Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen Toivo Kuulan, 1900-luvun alkupuolen merkittävimpiin kuuluvan kuorosäveltäjän tuotanto ja erityisesti Meren virsi Leinon tekstiin, jossa pohditaan yleisuskonnollisia teemoja; mullaksi maatumista, pahaksi paatumista, sielun ikuisuutta; vaikuttavimpia kohtia on kaksoisfuuga, jossa paikoin kait 8-äänisessä tai jopas 10-äänisessä polyfoniakudoksessa, jota klemetikin piti mahdottomana esittää sillioisen Suomenlaulun sinänsä korkea taso huomion ottaen, jossa kuorostemmat seuraavat johtajateeman vanavedessä fuugamaisin sisääntuloin, kuvaten elämän jatkuvaisuutta ja luonnon kiertokulkua; Aalto aaltoa seuraa, meren pauhu on lakkaamaton; Suomen musiikin suurimpia hetkiä,kirkkaimpia helmiä jättäen jälkeen Sibeliuksenkin pikku nyhräykset kuoroteostensa parissa.
Eräs sukulaiseni, korkea sopraano on laulanut muuten Suomen laulussa, ja kerrotaan, että sisällä huoneistossa kajauttaessaan korkean C-sävelen sai tämä kristallikruunutkin helisemään ja kenties rikkoi lasejakin. Onko tällainen teoreettisesti mahdollista?
Sanomattoman kauniisti musiikki haihtuu pianissimoon, kuin tyyntyvän meren aallot, jäljittelevässä kontrapunktissaan; iäisyyteen ikävä on, ikävä on jne. Mitään tällaista efektiä ei Sibelius ole luonut kuuna päivänä: ei Kuula turhaan opiskellut kontrapunktia ja säveltänyt fuugia Bolognassa. Sibeliuksen kuorotuotanto on kansallisromanttista sälää, joka ei paljon ilahduta. Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa |
megatherium