Mitä oratorion historiaa ja repertoaariin tulee, Mendelssohnin Elijah ja Paulus kuuluvat näkemykseni mukaan kyseisesä musiikkigenreessä paremman sanan puutteessa alempaan liigaan, sangen massiivisistakin orkestraalisista tehoistaan huolimatta esim. Vuodenajat-, Luominen-, ja Messias-oratorioihin ja Schubertin Lazarukseen verrattuna, ja on ilmeistä, että ne ovat vailla viimeksi mainittujen kaltaisile klassisille mestariteoksille ominaista syvyyttä ja spontaanisuutta. Enkä olisi luultavasti edes ainoa tai en ainakaan pahaksi panisi, jos olisin maailman ainoa ihminen, joka kuuntelee mieluummin Mozartin 15-vuotiaana sävelletyn oratorion La Betulia liberata kuin Elijahin (Elijas). Eilen muuten yritinkin kun meinasin nukahtaa Elijahiin.
Mozartin La Betulia liberata, jota eilen aloin tosissani purkamaan, on todella vaikeasti nautittavissa olevaa, mutta palkitsevaa, virvoittavan kirkkaasti valaistua dramallista musiikkia, ennen kaikkea noiden pitkien Rossiniltakin tuttujen koloratuuriaarioidensa vuoksi, mutta tässäkin sointiväriensä käytöltään värikylläisessä monien herkullisten ja syvällisten aarioiden rikastuttamassa teoksessa, joka koostuu paljosta muustakin kuin ainutkertaisesta molliin kirjoitetusta synkästä alkusoitosta sturm und drang-hengessä, näyttäytyy aloittelevan suuren musiikidramaatikon varhaisena manifestaationa.
Mutta luvallanne sanoen; Mendelssohnin oratoriot, todella arkaaisen vanhahtavine aarioinen, barokkimaisine säestyksineen, on surullinen tarina kultalusikka suussa loistavin lahjoin syntyneen, mutta odotukset täyttämäti jättäneen keijukaismusiikin luojan alamäestä sitten kesäyön unelma-alkusoiton ja Skottilaisen sinfonian, jossa tämä suuriin muotoihin milloinkaan kykenemätön ja kypsymätön boheemi klassisesti sivistynyt, Schubertiakin palvonut, Bachin haudalle testamenttinsa laskenut taiteilija, ei milloinkaan löytänyt keinoa ilmaista syvimpiä persoonallisia tuntojaan musiikin välitykselllä. Sen sijaan vesivärimaalaustaide luontui häneltä paremmin; antiikkia, antiikkia; hinta-arvionne, pyydän.
Yö meni piloille. kuunnneltuani huumaantuneena Haydnin iki-ihanaa Die Jahrezeiten-oratoriota, josta seitsemissäkymnmenissä ollut mestari sanoi, että se olisi pitänyt jättä säveltämättä. Rasks sävellystyö nimittäin vei hänen työkykynsä äärirajoille. pidän ehkä kuitenkin enemmän Böhmin klassisesta v. 67-levytyksestä.
Mistä te pidätte? Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa |
megatherium