Klassinen ›

Siihen nähden miten vähän viime vuosisadan suomalaisten säveltäjien luomia pianosonaatteja on levytetty, ja joita ei ehkä muutenkaan ole sonaattikirjallisuudessa liiaksi asti, herättää minussa hiukan ihmetystä, että todennäköisesti sellaista levytettyä uusklassista sonaattia, kuin Yrjö Kilpisen säveltämää ja tematiikaltaan hiukan kulmikasta ja muodoltaan kömpelöä kyseisen lajityypin teosta (hänhän oli pohjimmiltaan pelkkä laulusäveltäjä) parempia ovat intuitiivisesti arvioiden, jollen täysin väärässä ole, soitinsäveltäjänä Kilpistä paljon aidomman ja taitavamman Erkki Aaltosen useat sonaatit.
 
Tämän säveltäjän monipuolisuudesta huolimatta sonaateista ei näet ole kuitenkaan jostain syystä tehty ainuttakaan äänitallennetta, kuten ei suurimmasta osasta muustakaan säveltäjän tuotannosta, sinfoniat, baletit, kvartetot, pianokonsertot, kuoroteokset, laulut ja pianolle sävelletyt pikkukappaleet mukaan lukien, mutta joista monet olisivat epäilemättä levyttämisen arvoisia.
 
Aaltosen pianosonaatit kuuluvat suurelta osin säveltäjän varhaistuotantoon ehkä viidettä sonaattia lukuun ottamatta, joka on sävelletty heti sotien jälkeen. Kaikki Aaltosen sonaatit ovat sävellajivakaumukseltaan vahvasti tonaalisia.
 
Saattaa kuitenkin olla asiaan tarkemmin perehtymättä, että sonaateista puuttuu etumerkein merkitty sävellaji ja ne edustavat, toisin kuin säveltäjän duuri-ja-mollitonaaliset varhaiset kvartetot, laajennettua tonaalisuutta.
 
Nyt kuitenkin saattoi mahdollisesti selvitä sonaattien sävellajit Tammen musiikkitietonakirjan sävellajeja koskevassa artikkelissa kuvattuja kvinttiympyrän sävellajeja edustavia etumerkkejä Music Finland coressa oleviin sonaattien partituureihin tai oikeammin pianonuotteihin vertaamalla, ja joissa nämä etumerkit näkyvät selvästi. Eräskin sonaatti on niinkin harvinaisessa sävellajissa kuin es-mollissa. Viides sonaatti on c-mollissa etumerkeistä päätellen. Sonaatti nro 6 on jäänyt ehkä luonnosasteelle.
 
Säveltäjä on myöhemmin laatinut joistakin sonaateistaan korjatun tai tarkistetun version. Jo se, että säveltäjä niinkin myöhään, kuin vasta v. 1977 ryhtyi tarkistamaan ja uudistamaan niitä, sekä mahdollisesti korjaamaan niissä näkemiään sävel-tai muotorakenteellisia virheitä tai puutteita, osoittanee sen, että säveltäjälle itselleen sonaateilla oli teoksina huomattava merkitys taiteellaan jo varsin suuren kypsyydenkin saavuttaneen mestarin näkökulmasta.
 
Kun muistetaan, että usein säveltäjä erkaantuu teoksestaan ja sen sävellysprosessista jo teoksen puhtaaksikirjoittamis-tai muistiinmerkitsemisvaiheessa, kuten Hildesheimer kirjoittaa Mozartin Haffner sinfonian kohdalla ja säveltäjä itse kirjeessään mainitsee isälleen jälkeenpäin unohtaneensa sävellyksensä jokaista nuottia myöten kuultaan sen myöhemmin uudestaan, niin se jos mikä osaltaan todistaa Aaltosen sonaattien olleen säveltäjälle itselleen tärkeitä teoksia, jotka hän jo paljon ennen sotia tapahtuneesta sävellysprosessin unohtamisesta huolimatta kuitenkin jälleen muisti vielä vuosikymmenten jälkeenkin, ja pianonsoittotaidon omanneena myös niitä itse lystikseen ehkä soitti, näki niin paljon omasta luovasta työstään pois olevaa vaivaa niiden tarkistamiselle ja uudistamiselle, sekä niiden julkaisemiselle, ettei niitä voida pitää pianokirjallisuuden perifeerisinä tuotteina suomalaisittain.
 
Vaikka Mozartin ja Aaltosen sävellysprosessit eronnevat monin tavoin toisistaan, eikä niitä voidakaan suoraan verrata keskenään, mm. jo siksi Mozart oli säveltäjänä Aaltosta luultavasti paljon ripeämmin työskentelevä nero, joka ei ollut valikoiva aiheitaan valitessaan, vaan ilmiömäistä rekisteriään käyttäessään, eikä juurikaan pianokvintettoaan ja Haffner sinfoniaa lukuun ottamatta tuonut esille teoksiaan koskevia lausumia, joissa olisi ilmennyt hänen tyytyväisyytensä tai tyytymättömyytensä teoksiinsa ja useimmat pienet sepitteensä, joita hän ei liene merkinnyt teosluetteloonsakaan ja joita hän jakeli tutuilleen kuin rock tähti nimikirjoituksia, unohtuivat häneltä äkkiä ja hänen nuottinsa olivat täydessä epäjärjestyksessä.
 
Aaltonen lienee toiminut säveltäjänä paljon järjestelmällisemmin ja analyyttisemmin, pitäen tarkempaa lukua sävellyksistään, sekä punniten ja harkiten tarkasti mitä teoksia antaa julkaistavaksi ja millaisia sävellystöitä ottaa työn alle, suhtautuessaan ankarammin ja kriittisemmin työnsä tuloksiin kuin edellinen.
 
Mozart ryhtyi impulsiivisemmin sävellystyöhön ja vaikka häneltä jäi monet teokset keskeneräiseksi fragmenteiksi ja hän saattoi joskus aloittaa tietyn teoksen säveltämisen uudestaan ollessaan kenties tyytymätön alkuperäiseen fragmentiksi jääneeseen yritelmään, hänen ei tiedetä hylänneen valmiita teoksiaan täysin kelvottomina, mutta kadonneita teoksia on suhteellisen paljon.
 
Minusta Aaltosen säveltaiteesta saattoi tulla emotionaalisesti köyhempää ja epänautittavampaa, kun hän ryhtyi käyttämään dodekafoniaa sävellystekniikkana, vaikka esim. Glenn Gould pitää atonaalisuutta emotionaaliselta rikkaudeltaan täysin tonaalisuuteen verrattavana järjestelmänä.
 
Mutta ehkä säveltäjän tarve modernisoida sävelkielensä ja tulla ajanmukaisemmaksi vaikutti hänen musiikilliseen ajatteluunsa ratkaisevasti. Uskon kuitenkin, että hänen säveltaiteensa menetti enemmän kuin sai tämän uudistuksen myötä, säveltäen jopa nuoruudessaan emotionaaliselta voimaltaan vaikuttavampaa tai ainakin melodisesti kauniimpaa musiikkia, kuin joissakin dodekafonisissa myöhäisteoksissaan.
 
Joskus ennen radiossa näkyy ohjelmatietojen perusteella esitetyn Aaltosen musiikkia paljon enemmän kuin nykyään, kun nyttemmin monet suomalaiset säveltäjät on täysin unohdettuja jopa niiden vaalimisen edistämiseen tehtäviensä puolesta tarkoitetun julkisen tahon toimijan taholta.
 
Työn alla on ollut myös Erkki Aaltonen seuran perustaminen ja hänen sinfonioidensa levylle saaminen, mutta vireillä ollut hanke on kaikesta päätellen rauennut.
 
Aaltosen varhaisin ja ainoa Internet Archivessa julkaistu teos, joka on hänen musiikistaan kiinnostuneiden kuultavissa on yleisradion varhainen monoäänite kantanauhalta ja
sävelletty ehkä välirauhan aikana, nimeltään Hämeenlinna sarja orkesterille ja joka on niitä harvoja teoksia Macbeth sarjan ohella joita säveltäjältä on julkaistu millään formaatilla.
 
Kuultuani joskus kauan sitten tämän teoksen, se ei hataran muistikuvan mukaan vaikuttanut vielä silloin kiinnostavalta, vaan lähinnä varsin epänautittavalta, ikävystyttävältä ja ehkei säveltäjän nimen arvoiseltakaan teokselta.
 
Mutta ensikuulemalta musiikista saatu vaikutelma usein pettää, eikä tarjoa useinkaan oikeata ja teoksen syvintä olemusta ilmaisevaa käsitystä teoksesta.
 
On totta, että teoksen Aurinkoinen kaupunki osassa on anakronistiseen minimalismiin eräällä tavalla viittaavia piirteitä, usein toistuvan melodiafraasin paikallaan junnaavaa ja vaikutelmaltaan staattista ja jankuttavaa, tautologista toistoa. Eikö sinfonioita säveltävä säveltäjä osaakaan kehitellä ja varioida teemojaan?
 
Mutta kun tarkasti kuuntelee maksimivolyymilla, voi havaita surkeasta monoäänityksestä huolimatta fraasin kertautuessa pientä variointia, sekä itse teemassa, että orkestroinnissa ja musiikki kohoaa vaikuttavaan huipennukseen.
 
Ehkä vasta digitaalisesta stereoäänityksestä kävisi selvästi ilmi säveltäjän musiikissaan tavoittelema auringon kohoamista kuvaileva efekti, mutta monoäänityksessä tämän luonnonilmiön synnyttämä vaikutelma latistuu oleellisesti tai ei tavoita sen ydintä.
 
Mutta tästä huolimatta nautin musiikista ja käsitykseni mukaan osa on teoksen osista kuitenkin vaikuttavin ja paras hyödyntäen orkesterin potentiaalia täysipainoisimmin, kuin jäljellä olevat hiukan rapsodisemmat osat.
 
Mikä sai Aaltosen julkaisemaan pianosonaattinsa vasta niinkin myöhään kuin v. 1982? Ehkä hän vasta tuolloin oivalsi säveltäjänä täysin oman merkityksensä ja myös nuoruudenteostensa ansiokkaat musiikilliset kvaliteetit, eikä tohtinut antaa sonaattiensa vaipua täysin unohduksiin ja mahdollisesti joutua teille tietymättömille, vaan toivoi, että hänet teostensa kautta muistettaisiin huomattavana säveltäjänä ja ammattiylpeyttä ja jonkinlaista kunnianhimoa tuntevan säveltäjän lailla toivoi myös saavansa tällä tavoin sonaatit laajempaan käyttöön, pianonsoittotaidon omaavan laajemman muusikkokunnan ulottuville ja ehkä syynä oli myös pienten lisätulojen tarve, mikäli sonaatit menisivät hyvin kaupaksi.
 
Siinä tapauksessa, että teokset eivät olisi taiteelliselta tulokseltaan ja visioiltaan olleet säveltäjää itseään tyydyttäviä ja täyttäneet pätevän ja visionäärisen ammattisäveltäjän niille asettamia tiukkoja laatukriteereitä, säveltäjä tuskin olisi ryhtynyt aikaa vievään tarkistustyöhön, vaan olisi kenties unohtanut ne täysin tai ainakin hylännyt ne kelvottomina ja mitättöminä tilapäisluonteisina pikku sepitteinä ja tekeleinä ja keskittynyt ja uhrannut luovan energiansa tärkeämpiin töihin, kuten mm. keskeneräiseksi jääneen kuorosinfonian säveltämiselle Kalevalan tekstiin, mutta josta on säilynyt vain luonnoksia.
 
Siitä päätellen voidaan myös otaksua sonaattien olevan suurella todennäköisyydellä vähintäänkin lajityyppinsä pieniä mestariteoksia, ja pianotekstuuri nuottikuvasta päätellen teknisesti suhteellisen haastavaa soittaa, vaikka ennen kaikkea sinfoniseen muotoajatteluun profiloitunut säveltäjä, joka oli kaiken lisäksi ollut tyytymätön ensimmäisiin sinfonioihinsa, hyläten kaksi ensin syntynyttä tyystin, ei pianosonaatin alalla ollut ehkä omimmillaan, saati edes vielä täysin kypsäkään säveltäjä niitä luodessaan, mutta siitä huolimatta taiteellisesti vasta täyden kypsyyden saavuttaneena säveltäjänä uhrasi luovan työnsä vähemmän houkuttelevan työn alttarille, jossa ei voinut "nauttia välittömästi siitä hengestä, jonka jäljillä jälkipolvet etsivät virvoitustaan", Schopenhaueria siteeratakseni.
 
Säveltäjä kuitenkin ilmeisesti koki jonkinlaista tarvetta sonaattiensa muotorakenteen hiomiselle ja redusoimiselle monta sinfoniaa kokemusta rikkaampana sinfonista muotoarkkitehtuuria koskevan suunnittelun mestarina ja ymmärsi ja omasi taitoa järjestää ja organisoida paremmin niiden muodon detaljit sitten nuoruudenajan, jolloin ehkä arvostelukykyä puuttui liiankin usein ja muodon rakentamisessa ilmeni jonkinlaista vaillinaisuutta.
 
Muita levyttämättömäksi jääneitä sonaatteja ovat mm. Roihan, Härkösen, Lingon ym. sonaatit, lukuun ottamatta Marvian ja Hannikaisen sonaatteja jo mainitun Kilpisen, mutta myös Pohjanmiehen ja Forsmanin lisäksi, jotka on levytetty. Mainitaan myös Marttisen, Salmenhaaran, Rautavaaran ja Meriläisen sonaatit, jotka on kaikki levytetty. Sonatiineja, joita on useilla muillakin säveltäjillä, en ole maininnut lainkaan.