Klassinen ›

Äsyttää kun ylen klassisen nettiradiosta tulee kaikenlaista keskinkertaista 1700 luvun peruukkipäiden säveltämää musiikkia, jotakin Pleyeliä, Clementiä, Danzia, Gyrowetzia, Wilmsiä, Dussekkia ja Marshia, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ohjelmiston laatijoilla ei ole ollut järjen häivääkään tuollaista musiikkia kootessa kanavalle ihmisten kiusaksi ja tylsistyttämiseksi kun ihan vain 1900 luvun suomestakin löytyisi korkeatasoisempaa musiikkia vieläpä yleisradion omana tuotantona mutta kun ei. Pitää näköjään leikkiä jotakin musiikinopettajaa joka esittelee kaikki musiikinhistorian turhimmatkin säveltäjät pahnanpohjimmaisia myöten. Kuka siitä hyötyy kun soitetaan jotakin historiallisia kuriositeetteja mitenkään muuten kuin pitkästyttämällä kuuntelijoita jollei se musiikki ole sitten tarkoitettu vain viihdyttäväksi taustamusiikiksi ja yhdentekeväksi soivaksi äänitapetiksi jolla ei ole kompetenssia vaikuttaa syvästi tunteisiin?. Anna mun kaikki kestää.

Maailmassa on näköjään paljon korjaamattomia vääryyksiä vaikka historia tavallisesti korjaakin tällaiset vääristymät. Sinfoniaorkesterien perusohjelmistoonhan tuollaiset kuriositeetit eivät kuulu vaan heidän musiikkinsa on unohdettu jo kauan sitten. On kyllä perusteltua kysyä että miksi näitä 1700 luvun unohdettuja ressukoita esitetään radiossa kun 1900 luvun unohdettuja suomalaisiakaan ei koskaan kuulla vaikka tuukkasen loistava karhunpyynti on tuhannesti parempaa musiikkia kuin pleyelin umpitorvelot sinfoniat?

Onko sitten oikein soittaa unohdettujen 1700 luvun eurooppalaissäveltäjien rutikuivaa museomusiikkia kun suomalaistenkaan 1900 luvun unohdettujen säveltäjien musiikkia edes ylen omana tuotantona ei ylessä juuri esitetä vaikka se on usein paljon laadukkaampaa kuin 1700 luvun museomusiikki ja siihen on tuhlattu julkisia verovaroja?
 
Yle tekee tavallaan karhunpalveluksen suomalaiselle musiikkikulttuurille jättämällä nämä suurelle yleisölle tuntemattomat säveltäjät unohduksen synkkään yöhön koska näiden tuntemattomien nimien esille tuominen innostaisi myöskin ottamaan selvää näiden säveltäjien taustoista ja paitsi että sillä olisi yleissivistävä funktio, sitä kautta suomalainenkin musiikinhistoria alkaisi tulemaan tutuksi eikä vain huuli pyöreänä ihmeteltäisi kuka se Aaltonen, Pesonen, Linnala, Tuukkanen, Karjalainen, Saikkola, Furuhjelm, Fordell jne, on kun joku heidät mainitsee. Sellainen olisi yleltä hyvää musiikinhistorian opetusta. Nyt yle keskittyy vain eurooppalaisiin 1700-ja 1800 luvun unohdettuihin säveltäjänimiin jotka ovat jo kauan sitten kadonneet orkestereiden ohjelmistosta sikäli kun siellä ovat koskaan olleetkaan.
 
Ehkä yle yrittää tällä tavoin nostaa näitä säveltäjiä unohduksesta tai sitten yrittää vain olla näsäviisas tai vitsikäs. Joskus yle radio yhdessäkin oli ohjelma jossa esiteltiin unohdettujen säveltäjiemme sinfonioita ja näin tutustuin myös helvi leiviskän 3. sinfoniaan. Myös lähiradiossa oli parin nuoren muusikonalun juontama ohjelma nimeltä klassinen ilta jossa esiteltiin todella laajasti suomalaisen musiikin historiaa ja säveltäjiä.
 
Ehkä ylessä pelätään että Fougstedtista ja muista unohdetuista suomi staroista tulee vielä Sibeliusta suositumpia sinfonikkoja jos heidän musiikkiaan soitetaan yle klassisessa ja Sibelius menettää monopoliasemansa. On noita joitain Melartinin ja Rannankin sinfonioita silti soitettu välillä yle klassisessa.
 
Yle klassisesta tulee myös Mozartin perifeeristen ja unohdettujen aikalaissäveltäjien rutiinituotteita ja ajan hampaan nakertamaa museomusiikkia joka ei pärjää vertailussa 1900 luvun suomistarojen sinfonioille ja orkesteriteoksille kuten Luonnekuvia kolmesta muskettisoturista jota sen aiemmasta suosiosta huolimatta ei nykyään lainkaan esitetä.
 
Olen kokenut katharsiksen Mozartista ja Beethovenista ollessani syvässä transsissa nivustaipeiden valtimoiden kiivaasti jyskyttäessä ja hikikarpaloiden valuessa rintamusta pitkin ja kuunnellut valtaisassa hurmiossa schubertin 9. sinfoniaa. Eikö siinä ole jo meriittejä kylliksi todisteeksi musiikinymmärryksestä?
 
Samaa keskinkertaista museomusiikin kategoriaa edustaa samana vuonna Mozartin kanssa syntynyt yle klassisella kuultu Johann Christoph Vogel mekaanisella sävellystavallaan sinfoniassaan no 3 jota suuret ajatukset kaihtavat ja josta puuttuu Mozartille ominainen melodinen ja modulatorinen keksintä.
 
Ehkä ylen tarkoitus on esitellä tuntemattomaksi jääneitä klassismin aikakauden säveltäjiä samalla unohtaen että suomessakin on toiminut paljon unohdettuja hienoja säveltäjiä 1900 luvulla joiden musiikki ylittää usein edellä mainittujen rutiinituotteet.

Vähän ihmetyttää yle klassisen yllättävänkin suurelta osin muinaisista unohdetuista eurooppalaisista säveltäjistä koostuva ohjelmisto ja sen tarkoitus. Kenenkäänhän ei voi uskoa tosissaan nauttivan syystäkin unohdettujen muinaisten säveltäjien musiikista joilla tätä syvyysperspektiiviäkin on nerokkaita säveltäjiä tuntuvasti vähemmän jos ollenkaan. Sen lisäksihän sellaisten soittaminen vie kallista ohjelma-aikaa laadukkaammalta musiikilta.

Minulle se on nyt yks hailee mitä yle klassisella soitetaan, en kuuntele sitä aktiivisesti kuitenkaan enkä myöskään maksa yle veroa. Mutta se on vain sanottava että paskaa toimintaa kun suomalaisia 1900 luvun säveltäjiä vieroksutaan niin kovin.

Moderni musiikki on musiikkikulttuurin tuhontaa ja siksi niitä säveltäjiä siellä päästetään ääneen.

Anonymous-jazz: Moderni musiikki on musiikkikulttuurin tuhontaa ja siksi niitä säveltäjiä siellä päästetään ääneen.
 
Niin pitäisi löytää sopiva balanssi vanhan ja uuden musiikin esittämisen välille. Nythän esimerkiksi Tuukkasen luonnekuvia 3:sta muskettisoturista ja hänen sinfoniansa ovat jääneet täysin uuden musiikin varjoon.
 
On lisäksi ilmeistä että Sibeliuksen sinfonioista puuttuu emotionaalista syvyyttä ja kosketuspintaa jota Melartinilla puolestaan löytyy riittämiin ja siksi hänen sinfoniansa edustavatkin korkeampaa laatutasoa kuin Sibeliuksen frigidi ja anakronistinen klassismi lyhyine kolmisävelaiheineen.
 
Klassisen musiikin suuret säveltäjät kuten Mozart ja Beethoven ovat luoneet teoksiinsa lähestulkoon saavuttamattomuuden tunnun eikä niiden syvimmän olemuksen, olemuksen sinänsä, tavoittaminen luonnistu yhtä helposti ja vaivattomasti kuin kevyemmässä musiikissa joka on musiikin metafyysisiä syvyyksiä ajatellen pinnallisempaa viihdettä.
 
Ylen klassisessa soi eilen patalakki Ahti Karjalaisen varsinkin toisessa allegro osassaan hiukan huumorinkin sävyttämä 2. sellokonsertto josta ei puuttunut myöskään tummempia ja intohimoisempia sävyjä.
 
Eilen soi Yle klassisella myös kokkolalaisen 44 sinfonialla kunnostautuneen Erik Fordellin 3 jokilaaksokuvaa jousiorkesterille. Musiikin ekspressiivinen kauneus sai sydämeni miltei pakahtumaan.