonallisia äänenpainojaan ja esim. paljon kuuluisampi ja tunnetumpi Schumann oli orkestroijana varsin amatööri imitoidessaan epätoivoisesti Beethovenin ja ehkä Schubertinkin sinfonioiden tyyliä vaikkakin tunkeutui jo selvästi romantiikan maaperälle omaamatta kuitenkaan edellä mainittujen orkestrointitaitoaan olematta myöskään lyyrikkona ja laulusäveltäjänä sinfonioissa omimmalla alallaan eikä häntä voida pitää siksi minään suurena sinfonikkona vaikka hänen sinfoniansa paradoksaalisesti ydinrepertoaariin kuuluvatkin. Mutta kyllä Melartinin väkevä postromanttinen sinfonisuus ylittää Beethovenin sanonnaltaan paljon niukemman klassistisen ilmaisun esim. tämän 8. sinfoniassa.
 
Vaikka mm. Lauri Ikosenkin sinfoniat heijastelevat romanttista tunnetta selvästi enemmän kuin Potterin frigidi varhaisromanttinen tyyli tämän sinfonioissa ei Ikosen sinfonioita ole lainkaan levytetty jälkimmäisen tavoin jonka 8. ja 10. sinfoniaa eilen kuuntelin. Potterin musiikista on muuan kriitikko mm. kirjoittanut:
 
Potterin sinfonia nro 1 kirjoitettiin vuonna 1819, ja sitä tarkistettiin kahdesti. Se on hyvin rakennettu teos. Potter ihaili suuresti Mozartia ja Beethovenia. Kuitenkaan tämä sinfonia ei näytä omaavan paljon heidän vaikutustaan. (ainakaan korvilleni).
 
Sen sijaan Potter tarjoaa oman näkemyksensä 1800-luvun alun sinfonisesta tyylistä. Siinä on Mozartin ja Mendelssohnin keveys Beethovenin draaman kanssa. Minusta se oli nautinnollista.
 
Joku toinen kirjoitti että: Hänen instrumentaalikappaleidensa ominaisuuksia ovat tasapainoinen ilmaisu, rytminen draivi, kohtalaiset pituudet, sopivat määrät vastakohtaa ja jäljitelmää sekä mielenkiintoinen dissonanssin käyttö.
 
Max Bruchin melodiapohjaista Mendelssohn vaikutteista sinfonista tyyliä edustavista hempeän romanttisista sinfonioista on tehty useampiakin kokonaislevytyksiä koska hän on 1800 luvun säveltäjänä viulukonsertoillaan eräs tunnetuimpia saksalaisia tämän aikakauden säveltäjiä mutta hänen sinfoniansa eivät ole yhtä merkittäviä tai mieleenpainuvia teoksia saati että pystyisivät kilpailemaan suomalaisteen 1900 luvun postromantikkojen kanssa. sitä paitsi kyllä Melartininkin viulukonsertto on Bruchin konserttoja kohottavampi melodisessa kauneudessaan. sinfonioista on joku silti kirjoittanut seuraavaa:
 
Joka tapauksessa Bruchin sinfonisella tyylillä on vain vähän yhteistä kahden suuren itävaltalais-saksalaisen aikalaisensa, Brahmsin ja Brucknerin(eri tavoin) tiukasti arkkitehtonisten tyylien kanssa. Bruchin sinfoniat ovat kuitenkin omalla tavallaan erinomaisesti mieleenpainuvia. Bruchin melodiat erottuvat, hänen vastakohtansa moitteeton ja orkesterivärin tunne vertaansa vailla.