Klassinen ›

löytyykö suomen musiikinhistoriasta yleisölle tintemattomia sinfonisia mestariteoksia tai merkittäväksi luonnehdittavia sellaisia, jotka kaihtavat konserttiesityksiä muutoin niin suppeaksi rajatussa repertoaarissa? Oman käsitykseni mukaan tällaisia unohduksiin jääneitä merkittäviä ja laadukkaita sinfonioita joita esitystraditio ei suosi saati yleisö tunne saattaa lojua arkistojen kätköissä melkoinen määrä edustaen postromanttisia ja uusassisia pyrkimyksiä mutteivät valitettavasti ylitä esityskynnystä vaikka niiden korkeat musiikilliset kvaliteetit sitä edellyttäisivät. Polte sydämessäni kuuntelin taas tuukkasen meri sinfonian äärimmäisen hienostunutta avausta impressionistisine vaikutteineen jossa sävelräjä luo eteemme merellisen panoraaman sen kaikkine aspekteineen ja nyansseineen. Saikkolan traaginen heijastellee aikakautensa tuntoja vavahduttavasti jne. Sibelius jää vaisummaksi .

siirsin kirjoitukseni sinne minne se kuuluukin

esittävään säveltaiteeseen on juurtunut pinttynyt tapa rahastaa nimikuulujen "säveltäjämestarien" sekundaarisimmilla ja perifeerisimmilläkin tilapäisluonteisilla rutiinituotteilla tarkoituksena houkutella yleisöä populaarin säveltäjänimen vetovoimaan vannomalla kun professionalistisen ohjelmistosuunnittelun tulisi olla aina teos-, eikä tekijälähtöistä, josta erottaa ammattimaisuuden ja amatöörimäisyyden.
 
Vähemmän nimekkäiden mestarien huipputeokset kuten esim. Tuukkasen karhunpyynti, jotka ovat musiikillisesti suvereenisti merkittävämpiä luomuksia millä mittapuulla tahansa kuin esim. Sibeliuksen rutiininomaiset tilapäisteokset sandels tai koskenlaskijan morsiamet, joita esitetään vain nimikuulun kassamagneetin sibeliuksen nimen houkuttelemana, ovat jääneet pois ohjelmistosta kuten niin monet esim. Melartinin, fougstedtin, karjalaisen , saikkolan, aaltosen, tuukkasen, linnalan ja härkösen suuret sinfoniatkin joita sibeliuksen hiukan naiivi ja kornin kotikutoinen taide ei pysty varjostamaan.

Naxoksen levytekstissä einar englundin sinfoniaa numero 2 lisänimeltään mustarastas on luonnehdittu 1900 luvun sinfoniseksi mestariteokseksi jos muistan levymerkin oikein.

minua ei lakkaa hämästyttämästä yhä uudelleen asiaa pohtiessani ja tutkiskellesani kuinka usein jatkuvalla syötöllä esitetty repertoaarimusiikki häviää out-of-repetoairelle tunteen voimakkuudessa ja myös temaattisessa ellei orkestraalisessa ja rakenteellisessa rikkaudessakin vaikka ei ehkä 1700-luvun täysklassismissa wienissä mutta" kun on kerran lähtenyt pohjan mies niin soitto pois" kuten kuulan mieskuorolauluisssakin nuijamiesten marssi lauletaan.
 
Eino linnalan, fryygisellä johdantoteemalla ja puhallinten kehystämillä fragmenteilla alkava bruckneriaaniseen nousuun e-duurissa johtava pateettista tummuuttakin huokuva avausosa ja paikoin liki demonista hurjuutta daktyylioastinatojen pohjustamassa vauhdikkaassa finaalissa patarumputremolosarjojen vyörytyksiin päättyvässä 2., 3-osaisessa uusklassismia lähestyvässä sinfoniassaan 30-luvulta oli nielsenin sammumattoman onton kolkutuksen patarummuin ja puhaltimien vuoropuhelulla alkavan steriilin ja abstraktin sinfoniakyhäelmän täysin suvereenisti voittava ilmeeltään. ykkönen on kolmen vartin mittainen. keskiosa allegretto on valoisampi ilmeeltään ja puhallinsoolot toivat tsaikovskin mieleen pohjoismaisesta sävystä huolimatta.
 
eikka oli sitten nais-ja mieskuoro a cappella lauluissaan harmonisesti ja tonaalisesti perinteisempi vaikka Maria runoelma sekakuorolle ja orkesterille ja kenties madrigaali puhuvatkin suorastaan imaginaarisista intohimoista fuugataitteen polyfonisessa mestaruudessaan joka lienee krohnin ja melartinin opetuksen perua.suomalaisessa rapsodiassa pohjoismaista rapsodiatyyppiä edustavaa molodiikkaa aikansa tarvehankinnan tuloksina.