Klassinen ›

Mistä johtuu, että joku musiikki, riippumatta siitä edustaako se kyseisen säveltäjän parasta ja merkittävintä säveltaidetta, voi resonoida jollakin tavoin kuulijassaan, mutta joku yleismaailmallisesti ajateltuna ehkä suuremman ihailun kohteena oleva säveltaide tai sellainen, joka on edellistä todennäköisesti paljon syvällisempää ja siis suurempaa säveltaidetta, ei juuri sillä hetkellä ehkä resonoikaan, ainakaan sillä tavalla kuin edellinen musiikki, vaikka siinä jälkimmäisessä olisi emotionaalista syvyyttä enemmän? Kaikki riippuu siitä mitä resonoimisella tarkoitetaan.
 
Eräässä yhteydessä Hildesheimer puhuu Mozartin musiikin aikaansaamasta lumouksesta, jonka olen itsekin suuremmassa ja pienemmässä mittakaavassa joskus kokenut, mutta lukioiässä kaikkein voimakkaimmillaan, mutta se ei edusta Mozart kokemuksena syvintä ja kokonaisvaltaisinta lajia.
 
Edellyttääkö siis musiikki mitä syvempiä "sielullisia alueita" se edustaa ja koskettaa, täydellisempää ja kokonaisvaltaisempaa osallistumista ja samaistumista kontemplaation objektina olevaan teokseen, kuin hieman pinnallisempi ja vähemmän mysteereitä sisältävä säveltaide?
 
Juuri siksi kykenen lumoutumaan jopa Haydnin varhaisista sonaateista ja jousitrioista, mutta myös pianotrioista enemmän, kuin ehkä säveltäjän suurimmista sinfonioista, joiden pohjaan asti menevä reseptio puhtaan mielteen alueelle heijastuneina tahdon liikkeinä edellyttää ehkä suurempaa älyn energisyyttä ilmentävää esteettistä kontemplaatiota, kuin aluksi mainituissa teoksissa, mutta joista sinfonioista tosin eräs teki lukioaikana syvän vaikutuksen, ja jota vaikutusta en ole sittemmin enää tavoittanut.
 
https://youtu.be/rZ9a2nLwdYk?list=RDrZ9a2nLwdYk&t=672 tämän trion finale on täynnä sydämellisyyttä ja lämpöä, mutta myös Haydnille tyypillistä vitsikkyyttä ja vain ohimenevästi vakaviin ja intohimoisiin kieliin koskettaen. Kerrassaan valloittavaa musiikkia hersyvässä melodisessa keksinnässään.
 
Oikeastaan Haydnin partitat ovat nimestään huolimatta divertimento tyyliä edustavia sonaatteja, joissa teema yksilön edustajana on tullut klassisen muodon rakennus aineeksi, mutta ei yksinvaltaisena fuugateemana, kuten usein Bachilla, vaan säestettynä sävelmänä, joka etsii vastakohtaista teemaa täydennyksekseen.
 
Näiden teemojen tai teemaryhmien suhde ja kehittyminen vuorovaikutuksessa on sonaattimuodon historia, kuten Maasalo tiivistetysti kirjoittaa.
 
Bachin jäykän barokkiarkkitehtuurin staattisuuden ja yhtenäisyyden sijaan on tullut liikkuvuus ja symmetria ja monorytmiikan ja monotemaattisuuden sijaan teemojen ja rytmien moninaisuus, vaikkei se ohessa linkitetyn sonaatti partitan finalessa juuri ilmenekään kypsempien sonaattien tavoin.
 
Haydnin sonaateissa, mutta myös varhaisemmissa partitoissa rytmi on irronnut hienosyiseen tematiikkaan ja temaattinen rikkaus kuvastaa tunteiden vaihtelua, sävellysten liikkuessa affektien koko asteikolla.
 
https://youtu.be/LPprraFB15w?t=531