Klassinen ›

Suomen musiikinhistoriasta syntyy todella kapea-alainen ja yksipuolinen kuva mikäli kuulija perustaa käsityksensä suomalaisesta musiikista radiokanavien ja konserttien tarjontaan, joissa etupäässä soitetaan joko Sibeliusta 1900 luvun alkupuolelta taikka sitten lähes tulkoon sata vuotta uudempaa ja modernia suomalaista säveltaidetta, jolloin jää sadan vuoden mittainen sokea läiskä suomalaisen taidemusiikin tarjontaan. Hämmentää lähes välittömästi ennen sotaa ja sodan jälkeisen ajan suomalaisen musiikin niukkuus ja lähes täydellinen sivuuttaminen repertoaarissa ja mm. nettiradiossa, Yle klassisella, jossa se loistaa poissaolollaan. Tulee väistämättä mieleen Glenn Gouldin sanat kirjasta Glenn Gouldin kirjoituksia musiikista, kun hän toteaa kärsivänsä musiikillisesta aliravitsemuksesta, mikäli joutuisi rajoittamaan musiikin kuuntelunsa vain sadan vuoden päähän menneisyyteen, puhumattakaan siitä, että saamme kuullaksemme vain nykysäveltäjien musiikkia. Näinhän wieniläiset aatelisetkin Mozartin aikana suhtautuivat musiikkiin haluten kuunnella aina vain uusinta uutta, muistamatta eilispäivän tuottajia edes nimeltä. Tämän vielä saattaa ehkä jotenkin ymmärtää, kun musiikillinen kielioppi, duuri ja molli tonaalisuus oli tuon aikakauden kuulijoille entuudestaan tuttu, mutta viimeisen sadan vuoden ajan se on täysin muuttunut ja uudistunut tonaalisesta sävelkielestä atonaaliseksi. Muiden Euroopan maiden musiikkia esitetään radiokanavilla sitä paiysi huomattavasti monipuolisemmin tarjonnan käsittäessä myös paljon vanhempien säveltäjien kuin pelkkien nykkäreiden tuotantoa. Merkille pantavaa on myös kaiken kansanomaisen ja kansanlauluun pohjaavan musiikin suosiminen tiukkaa ja korkeatasoista absoluuttista musiikkia suosivan ohjelmistotarjonnan sijaan. Tarkoitan tällä mm. Mielckin, Kajanuksen ja Linnalan Suomalaisia sarjoja sen sijaan, että soitettaisiin mm. Fougstedtin Trittico sinfonicoa ja passacagliaa.
 
On miltei paradoksaalista ja suorastaan jonkinlaista kohtalon ivaa, että sellaista musiikkia, joka vähiten vetoaa tunteisiin, suositaan ohjelmistossa, eikä sitä musiikkia, joka tuottaa voimakkaimmat emotionaaliset kokemukset suomalaisittain. Tämä johtuu mm. täysin pinnallisista ulkomusiiikillisista tekijöistä, kuten jonkun nimikuulun ja nimellä ratsastavan tai historian aikana toissijaisin ja musiikkinsa emotionaalisen köyhyyden takia väärin perustein, reseptiivisen väärinymmärryksen vuoksi suurta mainetta niittäneen säveltäjän perusteettomasta suosimisesta, jos ajatelleen vaikka Sibbeä.
 
On kaiken lisäksi käsittämätöntä, että oppineet, sivistyneet ja korkeasti koulutetut ihmiset, kuten musiikkialan ammattilaiset, kapellimestarit ym. vaikutusvaltaiset tahot, ovat antaneet tämän kaiken tapahtua kaikessa hiljaisuudessa.
 
Elleivät jopa toiminnallaan suorastaan myötävaikuttaneet tällaisen yhden säveltäjän hegemonian ja monopoliaseman syntyyn yksipuolisilla ohjelmistovalinnoillaan, josta Merikantokin mainitsi jo kauan sitten.
 
Mutta tämän yhden kansallissäveltäjän asema on vain vankistumistaan vankistunut ajan myötä, muiden unohdettujen mestarien kustannuksella, joita ei tunnuta pidettävän minkäänlaisessa arvossa.
 
Aivan kuin he ja heidän saavutuksensa säveltaiteessa eivät olisi milloinkaan eksistoineetkaan vallitsevan ohjelmistopolitiikan näkökulmasta tarkasteltuna, vaan sotien jälkeinen musiikinhistoriamme on kerta kaikkiaan pyyhitty pois ohjelmistoista ja vain musiikinhistorian kirjat ja harvat kantanauhatallenteet ovat muistuttamassa siitä musiikkimme suuresta kukoistuksen ajasta, joka vallitsi vielä puoli vuosisata sitten.
 
Tällainen yhden ainoan säveltäjän hegemonia repertoaarissa ei sivistysvaltiossa ole hyväksyttävää menettelyä siinäkään tapauksessa, että jotenkin voitaisiin osoittaa tämän suvereenius ja ylivertaisuus musiikillisilta kvaliteeteiltaan muihin historian unohtamiin säveltäjiin nähden, vaan kiistämättömän taantumuksellista ja takapajuista toimintaa, varsinkin kun ajatellaan, että taiteeseen kuuluu jokin tiedostamaton elementti. kuten Gould sanoo, joka ei ole täysin toteen näytettävissä, ja jonka vuoksi taideteosten välisiä vertailuja on miltei mahdotonta suorittaa todistettavasti, enkä soisi tätä statusta ja kyseenalaista kunniaa edes Melartinille, tuolle kiistanalaisesti suurimmalle suomalaiselle säveltäjälle kaikista ja jonka eräissä sinfonioissa on hehkua, johon harvat meillä ovat yltäneet.
 
Nimikuulusta kansallissäveltäjästä ja tämän isänmaallista ohjelmamusiikkia edustavasta ja äärettömän suositusta Finlandiastaan huolimatta suomessa ei ole ketään taiteellisilta ansioiltaan niin ylivoimaista ja muihin kansallisiin säveltäjiin nähden ylivertaista säveltäjää kuin esim. Itävallassa ja saksassa Mozart ja Beethoven, jotka voidaan empimättä nostaa koko musiikihistorian suurimmiksi nimiksi korkeimpaan arvoluokitukseen, kuten Hildesheimerkin toteaa kaikessa viisaudessaan. Mutta vaikka kansallissäveltäjän statuksen saanutta Sibbeä suositaan ylitse kymmenien muiden etevien suomalaissäveltäjien, niin yli 40 vuoden taidemusiikin kuuntelukokemuksella voin todeta, että tämä ei perustu puhtaasti8 musiikillisiin kvaliteetteihin, kuten näiden Erkki salmenhaaran mukaan lähes yli inhimillisten säveltäjänerojen tapauksessa, vaan pelkkiin ei-musiikillisiin argumentteihin vaiherikkaasta elämäkerrasta kunnioitusta herättävään jäyhään habitukseen ja historiallisista syistä ensimmäisen kansainvälisesti tunnetun suomalaissäveltäjän saavuttaman maineen johdosta saavutettuun tietynlaiseen etulyöntiasemaan aikana, jolloin hänellä ei juuri ollut muita kilpailijoitakaan, jotka olisivat saattaneet horjuttaa hänen asemaansa kansallisen heräämisen aikana ehkä suuren suosion saavuttanutta Melartinia lukuun ottamatta ja joka on vasta aivan viime aikoina kokenut renessanssin. Mutta jos ajatellaan säveltaidetta puhtaasti tunneperäisten kokemusten tarpeen tyydyttämisen kautta, jonka Hldesheimer mieltää musiikin ainoaksi tehtäväksi, ei mainittu kansallissäveltäjä pysty kilpailemaan myöhempienkään säveltäjäsukupolvien parhaiden saavutusten kanssa sinfonioidensa askeettisella ja klassismista vaikutteita ammentaneella sävelkielellä, niin suosittuja kuin ne ovatkin "Pettuleipä" sinfoniaa myöten, vaikka syvyysperspektiiviä niissä ei ilmene.
 
Kuuntelin vaihteeksi huvikseni Tuukkasen viimeistä sinfoniaa, joka vaikka onkin merkittävä teos, ei käsittääkseni kuitenkaan liene säveltäjän parhaimpien ja tuoreimpien teosten tasoa. Mutta kuinka ollakaan jopa sinfonian finaali paljastui tunnevoimaiseksi osaksi, joka otti minut ällistyksekseni valtoihinsa musiikkiin valetun objektivoidun tunteensa pakahduttavuudella, joka ei tietenkään ole verrattavissa kaikkein suurimpien klassikoiden tuottamiin kokonaisvaltaisiin psykofyysisiin tiloihin, joista Ashkenazy puhuu Maestro kirjassa, mutta kuitenkin paljon enemmän, mitä Sibbe on kyennyt minulle milloinkaan tarjoamaan ja vaikuttavan loppunousun aikana liikutuksen kyyneleet kihosivat silmiini tunnekokemuksen palauduttua jo desilluusioon tämän sentimentoa lähentelevän reaktion myötä, jota kieltämättä vielä jussi Jalaksen saamat aplodit tavallaan lisäsivät. Tulee mieleen vanha viisaus, että musiikki on tunnetta ja voisi vielä todeta, että sitä enemmän tunnetta, mitä suuremmasta musiikista on kyse.
 
Onkin tavallaan varsin mielenkiintoista, että joku tai miltei kuka tahansa nimenä suurelle yleisölle tuntematon, joskin historian tuntema, säveltäjä, josta ei ole milloinkaan ennen kuullut puhuttavankaan, saattaa kyetä tuottamaan teoksillaan voimakkaampia emotionaalisia kokemuksia, kuin joku turuilla ja toreilla alvariinsa kuulutettu erittäin tunnettu säveltäjä, jonka musiikkia esitetään usein.Onhan teoriassa tietenkin mahdollista, että allekirjoittanut ei vain ole päässyt jyvälle tämän nimikuulun ja ylen suositun säveltäjän yksinkertaista modaalisuutta edustavasta sävelkielestä, mutta on paljon puhuvaa, että myös jotkut suomen etevimmiksi mainitut musiikkikriitikot totesivat etteivät edellä mainitun sinfoniat tunnu missään.