Klassinen ›

Minulla säveltäjäsuosikit vaihtuvat tai ovat vaihtuneet tuon tuosta kulloisenkin uuden kiinnostuksen objektin mukaan.
 
Niiden vaihtumiseen voivat vaikuttaa monenlaiset syyt. Uudenlaisen sävelkielen viehätys, uudelleen kuunteluun otetun vanhastaan tutun säveltäjän musiikista saatu elämys, kyllästyminen vanhaan, tai jopa yksittäisen kuuntelukerran tuottama pettymys emotionaalisen kokemuksen tai lumontunteen poissaolona kuuntelusessiosta korkealle viritetyistä odotuksista huolimatta.
 
Säveltäjät, kuten esim. Haydn ja Tuukkanen, joiden musiikkia kuuntelin aktiivisesti vuorotellen vielä jokin aika sitten, eivät enää tällä hetkellä tunnu kiinnostavan tai kiinnostavat vähemmän kuin esim. Launiksen oopperat, ja musiikilliset makutottumukseni suosivat tällä hetkellä tonaalisuuden ohella joiltakin osin myös hiukan modernimpaa sävelkieltä, kuten jokin aika sitten kuuntelussa olleen Erik Bergmanin oopperaa Laulava puu.
 
Joskin uudelleen löytämäni ja tämän hetken suurimman suosikin Marttisen sävelkieli on dodekafonisten eksperimentointien jälkeen ja sen ohella suosinut myös mm. laajennettua tonaalisuutta etc.
 
Mutta vaikka säveltäjän sanotaan kriitikoiden taholta olevan parhaimmillaan näyttämömusiikissa ennemmin kuin sinfonioissa, joidenkin sinfonioiden kilpailumenestyksestä huolimatta, niitä näyttämöteoksia ei ole levytetty juuri lainkaan ja oikeastaan vasta Kalevalaan perustuva baletti sai minut tajuamaan säveltäjän suuruuden, mutta myös kyvyt taitavana orkesterinkäsittelijänä, melodisen luomisen ja keksinnän ehtymättömänä lähteenä, ja mukaansa tempaavien ja vaihtelevien tanssirytmien taitavana luojana.
 
TV:ssä esitettiin kauan sitten dokumenttifilmi Marttisesta ja koska olin kiinnostunut kai jo tuolloin suomalaisistakin säveltäjistä katsoin ohjelman luultavasti aivan sattumalta juuri sillä hetkellä TV:n avattuani tai sitten lehdestä luettujen ohjelmatietojen pohjalta syntyneen kiinnostuksen myötä päättänyt sen katsoa.
 
Oikeastaan ainoat ohjelmassa esiin tulleet seikat, jotka jäivät mieleen olivat mm. säveltäjän Englannissa järjestetyn sävellyskilpailun voitto eräällä sinfonialla ja mikä kummallisinta, palkintorahojen saamisen viivästyminen erinäisten kommellusten vuoksi.
 
Kuitenkin ohjelmassa ilmeisesti säveltäjän erään ja ehkä tämän viimeisen sinfonian, kuten hatarasti muistelen, orkesteriharjoitusten katkelman taltioinnin perusteella tehty havainto musiikista johdatti minut ajattelemaan, vielä silloin Marttisen neroutta oivaltamatta, sinfonian sävelkielen outoutta totunnaiseen ja perinteiseen sävelkieleen verrattuna, enkä saanut musiikista oikein mitään tuntumaa sen hitaasti vellovasta luonteesta johtuen Mozartin rytmisesti energiseen musiikkiin tottuneena, mutta syynä oli luultavasti myös fragmentaarinen näyte, TV äänityksen heikko laatu ja musiikin omintakeisuus, sillä uskon, että teos oli vähättelemääni Cd levyllä julkaistua sinfoniaa musiikillisesti innoittuneempi.
 
Mutta se, että Marttisesta oli tehty tällainen dokumenttielokuva, sai minut päättelemään, että kyseessä täytyy sen vuoksi olla suuri ja merkittävä säveltäjä, vaikkei hänen merkityksensä musiikkinsa välityksellä ehkä välittömästi ilmenekään kaikille kuulijoille, mutta minulla ei ollut vielä aavistustakaan, että säveltäjän nerokkuus leimahtelee ennen kaikkea hänen näyttämöteoksissaan, joissa musiikillinen keksintä kohoaa monien sinfonioiden yläpuolelle ja joissa hän on saavuttanut suurimmat voittonsa säveltaiteilijana varsinkin noitamaiseen suggestioon liittyvissä aiheissa, joissa tämä shamaani oli omimmillaan.
 
Siihen aikaan 70-luvun alussa, kun naperona kuuntelin musiikkia harrastuksena tuskin lainkaan, TV:ssä esitettiin ajattomasta Seitsemästä veljeksestä oopperalaulaja Piipposen esittämät Marttisen säveltämät Juhanin ja Simeonin monologit jo ennen kuin Marttinen oli alkanut säveltämään aiheesta oopperaa ja säveltäjä oli itse mukana studiossa.
 
Viimeisin Marttisen säveltämä TV ooppera oli Tsehovin novelliin Häät perustuva koominen ooppera, joka esitettiin 80-luvun jälkipuoliskolla ja siinä keskeisessä roolissa on jo virkauransa päättänyt kenraali, joka kutsutaan häihin, säveltäjän suhtautuessa leppoisan humoristisesti henkilöhahmoihinsa ja ihmisten turhamaisuuteen näiden yrittäessä antaa tilaisuudelle arvokkaan säväyksen kutsumalla "kenraaliksi" mainitun laivaston kontra-amiraalin mukaan, mutta isäntäväki ja vieraat tuohtuvat kenraalin typeryyteen tämän alkaessa ladella ison purjelaivan komentajan käskyjä vieraiden joukosta tapaamalleen merikadetille muistellen omia laivasto aikojaan ja pilaten häät. Oopperan tapahtumista voi päätellä, että kenraalikin on vain ihminen hienosta tittelistä ja virasta huolimatta.
 
Eräänä hämmentävänä paradoksina suomen levytetyn tai oikeastaan levyttämättömäksi jääneen oopperataiteen historiaa koskien on se, että vaikka suomen johtavat kriitikot jopa kilvan ylistivät joitakin mainitun säveltäjän oopperoita ja hänet mainitaan myös oopperoiden ehtymättömänä runsauden sarvena maamme musiikin historiassa ja hänen sanotaan olleen parhaimmillaan nimenomaan oopperoiden säveltäjänä, niin toisin kuin eräiden muiden oopperoillaan jopa huonoa tai ristiriitaista kritiikkiä saaneiden tuotteliaiden oopperasäveltäjien kohdalla, joilta on saatettu levyttää jopa heidän kaikki oopperansa, niin uskokaa tai älkää, Marttiselta ei ole levytetty milloinkaan ainuttakaan oopperaa, ei edes LP levylle tai nauhoitettu äänikasetillekaan, vaikka niitä on esitetty näyttämöllä ja TV:ssä.
 
Juuri äsken kun vaihteeksi kuuntelin Marttisen mitä monituisimmille soitinyhtyeille sävellettyjä lähinnä kamarimusiikkiteoksia tupla-albumilta, jossa Sibelius opiston opettajat ja oppilaat esittävät niitä, hämmästyin sitä runsasta ja intuitioltaan rikasta musiikillista mielikuvitusta ja keksintää, joka sai minut lumoutumaan teosten harmonisen ja melodisen kauneuden, sekä rikkaan soinnillisen mielikuvituksen ja rehevän sointiväripaletin puolesta, ja on todettava, että kyllä Marttinen oli säveltäjänä äärimmäisen monipuolinen ja laaja-alainen säveltäjämestari, eikä vain oopperan alalla merkittäviä tuloksia aikaansaava, vaan taisi niin pien-, kuin suurmuodotkin täyttäen ne persoonallisella ja hyvin monitahoisella ilmaisukielellään, kyeten inspiroitumaan monentyyppisistä soitinyhdistelmistä ja teosmuodoista, säveltäen yhtä sujuvasti niin kitarayhtyeelle, haitarille, puhaltimille, kosketin-, ja kielisoittimille sekä lyömäsoittimille ja koko orkesterille ja muuntautuen aina tehtävän mukaan, sekä valaen teoksiinsa siinä määrin elävää neroaan, että niistä syntyy pakahduttavaa ja herkkää säveltaidetta.
 
60-luvun alussa sävelletystä Andante Religioso nimisestä lumoavasta jousille sävelletystä teoksesta päätellen säveltäjä saattoi viljellä rinnan dodekafonisten eksperimentointien perinteisempää tonaalista sävelkieltä.
 
Lehtihaastattelussa säveltäjä kertoi pyrkivänsä rentoutumaan täysin ennen sävellystyön aloittamista mm. saunomalla ja nukkumalla paljon, kunnes ensimmäiset ideat tulivat tajuntaan.
 
Moniin muihin säveltäjiin verrattuna Tauno Marttisen säveltäjäkehitys perinteisestä tonaalisuudesta kansallisromanttisessa tyylilajissa dodekafonian, bi-ja laajennetun tonaalisuuden synteesiin, sekä klassisiin sävyihin saakka on jatkuvana tyylillisenä muodonmuutosprosessina ja uuden sävellystekniikan omaksumiseen johtaneena ja sanontaa rutkasti hedelmöittäneenä ja rikastuttaneena oppimistuloksena todella uskomaton saavutus ja sitä voidaan verrata vain Schönbergin säveltäjäkehitykseen teknisessä katsannossa, vaikkei Schönbergin dodekafonisen opin mukaan luotu säveltaide älyllisempänä saavuta ensin mainitun parhaiden dodekafonistenkaan teosten emotionaalista latausta ja hehkua, jos vaikka verrataan keskenään Schönbergin serenadia tai orkesterimuunnelmia ja Marttisen palkittua sävelrunoa Kokko, ilman lintu, joka on huomattavasti ilmaisuvoimaisempaa musiikkia kuin Schönberg ja teki minuun valtavan vaikutuksen.

Mutta siinä missä Schönbergin Kirkastettu yö-teoksen fantastinen romantiikan taju täysin kaikkosi atonaalisen sävelkielen ja dodekafonian omaksumisen myötä, kvasitonaalisesta periodistaan huolimatta, jossa hän leikki jälleen säveltävänsä sävellajissa, vaikka tämän musiikin hallitseva kolmisointukulku oli johdettu 12-sävelperiaatteesta (Ode to Napoleon), johtaen varhaisiin dodekafonisiin teoksiin verrattuna myöhäisteosten ankeampaan säveltäjäprofiiliin tavanomaisemman dodekafonisen opin mukaan sävelletyissä teoksissa, niin Marttinen uudistui ja kypsyi säveltaiteessaan yhä suvereenimmaksi mestariksi, eikä Schönbergin tavoin taantunut taiteilijana, vaan oli jatkuvassa kehityksen tilassa luoden hedelmällistä säveltaidetta vanhuuteensa saakka.
 
Erona nuoruuden aikaan on ehkä siinä, että silloin säveltäjien valikoima, josta kulloisenkin hetken mielisäveltäjän valitsin, oli paljon pienempi kuin nyt vanhemmiten, kun suuri määrä historian unohtamia suomalaissäveltäjiä on alkanut kiinnostamaan pelkkien wieniläisklassikoiden sijaan, vaikka myös unohdettujen suomalaissäveltäjien osalta suosikit "elävät".