Klassinen ›

Kaveri väitti ettei taidemusiikki ole kehittynyt ajan myötä lainkaan, kuten mukamas hänen makutottumuksiaan edustavat rytmimusiikin genret, kuten hip hop, räp ym.
 
Eihän tämä väite, kuten hänelle yritin selittää, pidä alkuunkaan paikkaansa, vaan säveltaide on kehittynyt valtavasti keskiajalta nykypäivään saakka harmonisen järjestelmän murenemisen oltua eräänlainen kulminaatiopiste säveltaiteen kehityksessä ja uudistumisessa, joka vastasi muutoksena renessanssin modaalisuudesta barokin tonaaliseen systeemiin tapahtunutta siirtymää, kun edelleen klassismin aikana duuri ja molli tonaalisuudesta tuli rakennetta ohjaava dynaaminen voima ja myöhäisromanttinen musiikki häivytti vähitellen sävellajituntua tasoittaen tietä atonaaliselle, sävellajittomalle, musiikille, joka puolestaan johti dodekafoniaan ja edelleen täyssarjallisuuteen ja jälkisarjallisuuteen jne.
 
Se, että myös niitä vanhoja mestareita yhä soitetaan ei tarkoita sitä, että taidemusiikki olisi pysähtynyt taidemuoto, vaan syynä on aitojen hengentuotteiden yhä tänä päivänä ilmenevä ajankohtaisuus ja pysyvä arvoisuus sekä niiden alati ihmissydämiä liikuttava tenhovoima säveltaiteen ollessa jatkuvassa muutoksen tilassa oleva taiteen laji, joka on matkannut kauaksi alkulähtökohdistaan ja edelleen osoittaa uusissa sävellystekniikoissaan teknisen edistymisen merkkejä taidemuotona.
 
Mutta taide, kuten Gould on osuvasti todennut, ei ole teknologiaa. Richard Straussin ja Stockhausenin ero ei ole sama kuin alkeellisen laskukoneen ja IBM:n tietokoneen välinen ero.
 
Sävellyksen suuruutta ei siis ratkaise pelkkä tekninen edistys sinänsä, vaan jokin siinä ilmenevä tiedostamaton elementti, joka ei ole täysin toteen näytettävissä.
 
Semminkin kun musiikissa on vallinnut Beethovenin ajoista lähtien alkanut alamäki säveltaiteen tuotteiden henkisen kapasiteetin kutistumisen myötä varsinkin kaikkein moderneimmassa avantgardessa. Tasanteen tässä alamäessä muodostavat suomessa vaikuttaneet jälki madetojalaiset postromantikot, kuten Tuukkaset ja kumpp.
 
Nils-Eric Fougstedt, jonka alun ehkä hiukan Sibelius vaikutteinenkin tonaalinen sävelkieli esikoissinfoniassa uudistui tonaalisuudesta pois pyrkivässä sinfoniassa ja varsinkin dodekafonialla eksperimentoivassa trittico sinfonicassa, jätti myös painavalla sanottavallaan syvän jälkensä suomen säveltaiteen historiaan saavutuksin, jotka eivät kalpene sen aikakauden tunnetumpien eurooppalaissäveltäjien rinnalla, vaan, vaikka ei ehkä pysty kilpailemaan aivan Tuukkasen parhaiden saavutusten kanssa taiteellisella panoksellaan, tritticoa ja passacagliaa lukuun ottamatta, ylitti eurooppalaissäveltäjät suurisuuntaisen arkkitehtonisen sinfonisen muotoajattelun alalla esim. Honeggerin Liturgisen sinfonian kaltaiset luomukset, joista ei juuri puhu mikään syvä osallistuminen tai syvät tunne-elämykset, vaan vaikutelma dies irae allegrossa on perin ulkokohtainen ja muodonkäsittelyltään hajanainen orkesterin värityksellisien pyrkimysten korostuessa rakenteen lujuuden kustannuksella jonkinlaista makaaberia tunnelmaa tavoitellen paikallaan pysyvine ostinatoineen kun sen sijaan polyfoninen hidas osa on vastapainoksi tyynen levollinen yleistunnelmaltaan lähes myrskyisäksi yltävää kuohahtavaa keskitaitetta lukuun ottamatta jonka jälkeen musiikki jälleen tyyntyy syvän levolliseksi ja tunnelmaltaan säteileväksi polyfoniseksi kudokseksi kunnes uhmakas dona päättää teoksen kohtalokkaden patarummun iskujen johtaessa rauhan sanomaan ylimaallista kauneutta henkivin huilusooloin.