Klassinen ›

Mikäli säveltäjä keksii tarttuvan melodisen fraasin tai rytmikuvion, saattaa se jopa taidemusiikissa, alati tajuntaan iskettynä toisteisena mottona ilman kehittelyä, luoda hänestä kuvan suurena säveltäjänä, joka muistetaan ja jopa kanonisoidaan, ja joka ohittaa monet oikeat sinfonista ajattelua ja kehittelyä suosivat professionalistisetkin säveltäjät suosiossa, eikä taidemusiikki eroa popista siinä suhteessa, vaan popin kaava voi toimia suosion kalastelussa myös taiteessa musiikin vastaanoton ollessa subjektiivinen kokemus.
 
Sinfoniat kuten Campale, Tragica, Pensiero movimento. Quasi una Fantasia e Scherzo infernale, jne. ovat ylivoimaisesti puhtaamman ja kirkkaamman musiikillisen älyn luomuksia kuin esim. Carl Orffin rytmiikaltaan primitiivinen Carmina Burana tai Janacekin niin ikään toistolle, ei sinfoniselle ajattelulle ja kehittelylle, perustuva maailmankuulu Sinfonietta.
 
Mutta niiden säveltäjät muistetaan simppelin ja vaivattomasti muistettavan musiikillisen materiaalin takia, kun ensin mainittujen teosten säveltäjästä on tämän mestarillisuudesta huolimatta tuskin kukaan kuullutkaan, eivätkä tämän teoksista kuultavissa olevat äänitteet ole säveltäjän parasta antia säveltaiteelle, vaan säveltäjän rutiininomaisempaa tuotantoa, kuten kepeä Musica per Archi..
 
Nettiradiosta läppärille ladattu "Saikkiksen" ensimmäinen sinfonietta 80-luvun alusta on lopun tuskaisassa paatoksessaan entusiastien musiikkia päättyen suureen tyyliin triumfisävyyn monimutkaisten kehittelyjen jälkeen aidon sinfonisen otteen leimaamana kohtalokkaiden patarummun iskujen päättämänä, mutta sitten täyden orkesterin mahdollisesti soinnauttamana lohdulliseen ja kirkastuneeseen C -duurisointuun(?). Fantastista musiikkia.
 
Vaikka on selvää, että ohjelmiston on perustuttava myyvyyteen, niin järjestetäänhän outoja säveltäjänimiä täynnä olevia uuden musiikin festivaalejakin, joiden sisältämä musiikki ei liene järin yleisöön menevää, eikä ole siten myöskään erityisen myyvää.
 
Mistä kiikastaa, ettei nyt sentään suuremman klassikkopotentiaalin omaava tonaalinen sinfoniamusiikki löydä tietään konserttisaleihin, kuten nämä Musica novan säveltäjät, vaikka joku proffa on nähnyt suuren vaivan kirjoittaessaan lukuisia suomen musiikin ja suomalaisia säveltäjiä esitteleviä ja jopa Finlandia palkittuja tietokirjoja, joissa esiintyviä säveltäjänimiä ei näy ohjelmistossa lainkaan?
 
Miksi joku huomattavana moderninakin säveltäjänä tunnettu korkeasti koulutettu professoristasoinen musiikkitieteilijä tuhlaisi niin paljon omasta luovasta työstään pois olevaa aikaa ja näkisi turhaa vaivannäköä mitättömyyksistä kirjoittamiseen, mikäli nämä eivät olisi merkittäviä ja ansiokkaita säveltaiteilijoita, joiden musiikki on esittämisen arvoista ja kuuluisi ohjelmistoon, vaan suomen musiikki olisi vain yhtä kuin Sibelius?
 
Johtuuko ilmiö mahdollisesti yleisön lukemattomuudesta tai perehtymättömyydestä, (en haluaisi sanoa sivistymättömyydestä), niin ettei heidän voisi otaksua olevan vastaanottavaisia tuntemattomammillekin mutta Sibeliusta toki emotionaalisesti paljon vaikuttavammille säveltäjille?
 
Siis olenko minä tyhmä siksi, että en voi ymmärtää sitä, että suurin piirtein vaipan vaihdon juuri taakseen jättänyt pikku Schubert lapsellisine "sinfonioineen" jaksaa yhä uudestaan ja uudestaan todella kiinnostaa maksanutta yleisöä jokaisen kuulijan tasan tarkkaan muistaessa jokaisen nuotin ja osaten vaikka viheltää jokaisen teeman niistä jo ennen niiden uudelleen kuulemista, vai onko todella myönnettävä, että Schubert jo teininä omasi sinfonioissaan sellaista mihin muut jo iältäänkin paljon kypsemmät ja kokeneemmat varhaiskypsät suomalaissäveltäjät eivät viime vuosisadallakaan yltäneet?
 
Itse en voisi allekirjoittaa tällaista tuulesta temmattua väitettä tuntiessani edes puutteellisesti ja vain osittain Tuukkasen, Saikkolan, Aaltosen, Fordellin ym. tuotantoa jo tonaalisuuden ekspansion, sävellystekniikan ja musiikillisten ilmaisu-ja tyylikeinojen kehittymisestä johtuen, sillä niin valtava kehitys on säveltaiteessa tapahtunut sitten teini Schubertin päivien duuri-ja molli-tonaalisuudesta esim. laajennettuun tonaalisuuteen ja Schubertin kykenemättömyydestä muuhun kuin kerran luodun aineistonsa toistamisesta, kuten Orkesterimusiikkikirjassa kirjoitetaan, aitoon tosi sinfonisuuteen orgaanisessa temaattisessa kasvuprosessissa esim. mainitussa Melartinin sinfonia breviksessä.
 
Sanokaa minulle mikä saa ihmisen menemään kuulemaan sellaista musiikkia aina vaan uudestaan, kuten Schubertin B duuri sinfonia, jota naiivimmaksi musiikki voi tuskin tulla, ja joka on kuulijoille jo liiankin tuttu, ja sen voi kuunnella tuubista, spotifysta ja CD:ltä, mutta musiikilliset aarteet, kuten Dell'Arte, La Faccia, LaCampale ym. suuret säveltaiteemme sinfoniset saavutukset odottavat löytämistään lähes sata vuotta sitten viimeksi esitettyinä, loistavine Klamin, Rannan ym. arvosteluineen ja joita soisi esitettävän edes joskus nykyäänkin?
 
Suomi ei klassismin aikakauden, joskaan ei romantiikan musiikissakaan, kykenisi Itävallalle kampoihin noin kilpailumielessä pistämäänkään, mutta viime vuosisadan musiikissa arvosteluperusteista riippuen, on paljon tasaisempaa suomen monet unohdetut lahjakkaat säveltäjät huomioiden, jotka jo sinfonioillaan, uskoisin, voittavat kilpailijansa itävaltalaisten suosiessa atonaalista sävelkieltä, eivätkä atonalistit säveltäneet juuri sinfonioita lainkaan, lähinnä Zemlinsky, Korngold ja Schmidt muistuu mieleen. Mm. Krenek, Schreker(?), Schönberg ja Webern sävelsivät atonaalisesti.
 
Kaunista musiikkia silti Schrekerin kamarisinfonia on säveltäjän tonaaliselta kaudelta: https://youtu.be/dJCf5fe1KGo
 
Näin komeasti soivaa kuorosinfoniaa ei Itävallassakaan usein taidettu säveltää, kuten suomessa syntynyt, opiskellut ja orkesterissa soittanut suomalais-ruotsalainen Moses Pergament Ruotsiin muutettuaan: https://youtu.be/bUvoNqe_Cg8
 

On sääli. ettei esim. suurena pianistina ja pianonsoiton professorina tunnettu Linkokaan töiltään ehtinyt omistautua vieläkin enemmän harrastuksenaan pitämälle pianokonserttojen säveltämiselle. Siinä hän uudistui tyylillisesti teos teokselta modernimpaan suuntaan ja uusklassismiin romanttisemmasta ilmaisusta. Tästä huolimatta hänen sävellysharrastuksensa on todettu olleen musiikillisista -ismeistä riippumatonta reipasta musisointia. Toinen sinfonia jäi keskeneräiseksi. Hän sävelsi vain silloin kun hänestä siltä tuntui, on joku hänestä sanonut.
 
Outoa, että sellaisten varsin tuntemattomienkin säveltäjien, kuten vaikka Joseph Marxin melodisesti vähemmän kekseliäät ja aika ajoin hiukan salonkityyliäkin pianismissaan lähentelevät pianokonsertot on sentään levytetty, mutta suuren suomalaisen pianistin ja pianoprofessorin kyseisen lajityypin teoksista ei ainuittakaan, vaikka englannissakin eräs BBC:n toimittaja oli asiaa udellut nimittäen säveltäjän romanttisinta lajityypin teosta hurmaavaksi, kun muut ovat uusklassisia tai wieniläisklassisia tyyliltään, musiikkitieteilijästä ja musiikkikirjasta riippuen.
 
Niissä säveltäjä viljelee myös älykästä musiikillista huumoria rakastettavuuden ja humaanin lämmön ohella, Prokofjevia muistuttavassa tonaalisessa ja rytmisessä oikullisuudessaan (esim. pää-ja sivuteeman väliset sävellajisuhteet(?) eivät ole klassisten standardien mukaisia, mutta en muista tarkemmin Salmenhaaran analyysiä), mutta niissä ilmenee välillä jopa Mozartia muistuttavia melodisia ääriviivoja, kuten uusklassisen konserton sivuteemassa.
 
Marxin Romanttinen pianokonsertto todella kuulostaa kuin kevyelle ravintolamusiikille muodon ollessa ensiosassaan hajanainen ja pitkitetty.
 
Tämän jälkeen kuunnellut Leiviskän ja Lingon konsertot saivat lumoutumaan. Lingolta on vielä kuulematta mm. fuugaan päättyvä kauan sitten kyllä radiosta kuulemani kvartetto ja varsinaiset pianosonaatit, joista fis molliin sävelletystä käytetään myös nimitystä fantasiasonaatti ja jälkimmäinen on rapsodia. Hänellä on sonaatti nro 0 ja paljon muuta pianomusiikkia, jota on hiukan myös internet archivessa. Internet archivessa julkaistu sonatiini ei ole niin kunnianhimoinen teos kepeämpänä ja pienimuotoisempana teoksena.
 
Lars Erik Larsson on saanut säveltämänsä sävellajiin sävelletyt uusklassiset sinfoniansakin levylle konservatiivisena säveltäjänä. kun Lingolta ei laajamuotoisia teoksia ole levytetty lainkaan ja oikeastaan vain jo opiskeluaikanaan polyfonisista harjoitustöistä säveltäjän kasaaman sarjansa vanhaan tyyliin barokin tanssityypeistä. Lingon itsensä soittamana on levyllä Scarlatti sarja.
 
sulho Ranta luonnehtii monisanaisesti säveltäjää, mutta en nyt ryhdy siteeraamaan häntä, muuten kuin nippa nappa muistista jotain mainitakseni, ts. sen, että säveltäjä tunsi usein "duurissa" miehekkäästi, eikä hänellä ollut tyyliprobleemia.
 
Tajusin sellaisenkin asian levy-yhtiöiden levytysfilosofiaan liittyen, että kun ajatelleen levy-yhtiöiden toiminnan perustuvan bisnesajattelun mukaisesti taloudelliseen voitontavoitteluun, niin on taloudellisesti kannattavampaa suurten kansainvälisten levy-yhtiöiden levyttää musiikkia, jonka tiedetään kiinnostavan yleisöä levy-yhtiöiden keskeisimmillä markkina-alueilla, jossa sikäläiset mm. natsien rappiotaiteilijoiksi leimaamien säveltäjien ( mm. erään levy-yhtiön levyttämät tällaiset Amsterdamissa maailman sodan aikana toimineet säveltäjät) uskotaan unohduksestaan huolimatta olevan paljon myyvämpiä säveltäjänimiä, kuin keski-Eurooppaan nähden jo maantieteelliseltä sijainniltaankin syrjäisen pienen suomi nimisen maan unohdetut ja ohjelmistosta kadonneet nimet.
 
BBC:n toimittajan ihastelemasta Lingon konsertosta muistui vielä musiikkikirjasta lukemani teoksen saama reseptio sen ensiesityksestä yleisön aplodeeratessa innoissaan teokselle, kun sen sijaan muuan nykyään arvostettu moderni teos ei sitä miellyttänyt.
 
Siihen nähden mitä Lingon esittämä repertoaari sisälsi ehkä Lisztiä lukuun ottamatta ja mitä hänelle musiikkiopistossa opetettiin, ei liene ihme, että myös hänen sävellysharrastukselleen leimaa antaneet musiikilliset esikuvat ovat löydettävissä hänen ohjelmistostaan ja suurten klassikoiden kunnioituksestaan, sävellettyään mm. Scarlatti sarjan Ariettassa "Bachia oikein bassoin" tai jos ajatellaan hänen saamiaan Chopin, Beethoven ja Mozart vaikutteita selkeiden uusklassismiin viittaavien tyylipyrkimysten lisäksi joidenkin muistumien kaltaisten sitaatinomaisten viittausten myötä näiden teoksiin, josta muistuu mieleen Beethovenin 5. pianokonserttoon viittaava kuvio D duuri pianokonserton avausosassa.
 
Muunkinlaiset musiikilliset vaikutteet epäilemättä hedelmöittivät hänen sävelkieltään esim. Kavaljeeri sinfoniassa, jossa ei teoksen omistuskirjoituksesta päätellen ja säveltäjän suomalaisia juuria ajatellen, voida kuitenkaan juuri kuulla tematiikassa Sibeliuksen vaikutusta, vaan ne on saatu muista lähteistä, kuten esim. saksalaisesta postromanttisesta orkesteritraditiosta.
 
Mutta teoksen avausosassa monista ansioistaan, kuten sen pakahduttavasta ja vastustamattomasta voiman tunteesta ja nuorekkaasta ilmeestään huolimatta, ehkä kuuluu säveltäjän harjaantumattomuus sinfoniamuodon tottumattomana käsittelijänä mm. kehittelyn suppeudesta ja tematiikan persoonattomuudesta, ja mikä osaltaan johtuu myös nuottikynään tarttumisesta harvakseltaan, kuten säveltäjä on itsekin todennut.
 
Mutta voinee teosta silti pitää hämmästyttävän kypsänä ja oppinutta tyyliä, sekä professionalistista sävellystekniikkaa sisältävänä saavutuksena harrastuksekseen säveltävältä pianotaiteilijalta.
 
Finaleen sisältyy säveltäjän monien teosten tavoin eräänlaisena puumerkkinä niissä usein kuultava polyfoninen fugato taite ja tässä osassa tematiikka ja aiheiden kehittely on jo rikkaampaa ja luontevampaa.
 
Suomalaisten säveltäjien keskuudessa kiinnostus fuugatekniikkaan ei ole erityisen yleinen ilmiö. Jos esim. ajattelee muita säveltäviä pianotaiteilijoitamme, kuten Palmgrenia tai Hannikaista, se on sitäkin harvinaisempaa ja heti muistuu mieleen vain joitakin harvoja sellaisia suomalaisia säveltäjiä, jotka sävelsivät fuugia Lingon teosten kvartetto, preludi ja fuuga, muunnelmia Händelin teemasta fuugineen tavoin, ja he ovat Kuula, Aaltonen ja Ranta ym., kuten Merikanto ja jopa Pylkkänen.
 
Suuret kuoroteokset, joissa on mukana fuugia, ovat sitten oma lukunsa, enkä niitä ryhdy erittelemään sen tarkemmin. Maasalo on myös säveltänyt urkusonaatissaan fuugan. Urkumusiikkiin luontaisesti sisältyy fuugaosia ja niitä ovat säveltäneet varsin monet suomalaisetkin säveltäjät. Jopa Järnefelt on säveltänyt pari fuugaa pianolle.
 
Nyt muistui mieleen Melartinilta mm. 5. sinfonian suuri päätösfuuga, sekä Leiviskän sinfonioiden ym. ja myös Ikonen on säveltänyt fuugia. Saikkola on säveltänyt sarjamuotoisessa serenatassaan, kuten myös pianollekin fuugamuotoisen osan. Myös esim. Eino Roiha on säveltänyt fuugan suurelle orkesterille, mutta myös pianolle. Sulo Salonen ja Sakari Mononen ovat luoneet fuugia, jälkimmäinen mm. partitassaan.