Klassinen ›

Jokikinen itseäni hiukankaan etevämpi ja kouliintuneempi musiikkikriitikko jakaa kanssani varmaankin sen yleis-maailmallisen tunteen, että järkyttävimmät, tunnetuimmat ja mieleenpainuvimmat Heinrich Heinen runoihin sävelletyt liedit ovat Schubertin armoitettua käsialaa näynomaisessa visionäärosyydessää ja tunmmia ihmismielen alitajunnan sokkeloita luotaavia psykologisia tutkielmia lohduttomuudessaan tulkitessaan uudenlaisia epätoivon ja synkkyyden syvyyksiä paljastaen levotoman ja kuumeisen neron kaksoiskasvot sitten Winterreisen, kuten lausunnallis-draamallinen Ghostly Double, Der doppelgänger-Aave, impressaionistinen Die Stadt tai Der Atlas, jotka esim. Disu-Fisun tulkitsemina - 63 ovat täydellinen vastakohta Schubertin melodiikaltaan vastustamattoman lumoavalle Biedrmayer-singspie-tyylille, joka ei jätä rauhaan . Suuria oopperoista puhumatta, jotka ovat musiikillisesti paljon vaihtelevampia melodisten ja musiikillisten ideoiden tulvassa yksitotisiin ja pitkästyttävän resitoiviin Wagnerin musiikkidraamoihin verrattuna esim. Wagnerin oopperat päättymättömässä resitatiivin, puhelaulun "melodiassaan", hukuttaen alleen ylenpalttisella musiikilisella kauneudellaan, jota Wagnerin yksitotisesta musiikkidraamallisesta ilmaisusta ja psykologisten mielentilojen tulkintataiteesta ja kartoituksesta ei hevin löydy
 
Eilen Tannheuseria radiosta hiukan kuunnellessani on todettava rehellisyyden nimissä sen olleen kidutusta, jota en juuri kaipaa kuin kuriositeettina, silkkaa huutamista rytmiltään monotonista puliveivaamista runsaasti sekvenssejä viljellen
 
just eikä jetsulleen kaimani, kaimaani ilman krokotiilin kyyneleitä taikka valkosipulia silmissä kutittelemassa elon karvaan kyynelkanavista suon silmästä sieluuni lentäenpi valtoimenaan vellovan orkesteripolyfonisen kudoksen kaikkivoipaisuudessa ilman ihmissydämen liikutusta kuin päättömien hollantilaisten kanojen lento ennen alas ampumista orrelta kaakattamasta ja sulkia hattuunsa kalastelemasta