Klassinen ›

Saivatko anglosaksit kyllikseen orkestroinniltaan hieman pöhöttyneestä ja emotionaalisesti köyhästä ja voimattomasta suomalaisesta kansallisromantiikasta, kun Sibelius sai olla kaanonissa ensimmäinen ja viimeinen tämän musiikkityylin edustaja, jota kuunnellaan suomalaisen musiikin pioneerina Lontoota ja New Yorkia myöten, mutta hänen jälkeensä tulleita tämän musiikkityylin edustajia ei enää kansainvälisessä repertoaarissa kuultu Uuden musiikin festivaaleilla tai prix Italia kilpailussa menestymisistään huolimatta, vaikka erään kaikkein konservatiivisimman heistä musiikkia soitettiin paljon keski- Euroopassa ja jopa ranskan radiossa, mutta nykyään ei edes Törnen ylistettyä pianotrioa kuule toiveista huolimatta yle klassisella Eidoksesta, pianokonsertosta ja sinfonietasta puhumattakaan, eikä soivassa arkistossa julkaistu sinfonia anna parasta kuvaa säveltäjän taidoista, jotka jonkun arvostelijan mukaan olivat nuoruustuotannossa parhaimmillaan?
 
Vai johtuuko emotionaalisesti mitäänsanomattoman, laimean, valjun ja väljähtyneen, sekä ajan hampaan nakertaman Sibben suosio juuri siitä, että hän oli niin epäedistyksellinen, konservatiivinen ja arkaisoiva kansallisista aineksista ja perinnemusiikista ammentava pinttynyt kansallisromantikko varsin suosituilla varhaisteoksillaan, ja joka sai musiikkiinsa korkeintaan joitakin vaikutteita konservatiivisemmilta esikuvilta, mutta ei milloinkaan pyrkinyt todella moderniin sävelkieleen tai seuraamaan aikansa tyylipyrkimyksiä, vaan pysyi kansallisia lähtökohtia korostaen omana itsenään uudistumatta tai edistymättä tyylillisesti laajennettuun tonaalisuuteen tai atonaalisuuteen, kuten monet muut suomalaiset. Voidaan siis todeta, että' kerrankin patavanhoillisuus kantoi hedelmää.
 
Sibeliuksen viulukonsertto on viime vuosisadan esitetyin lajityyppinsä teos maailmassa, vaikka jo yksin suomessakin on sävelletty monia tyyliltään eurooppalaisesta sointikulttuurista vaikutteita ammentaneita soinnillisesti paljon hienostuneempia ja tyylipyrkimyksissään modernimpia ja muotoratkaisuiltaan persoonallisempia teoksia jo Sibeliuksen elinaikana, eivätkä ne yleismaailmallisen sointi-ihanteen ja orkestrointitaidon sekä muodonkäsittelyn näkökulmasta Sibbeä moitteettomampinakaan ole ohittaneet edellistä suosiolla mitattuna. Miksi näin?
 
Sibeliusta pidettiin alkuperäisenä ja alkuvoimaisena, jonkinlaisena väärentämättömänä muinaissuomalaisuutta edustavana säveltäjänä, eikä originellius katso aina joka suhteessa tuotteen kaikinpuolisten laatukriteereiden täyttymistä, mutta vähemmän originelleina pidettyjä katsotaan suurennuslasilla sitäkin tarkemmin täyttävätkö näiden säveltämien teosten ominaispiirteet kaikkien tiukimmatkin sävellystekniset laatuvaatimukset sävellyksinä.
 
Oliko Sibelius sitten originelli? Orkesterimusiikkikirjassa kirjoittaja toteaa, että "Sibeliuksen musiikki on täynnä maneereita. Hän käyttää esimerkiksi
ikävystymiseen saakka yhä toistuvia lyhyiden aiheiden katkelmia, kuin tyhjyydestä kasvavia vaskien mahtipontisia törähdyksiä ja matalien soittimien epämääräistä murinaa", mutta toteaa siltikin tämän musiikissa olevan vahvaa yksilöllistä leimaa.
 
Kuitenkin on todettava, että niiden muiden suomalaisten säveltaide, joka perustui saksalaiseen orkesteritraditioon, edusti jälkiwagnerilaisuutta tai sai vaikutteita Mahlerilta tai ranskalaisesta sointikulttuurista ja impressionismista, ei ole juurtunut kaanoniin, vaikka se oli Sibbeä paljon suuremmassa määrin eurooppalaisten standardien mukaan sävellettyä ja kuitenkin myös hyvin yksilöllistä.
 
Esim. Tauno Pylkkänen viljeli tuotannossa Puccinilta vaikutteita ammentanutta pohjoismaista verismiä, Mare, jossa kuuluu myös Wagnerin vaikutus, mutta sai vaikutteita ranskalaisesta impressionismista Ultima Thuleen ja käytti myös moderneja sävellystekniikoita, kuten dodekafoniaa viimeisissä oopperoissaan ym.
 
Sibeliuksen jälkeen tulleita tai edes hänen aikalaisiaan, ei kuitenkaan juuri esitetä tai levytetä, koska ne ovat kuulijoiden korvissa kansallisromantiikkaa, mutta Sibeliusta soitetaan maailmanlaajuisesti, koska se juuri on sitä, kansallisromantiikkaa, eikä muille suomalaisille ollut Sibben jälkeen enää tilausta, koska nämä eivät olleet kyllin moderneja ja heidän katsottiin kopioivan Sibeliuksen tyyliä, vaikka heidän musiikkinsa oli tyylipyrkimyksissään hyvinkin erilaista, mutta kuitenkin tunnistettavasti himpun verran suomalaiskansallista post-tai yleisromantiikkaa ja vain Sibbelle suotiin tämä oikeus olla maansa ainoa kansallisromantikko.
 
Muut olivat vain jäljittelijöitä, joilta puuttui persoonallinen tyyli. Niin tai näin, yksikään toinen suomalaissäveltäjä ei lunastanut sataan vuoteen Sibben jälkeen paikkaa kaanonissa, vaikka monien heidän säveltämä musiikki, varsinkaan Melartinin, ei ollut rahtuakaan huonompaa kuin Sibben.
 
Miksi siis suomalaisen musiikin vienti maailmalle tyrehtyi Sibben jälkeen?. Jonkin verran suomalaiselle musiikille omistettuja konsertteja järjestettiin mm. Englannissa, mutta se ei ottanut juurtuakseen suomen ulkopuolelle eurooppalaiseen konserttielämään.
 
Kenties sitä ei markkinoitu riittävän tehokkaasti, eikä sille löytynyt Kajanuksen tapaisia esitaistelijoita tai kansallinen taide jäi pois muodista maailman mittakaavassa makutottumusten ja maailmanpoliittisten myllerrysten takia ja säveltäjien piti pyrkiä olemaan yksilöllisempiä ja edistyksellisempiä ja seurata ajan uusia tyylipyrkimyksiä.
 
Vain jollakin tavoin kansallisen suurmiehen statuksen maansa symbolina saavuttaneen säveltäjän suotiin jäädä repertoaariin ja kaanoniin. Muut, jotka eivät olleet tunnettuja mistään muista hyveistä katosivat varsin nopeasti ja lopullisesti ohjelmistosta.
 
Ei kai jonkun yhden tietyn säveltäjän nauttima suunnaton suosio, johtui se aivan mistä syystä tahansa, pitäisi aiheuttaa muiden laadukkaiden säveltäjien täydellistä unohdusta ja tämän yhden suosikin totaaliseen varjoon jäämistä niin suuressa määrin, ettei kenenkään muiden tätä kansakuntaa edustavien luovien säveltaiteilijoiden tuotanto kiinnosta pienimmässäkään määrin, kun tavaksi on tullut vetää yhtäläisyysmerkki suomen ja Sibeliuksen välille ja ajatella, että suomen musiikki varsinkin ennen 2 tuhatta lukua on yhtä kuin Sibelius, kuten maailmalla ajatellaan, eikä muista historian-tai musiikkitietosanakirjojen mainitsemia säveltäjiä pidetä esittämisen arvoisina, he kun eivät olleet maineeltaan hänen vertaisiaan tai vähäisimmässäkään määrin hänen kanssaan yhteismitallisia, vaan täysin perifeerisiä ja marginaalisia maakuntatason provinsiaalisia amatöörimäisiä pikku puuhastelijoita, joiden teokset kalpenevat täysin Sibeliuksen nerouden rinnalla, eikä niiden esittämistä ennakkoluulojen vuoksi viitsitä edes harkita paitsi näistä syistä, niin myös myyvyyden ja ymmärrettävästä yleisön suosion ja tunnettuuden puutteesta johtuen.
 
Sellaista ajatusta voidaan pitää varsin radikaalina ellei jopa anarkistisena ja säveltäjien ammattiylpeyttä loukkaavanakin, jos mennään sillä periaatteella, että vain joku voi olla jotakin ja muut eivät ole mitään.
 
Merikantohan jo joskus silloin sotien jälkeen muistiinpanoissaan päivitteli Sibeliuksen musiikin vievän ohjelma ajasta leijonan osan, eikä paljoakaan muiden suomalaisten musiikkia mahdu konserttiohjelmaan, vaan nämä joutuvat taistelemaan ohjelma ajan rippeistä. Nyt näitä muita hyvääkin kritiikkiä saaneita säveltäjiä Campale sinfonioineen ei esitetä enää lainkaan, saati että tunnettaisiin edes nimeltä.
 
Vain kansallisia etuja maailmalla ajaneen maansa virallisen kulttuuriedustajan suotiin lunastaa paikkansa kaanonissa, sillä olihan hän maailmankuulu suomalainen, jonka maine levisi ympäri sivistyneen maailman huhujen mukaan jopa Ainolan mailta käsin pyssy kourassa vihollisen lentokoneita ampuvana kansallissankarina, joka ei jättäisi suomea turvapaikkaa muualta hakien edes tiukassa paikassa, kuten hän itse totesi.

Suomen soitetuimmat ja levytetyimmät sinfoniathan eivät ole millään mittapuulla tarkasteltuna suuria orkesteriteoksia varsinkaan myöhäisromanttisen sinfoniatradition kriteereillä arvioituna, ei syvyysperspektiivin, kuin mittasuhteidenkaan, muodon ja rakenteen laajamittaisuudenkaan osalta arvioituna, vaan ne kuuluvat klassisoivina ja muodoltaan kompakteina sinfonioina pienten sinfonioiden sarjaan, jota Sibelius edustaa kansallisromanttisena säveltäjänä. Melartinkin edustaa saksalaiseen orkesteritraditioon perustuvilla sinfonioillaan kansallisromantiikkaa, mutta muodoltaan Mahlerilta ja tematiikaltaan Bruckneriltakin vaikutteita ammentaneena on emotionaaliselta voimaltaan edellistä kuuluisampaa suomalaista vahvempi ja syvällisempi tunnoissaan ja muodoltaan laajempi. muista Sibeliusta paljon jykevämpiä ja jo hiukan modernimpia sinfonioita edustaa Saikkolan campale sinfonia.
 
Sibbeä paljon suurempiin sinfonioihin kuuluvat myös Rannan lähes tunnin mittainen ja värikkääksikin mainittu oratorio volgare kuoroille, solisteille ja orkesterille uusklassismissaan sisältäen hyvinkin tiheää polyfonista kudostakin käsittäviä jaksoja ja suuri sinfonia Dell'arte, jota kritiikki luonnehti hyvin merkittäväksi sinfoniaksi.