Klassinen ›

Deliusin oma arvio säveltäegostaan-ja identiteetistään kuului:
 
" En väitä olevani englantilainen säveltäjä",
 
mikä saattaakin tuntua nykyvalossa varsin yllättävältä tunnustukselta ja kommentilta niille, jotka mieltävät hänet pohjimmiltaan perienglantilaiseksi taiteilijaksi, unohtaen kuitenkin sen tosiseikan, että Deliusin tehtailija-isä oli Saksan Westphalenista Bielefeldin kaupungista Englantiin, Bratfordiin, muuttanut emigrantti, 12-lapsen isä, joka toivoi poikansa jatkavan työtään villatehtailijana, mutta tälläpä olikin toisenlaiset suunnitelmat uraansa varten.
 
Ainakin Euroopan mantereella Delius mielletään vuosisadan vaihteen edustavimpien Englantilaisten säveltäjie kastiin jakaen tämän kunnian Elgarin, Ralph Vaughan Williamsin ja Gustav Holstin, miksei Waltoninkin kanssa.
 
Toisaalta, mikäli brittiläistä kompositööri-idiomia ylimalkaan voidaan edes kuvitella jonakin itseiarvoisena absoluuttisena realiteettina ja substanssina, niin tuolloin he voisivat hiukan ihmetellä säveltäjiensä kansallista identiteettiä, sillä niin kirjavia olivat heidän taustansa ja tyylivaikutteensa, myös ja ennen muuta Deliusilla, joita hän ammensi mm. norjalaisesta kansanmusiikista jousisarjoihin ja laulujensa teksteihin, niinikään Pohjois-Amerikasta, ja itämailta, Sakuntala, jne. pentatonisista hypnoottisen raukeasti soivista sävelmistä, ranskalaisesta impressionismista ja saksalaisista tyylivaikutteista puhumatta.
 
Eli tuskin mikään muu musiikillinen muotokieli näyttäisi olevan kansainvälisempi inspiraationsa lähteissään, kuin brittiläinen taidemusiikki ja Delius etunenässä. Näin lienee laita myös Brittenin ja Tippetin kohdalla.

Minusta nationalistiset aatteet on hyvä pitää erillään musiikista. kulttuuri ei noudata valtioiden välille viivottimella piirrettyjä rajoja ja musiikki on kulttuuria.
 
itse asiassa nationalismi on hyvä pitää erillään kaikesta kaikesta; ne aatteet ei ole hyviä missään.

Kyllä mun mielestä tietyissä maissa tehdään musiikkia "tietyllä" tavalla. Tämä johtuu usein ihan vain siitä, että eri maissa on erilaiset koulutusjärjestelmät, joissa painotetaan eri asioita. Kaikki eivät tietenkään mihinkään kansallismääritykseen mahdu, eikä ole tarvettakaan mahtua.
 
Yleisiä linjauksia kuitenkin voi havata. Ääriesimerkkinä voisi ottaa vaikka saksalaisen ja sitten toisaalta ranskalaisen musiikin. Saksassa on aina opiskeltu satsia ja tekniikkaa, Ranskassa taas on painopiste enemmän sävyjen ja tunnelman puolella.
 
Englantilaisuudesta minulla ei ole samanlaista käsitystä, kuin näistä kahdesta, mutta eiköhän heilläkin ole omat tapansa tehdä asioita.

Se että se on aito englantilainen tai riittävän hyvä klooni.

Minusta nationalistiset aatteet on hyvä pitää erillään musiikista. kulttuuri ei noudata valtioiden välille viivottimella piirrettyjä rajoja ja musiikki on kulttuuria.
 
itse asiassa nationalismi on hyvä pitää erillään kaikesta kaikesta; ne aatteet ei ole hyviä missään.
 
Juuri näin. Säveltäjä Armas järnefelt on todennut, että englantiulaiset eivät linnoittaudu jonkun sovinistisen haarniskan taakse, vaan ovat "tullivapaata" porukkaa, kaikille vaikutteille herkkiä ja alttiita, korvat aina auki uusille aatteille.Ainakin sitten Purcellin päivien 1900-luvun alussa, kun brittiläinen kansallinen taide nosti pitkän tauon jälkeen päätään. Tosin patavanhoillinen Elgar kirjoitti vielä 1930-luvulla poäättäväisen vanhanaikaisia sinfonioita Brahmsin tyyliin.
 
"Englantilaisilla on jo ammoisista ajoista saakka olut huomattavana piirteenä eräänlainen kansainvälinen ymmärtämys kaikilla aloilla. Heiltä puuttuu täydellisesti se chauvistinen haarniska, joka monilla muilla kansallisuuksilla on niin selvästi havaittavissa ja joka saattaa ne karttamaan kansainvälistä vuorovaikutusta. Englantilaisrt ovat vapaamielistä, "tullitonta" kansaa. Myöskin musiikin alalla tämä kansainvälinen ymmärtämys on selvästi ollut havaittavissa". Jatko Sulho Rannan musiikin historiasta 1930-luvulta ei ole kovin objetiivista asiaankuulumattomalta sanonaltaan ja näkemyksiltään Sibeliusylistyksissään ja suitsutuksissaan.