Klassinen ›

Kuka mielestäsi hallitsi parhaiten laajamuotoisten teosten kirjoittamisen isoille esityskoneistoille?
 
Pitkä ja haasteellinen muoto + yksittäisten teosten osien pituus ja rakenteellinen komplikoituneisuus, ja ison joukon soitinnukset, kuoron ja orkesterin käyttö. Kirkkoteokset, sinfoniat, romanttisen ja post-romanttisen kauden taiturikonsertot.
 
Siinä eiväitä vastaamiseen.

J.S.Bach on mun vastaus, hetken arpomisen jälkeen. H-mollimessu käyttää esityskoneistoaan täydellisesti niin että jokainen - cembalo, orkan tahi kuoron edustaja, vokalisti, j o k a i n e n jäsen tekee jotakin arvokasta.
 
Mahler teki aika paljon suurille muodoille, mutta käsistä lähtevän keskustelun yllyttämäseksi sanottakoon, että "kevyttä klassismia" -mainestaan huolimatta Mozart oli paljon suverenimpi suurille kokoonpanoille kirjoittaja.

Mahler ja Wagner minulle. Tuon isommin ja paremmin ei tarvitse enää hallita.

Bruckner sai ainakin suhteellisen pienen sinfoniaorkesterin kuulostamaan suurelta

Mulle se on Ravel tietysti

levesinet: Mulle se on Ravel tietysti
 
Mitkä Ravelin teokset tähän mielestäsi liittyvät? Muhun vaikutuksen ovat tehneet lähinnä pianoteokset. Esim. Boléro tuskin vakuuttaa kovin montaa muun kuin soitinnuksen osalta. Tziganekin on vielä aika banaalia.

Daphnis et Chloé, täyspitkä balettiversio kuoron kanssa

Beethoven ja tietysti Brahms ansaitsevat tulla mainituiksi, ja (erityis)lisämaininnan ansaitsee Mozart! Mozart tuotti kaikenkokoista musiikkia ja hallitsi niihin kuuluvat eri tekniikat; pakon sanelemana duunatut mm. pikku orkesteritanssit, ja sitten jotkut pianokappaleet ja laulut edustavat pientä, konserttomusiikki keskikokoista, hetkittäin suurtakin muotoa (samoin serenadit, jousikvintetot, monet sinfoniat jne).
 
Suurenmoisen suvereeni Jupiterin finaali sekä oopperoiden yhtyekohtaukset ovat isojen poikien sävellyksiä - vaikka orkesteri on romanttista orkesteria pienempi, ovat vaikutelmat vastaavia. Ja Figaron häiden 2. näytöksen finaalihan vetää vertoja Beethoven yhdeksännen finaalille.

JET: Beethoven ja tietysti Brahms ansaitsevat tulla mainituiksi
 
Brahmsissa on hassua tuo saundin armoton raskaus, joka näkyy erityisesti pianokonsertoissa. Ja hauskasti sama raskaus on läsnä myös Brahmsin kamarimusiikissa, etenkin pianokvintetossa.
 
(raskaus ei kuitenkaan tule pianosta, vrt. esim 1. pianokonserton alku jo ennen pianon liittymistä)
 
ja (erityis)lisämaininnan ansaitsee Mozart!
 
C-molli-messu (nr. 17, "Grosse") ois etenkin valmistuessaan ollut Mozartin kaiketi suurpiirteisin työ.

Lauri saikkola 10 sinfonialla ja 12 sinfonietalla.siirtyi myöhäiromanmtisesta tyylistä kurinalaiseen pandiatoniseen uusklassismin 1950-luvulla vaikka sotakokemukset rintamalla painoivat leimansa suureen osaan hänen tuotantoaan myöhemminkin. sävelsi mys hehkuvan isänmaallisia orkesterirunoelmia talvi-ja jatkosodan knnykselläkin. kaikki siihen eivät pystyneet.

Saikkolan päihittää Bach, en ole edes kuullut Saikkolaa, mutta provona väitän.

burzumin varg vikernes vai sitten dimmu molemmat on ainakin tosi hyviä mutta on niitä muitakin mutta ei viitsi kaikkia luetella

BoyOfSatanus: burzumin varg vikernes vai sitten dimmu molemmat on ainakin tosi hyviä mutta on niitä muitakin mutta ei viitsi kaikkia luetella
 
Olen miettinyt Burzumin kohdalla juuri tuota pitkää linjaa yhden kappaleen kohdalla. Nimittäin
Filosofemilla oleva n. puolituntinen teos Rundgang Um Die Transzendentale Saule Der Singularitat
on minimalismissaan hyvin hienovaraisesti rakennettu teos, jonka jännite pitää hyvin alusta loppuun. Sen kaari ei ole rakennettu samanlaiseksi draamaksi kuin klassis-romanttisissa sinfonioissa, mutta muodon, keston, sävelmateriaalin ja soitinnuksen yhteys luo kokonaisuuden
joka on mielestäni erinomainen. Kuunnellessani sitä huomaan kaikesta huolimatta kokevani sen
eräänlaisena minimalistisena sinfonisena runona.

JET: Saikkolan päihittää Bach, en ole edes kuullut Saikkolaa, mutta provona väitän.
 
Ehkä ankaran kontrapunktisen satsin hallinnassa muttei välttämättä dramatiikan tajussa tai laajennetun harmonisen sanaston hallinnassa saati romanttisessa tunneilmaisussa, bachin musiikki on juurtunut duuri molli tonaalisuuteen kun saikkolan pandiatoninen tyyli karttaa duurin ja mollin sävellajituntua ja on sikäli paljon modernimpaa ja käyttää laajamuotoisempia rakenteita kuin bachilla oli edes edellytyksiä.

sub zero: Brahmsissa on hassua tuo saundin armoton raskaus, joka näkyy erityisesti pianokonsertoissa. Ja hauskasti sama raskaus on läsnä myös Brahmsin kamarimusiikissa, etenkin pianokvintetossa.
 
(raskaus ei kuitenkaan tule pianosta, vrt. esim 1. pianokonserton alku jo ennen pianon liittymistä)
 
Entäs III osa sinfoniassa n:o 3?