Klassinen ›

Mistähän sekin johtuu, että vanhojen ja suurten klassikkosäveltäjien musiikki symmetrisessä fraseerauksessaan, simppelissä diatonisuudessaan sekä suhteellisen simppelissä harmonisen struktuurissaan ei enää vanhemmiten kiinnosta enää niin paljon kuin nuoruudessa ja heidän paikkansa ovat ottaneet viime vuosisadan vähän tunnetut suomalaissäveltäjät?
 
Johtuuko se siitä, että historian aikana tapahtunut tonaalisuuden ekspansio duuri-molli-tonaalisuudesta mm. laajennettuun tonaalisuuteen, polytonaalisuuteen, häilyvään ja vaeltavaan tonaalisuuteen jne. on myös rikastuttanut siihen tutustuessani omaa musiikkimakuani ja kehittänyt reseptiokykyäni ja siksi olen kokenut tämänkaltaisen säveltaiteen duuri-molli-tonaalisuutta kiehtovammaksi, eikä tonaalisuus rakennetta ohjaavana dynaamisena voimana toonikan ja dominantin välisessä polariteetissaan kaksivaiheisessa päälinjassaan tunnu enää ajanmukaiselta ja ajan tarpeita vastaavalta, vaan vanhentuneelta ja tunkkaiselta järjestelmältä ja siksi Schönberg tonaalisten keskiöiden kiertämisen ja tonaalisten keskusten välttämisen seurauksena loi myös sävellajittoman atonaalisuuden ja dodekafonisen järjestelmän?
 
Osasyynä lienee myös mm. se, että Mozartin ja Beethovenin mestariteoksissa, kuten eräs palkittu suomalainen pianistikin jollakin tavoin selitti, musiikin mysteeri, emotionaalinen vaikutusmekanismi tai ydin sijaitsee paljon syvemmällä tasolla ja syvemmässä kerroksessa, kuin esim. romantikoilla, kuten Schubertin musiikissa, jossa jo musiikin pintataso laukaisee emootiot ja sielulliset reaktiot. Näin on laita myös postromanttisten ym. suomalaissäveltäjien musiikissa.
 
Heidän teostensa musiikillinen viehätys-ja lumovoima ja sen tavoittaminen sävelteoksista ei edellytä Beethovenin tai Mozartin säveltaiteen pohjaan asti ulottuvan syväluotauksen kaltaista musiikin esteettistä kontemplaatioita vaikuttaakseen kuulijan tunteisiin mitä syvimmin, vaikkakaan en tohdi väittää ettei jo jonkinlainen musiikin aikaansaama lumontunne voisi olla mahdollinen Mozartin ja Beethovenin mestariteoksista vähemmänkin keskittyneen kuuntelun tuloksena.
 
Mutta varsinkin esim. Tuukkasen tai vaikka Marttisenkin teokset voivat tuottaa erinomaisen väkevän vaikutuksen jo musiikin lumoavan pintatason vuoksi, vaikkei kuulija mitään katharsista kokisikaan, vaikka myös tietynlainen intensiivinen ja tiettyä intohimoista kiihkeyttä tavoitteleva kuunteluprosessi on edellytyksenä musiikin tekemälle hurmiolliselle vaikutukselle välinpitämättömän ja apaattisen kuuntelemisen sijasta.
 
Muina syinä suurimpien säveltäjänerojen musiikkista vieraantumiseen voivat olla mm. funktionaalisharmonisen toonikakeskeisen järjestelmän ts. duuri-molli-tonaalisuuden suhteelliseen simppeliyteen tympääntyminen tonaalisen ekspansion myötä, nuoruuden säveltäjien säveltaiteeseen kyllästyminen tuttuuden vuoksi tai se, että fanittamieni suomisäveltäjien musiikki nyt on vain niin hienoa, että siihen on tykästynyt.
 
Oman harrastuneisuuden ja pienten tutkimusten pohjalta tehtyjen havaintojen ja eksperimentointien myötä syntyi kiinnostus löytämieni suomalaissäveltäjien säveltaiteeseen ja on suuri ihme, että Sibeliuksen varjoon jääneet unohdetut suomalaissäveltäjät peittosivat kiehtovuudellaan jopa suuret sävelten mestaritkin.
 
Soinnillinen hienostuneisuus, tukevampi orkestrointi, pitkälinjainen ja laajakaarinen melodinen tyyli, kromatiikka jne. kutkuttavat musiikillisia "makunystyröitä" Mozartin ja amatöörimäisiä tynkäaiheita viljelevää Beethovenin simppelimpää musiikillista ajattelua paljon enemmän. Vaikka Tuukkanenkaan ei nyt sentään pohjimmiltaan tonaalisessa sävelkielessään edusta mitään predeterminoitua täyssarjallisuutta, on sen musiikillinen ajattelu näitä vanhoja herroja kompleksisempaa harmonisesti ja melodiikaltaan.
 
Sitten kun löysi aikoinaan säveltäjän, jonka musiikki kiehtoi ja antoi elämyksiä, niin sehän onkin unohdettu säveltäjä, eikä hänen tuotantoaan ole juuri saatavissa levyllä.

Musiikin syvällisestä mysteeristä tai esteettisestä kontemplaatioista en ymmärrä mitään, mutta sen tiedän, että kyllähän musamaku muuttuu ajan saatossa. Esimerkiksi itsellä on ollut ajanjakso, jolloin kuuntelin pelkästään sinfonioita ja kaikki muu oli enemmän tai vähemmän yäk. Sittemmin maku on kehittynyt enemmän pienimuotoiseen musiikkiin ja jonkinlainen kamarikokoonpano on nyt ehkä se mieluisin formaatti. Tietysti se asettaa sävellykselle erilaisia vaatimuksia kun vaikka se, miten tietty sävellys toimii ison orkesterin esittämänä. En toki nytkään kävele ulos konsertista, kun sinfonia alkaa, mutta kuuminta hottia se ei ole.
 
Eilen halusin taas antaa Mozartille mahdollisuuden ja kuuntelin häneltä kaksi sonaattia pianolle, mutta kyllä se itselle tuskaa on. Mozart on ollut sen tasoinen nero, että minun ymmärrys ei vain yksinkertaisesti yllä hänen tasolleen. En löydä hänen musiikistaan oikein mitään syvällisyyttä, joka koskettaisi tai puhuttelisi. Nopeaa tilitusta kyllä, joka varmasti tarjoaa pianistille haastetta, mutta kuulijalle ei sitten niinkään. Ainakaan tälle kuulijalle.
 
No, meni vähän asian sivuun, mutta kerrankos sitä.

Ei monissa Mozartin varsinkaan Pariisissa säveltämissä pianonsoiton opiskelijoiden käyttöön tarkoitetuissa sonaateissa mitään syvällistä olekaan.

Jaa.
 
Kyseessä oli sonaatit KV545, KV457 sekä fantasia KV475, jotka kaikki ymmärtääkseni on sävelletty Wienessiä. Nämä on varmasti musiikkikirjallisuuden merkkiteoksia, mutta, kuten sanottu, eivät aukea tavan tallaajalle.

Iiwana-80: Jaa.
 
Kyseessä oli sonaatit KV545, KV457 sekä fantasia KV475, jotka kaikki ymmärtääkseni on sävelletty Wienessiä. Nämä on varmasti musiikkikirjallisuuden merkkiteoksia, mutta, kuten sanottu, eivät aukea tavan tallaajalle.
 
Erään LP levyn kotelon takakannesta luin, että c molli sonaatti olisi pistetty alulle jo Pariisissa Mozartin viimeistellessä sen sitten Wienissä suurten pianokonserttojen aikoihin ja tuo KV 545 on sävelletty aloittelijoille viimeisten suurten sinfonioiden välissä ja tylsä se onkin juoksutuksissaan. En itsekään ole oikein saanut tuntumaa näihin teoksiin, mutta en rehellisesti sanottuna osaa sanoa kuinka merkittävästä teoksesta c molli sonaatin KV 457 kohdalla on kyse, mutta Beethoven on lukemani mukaan saanut siitä vaikutteita joihinkin sonaatteihinsa.

Voin väittää tuntevani kaikki Beethovenin (piano) sonaatit ja mielestäni yksikään niistä ei vertaudu näiden tylsyyteen ja tyhjänpäiväisyyteen. Voihan olla, että Ludvig otti vaikutteita näistä, eikö kaikki taide ole enemmän tai vähemmän entisten teosten päälle rakennettuja.
 
Mutta minä en lannistu. Jatka varmasti taas jossain vaiheessa Mozartin syvällisten ja puhuttelevien teosten etsimistä. Yrittänyttä ei laiteta.

Iiwana-80: Voin väittää tuntevani kaikki Beethovenin (piano) sonaatit ja mielestäni yksikään niistä ei vertaudu näiden tylsyyteen ja tyhjänpäiväisyyteen. Voihan olla, että Ludvig otti vaikutteita näistä, eikö kaikki taide ole enemmän tai vähemmän entisten teosten päälle rakennettuja.
 
Mutta minä en lannistu. Jatka varmasti taas jossain vaiheessa Mozartin syvällisten ja puhuttelevien teosten etsimistä. Yrittänyttä ei laiteta.
 
Mitchuko Uschidan tekemään Mozartin pianosonaattien kokonaislevytykseen sisältyvässä levyvihkosessa kerrotaan mm. näin oman suomennokseni mukaisesti: Mozartin teeosluetteloonsa merkitsemän c molli sonaatin uloimpien ääriosien dramaattiset lausekkeet ja lyhyet lyyriset fraasit, finaalin malttamattomat keskeytykset erotettuna adagion seesteisestä virrasta jättivät unohtumattoman jäljen vahvoine vaikutteineen Beethovenin pianosonaattituotantoon.

Voi hyvin pitää paikkansa. Minun korva ei ainakaan nyt kertakuulemalla löydä yhtymäkohtia, mutta se onkin vain oma kehittymätön korva ja oma puutteellinen musiikillinen sivistys.
 
Muutenkin kuuntelen musiikkia kun piru raamattua. Jos alan analysoimaan, niin nautinto menettää jotain arvokasta. Musiikissa en ole niin edistynyt, mutta valokuvauksessa ja kuvataiteissa ehkä hiukan enemmän. Itse en ole kummoinenkaan kuvaaja, mutta analysoin kyllä kuvia avain liikaa. Puoliso voi nauttia jostain kuvasta tai taulusta suunnattomasti ja itse näen siinä vain virheitä ja vikoja. Eräänlainen kirous sekin.

Minulla on CD:inä Maria Joao Pires:in kokoelma Mozartin pianosonaateista.
En osaa sanoa mitään tuon tai minkään muunkaan musiikin syvällisyydestä.
Hieno levy, kauniita kappaleita.
 
Lisään vielä, että ainakin itselläni kiinnostus eri tyyliseen musiikkiin ja eri säveltäjien musiikkiin menee kausissa. Nyt huomaan kuuntelevani pitkästä aikaa Mozartin pianosonaatteja.
Kyllähän näissä Mozartin tuotoksissa ainakin minun mielestä on vahvasti elämän ja soittamisen ilo läsnä.

Iiwana-80: Voi hyvin pitää paikkansa. Minun korva ei ainakaan nyt kertakuulemalla löydä yhtymäkohtia, mutta se onkin vain oma kehittymätön korva ja oma puutteellinen musiikillinen sivistys.
 
Muutenkin kuuntelen musiikkia kun piru raamattua. Jos alan analysoimaan, niin nautinto menettää jotain arvokasta. Musiikissa en ole niin edistynyt, mutta valokuvauksessa ja kuvataiteissa ehkä hiukan enemmän. Itse en ole kummoinenkaan kuvaaja, mutta analysoin kyllä kuvia avain liikaa. Puoliso voi nauttia jostain kuvasta tai taulusta suunnattomasti ja itse näen siinä vain virheitä ja vikoja. Eräänlainen kirous sekin.
 
Ottaessasi puheeksi kuvataiteet ja valokuvauksen, niin suvussani on ollut taitavia amatöörimaalaustaiteilijoita, joista eräs oli valokuvaaja ammatiltaan ja piti valokuvanäyttelyitäkin. Mitä ilmeisimmin perin häneltä kyvyn piirtämiseen ja Schubertista ja Beethovenista lyijykynällä piirtämäni muotokuvat olivat eräässä taidekilpailussakin mukana, mutta jätin harrastuksen musiikin vuoksi.

megatherium: Ottaessasi puheeksi kuvataiteet ja valokuvauksen, niin suvussani on ollut taitavia amatöörimaalaustaiteilijoita, joista eräs oli valokuvaaja ammatiltaan ja piti valokuvanäyttelyitäkin. Mitä ilmeisimmin perin häneltä kyvyn piirtämiseen ja Schubertista ja Beethovenista lyijykynällä piirtämäni muotokuvat olivat eräässä taidekilpailussakin mukana, mutta jätin harrastuksen musiikin vuoksi.
 
Mulla myös isoäiti piirteli hienoja lyjykynäpiirroksia. Myös veli oli suhteellisen taita piirtelemään. Myös pääosin lyjykynällä. Itse en ole jaksanut panostaa, mutta valokuvaan tosiaan kyllä hiukan.

Iiwana-80: Mulla myös isoäiti piirteli hienoja lyjykynäpiirroksia. Myös veli oli suhteellisen taita piirtelemään. Myös pääosin lyjykynällä. Itse en ole jaksanut panostaa, mutta valokuvaan tosiaan kyllä hiukan.
 
Minunkin isoäitini oli lahjakas piirtelemään. Selkävaivojen ja eläinten hoidon takia kait päätyi ostamaan isoisäni kanssa maatilan, jossa olla ja hoidella asioitaan omaan tahtiin. Ukkini oli taasen sotaveteraani, joka oli sodassa oppinut papin avustuksella soittamaan viulua. Tämä pappi kuoli sodasta pois tullessa venereissulla, kranaatin osuessa tähän veneeseen ja pahiten pappiin.
 
Itse en ole oikein kunnolla osaava tai sivistynyt millään alalla, mutta tuon silti näkemyksiäni esiin asiassa, kuin asiassa.
Ja olenhan minä joskus soittanut sotaveteraaneille transitioni alussa korkosaappaissa ja hameessa kristillisellä opistolla klassista pianoa, joten katson että saavutukseni eivät ole tällä saralla täysin 0.

Eivät nämä usein mainitsemani monet suomalaissäveltäjät ehkä niin kehnoja todellakaan olekaan, kuin heidän osakseen tullut lähes totaalinen unohdus antaa ymmärtää, sillä heidän musiikkinsa kiehtoo minua enemmän kuin jopa eräiden suurten nuoruudessani fanittamieni mestarien.
 
Mutta liioittelematta voidaan heidän sanoa olevan monia kuuluisammaksi tulleita eurooppalaissäveltäjiä parempia, jos ajatellaan säveltäjiä, kuten vaikka esim. Milhaud, joilla on jo mainetta.
 
Suomalaisista parhaat tyylistä riippumatta eivät lienekään niinikään tuntemattomaksi jääneitä eurooppalaisia ammattiveljiään huonolaatuisempia sävellystuotantonsa puolesta, vaan jopa kuuluisammaksi tulleita eurooppalaissäveltäjiä parempia, vaikka eivät ole saavuttaneet kansainvälistä mainetta edellisten tavoin.
 
Pihkura sentään. Kuunteli eilen Sonnisen Rapsodiaa orkesterille haltioituneempana kuin monesti aiemmin Internet archivesta, mutta nyt sitä eikä muitakaan linkissä olleita teoksia ole siellä enää. Löytyi webampista, josta myös äänenvoimakkuutta säädetään kovemmaksi monilla eri nappuloilla vierittämällä ylöspäin Winamp equalizer osiosta, mikäli varsinaisen äänenvoimakkuusnapin positio täysille säädettynä on vielä liian hiljainen taso, sillä nimenomaan rapsodia soi varsin hiljaisesti alussa atonaalisesti sävyttyneessä jaksossa staattisine sointikenttineen, kunnes musiikki ilme muuttuu yht'äkkiä jousistosta kimpoavan rytmi impulssin myötä, tämän antaessa musiikille rytmistä työntövoimaa musiikin ollessa pohjimmiltaan tonaalista

Iiwana-80: Mulla myös isoäiti piirteli hienoja lyjykynäpiirroksia. Myös veli oli suhteellisen taita piirtelemään. Myös pääosin lyjykynällä. Itse en ole jaksanut panostaa, mutta valokuvaan tosiaan kyllä hiukan.
 
Minun mummo soitti pianoa, kuten muukin suku äidin puolelta. Isoisästä, joka palveli talvisodassa lääkintävääpelinä, piti tulla kanttori. Hän lauloi ja säesti itseään kitaralla mutta myös pianolla. Siitä on tehty hiilipiirroskin, kun hän soittaa kitaraa ja laulaa sota-aikana ja valokuvia sotaa edeltävältä ajalta, kun hän opettaa lastoittamista alokkaille. Äidin täti oli sopraano Suomen laulu nimisessä kuorossa. Äiti kuului rautatieläisten kuoroon, joka esiintyi Euroopassakin, mutta myös sävelsi Jarvolan sovittamia lastenlauluja, kirjoitti näytelmiä, joita Kajavakin kehui ja soitti pianoa TV:ssä ja oli nyttemmin lakkautetun VR:n Helsingin näyttämön puheenjohtaja ja aseman legendaarinen ääni, jolla oli selvä artikulaatio, mutta antoi tehtävän sitä hamunneelle työtoverille. Netissä lukee, että she is an actress. Täti lauloi kuorossa erään tunnetun suomikapun johdolla.