Klassinen ›

Minun käsitykseni mukaan ensikuulemalta on vaikea arvioida tyhjentävästi sävelteoksen musiikillista merkitystä ja arvoa joten se että se on kulkenut vasta yhden sihdin läpi kantaesityksen myötä ja kadonnut ohjelmistosta ei kerro vielä paljoakaan jonkun sävellyksen kvaliteeteista tai sen syvimmästä olemuksesta ja korkeimmasta metafyysisestä merkityksestä vaan sen syvimmän olemuksen tajuaminen ja tiedoitseminen pohjaan saakka luodaten edellyttää useita kuuntelukertoja ja niiden myötä saatuja musertavia emotionaalisia kokemuksia joita olen saanut niin Melartinin, Tuukkasen, leiviskän, Saikkolan kuin Karjalaisen Ahdinkin orkesteriteoksista ja ennen kaikkea sinfonioista ja joista viimeksi mainitun Sääski sinfoniaa kuuntelin pitkän tauon jälkeen saadessani levysoittimeni toimintakuntoon ällistynyt ilme kasvoillani musiikin pakahduttavasta voimasta ja hämmästyen sinfonian eri osien välisestä tunnelmien vastakkaisuudesta vaikuttavan pakahduttavan ensiosan omatessa ripauksen tiettyä uhmakkuutta, hurjuutta ja myrskyisyyttäkin lähinnä jyhkeäsointisten pasuunoiden mahtipontisissa eleissä ja aiheissa, mutta ei ehkä kuitenkaan sisällä mieleenpainuvia teemoja, niin siihen verrattuna vauhdikkaan karnevalistinen finaali klamimaisissa huumorinpilkahduksissaan on kerrassaan hulvaton rykäisy hytkyessäni sen tahdissa kuin karusellissa ikään.
 
Vaikuttaa niin kuin avausosan tematiikassa olisi alluusioita ja motiivisia yhtymäkohtia johonkin Sibeliuksen tunnettuun teokseen kenties Tapiolaan mutta en saanut mieleeni mistä teoksesta on kyse ellei kyse ole juuri edellä mainitusta sävelruosta ja sen nopeista puhallinkuvioista eräässä kohdassa. Ei, vaan se olikin 7. sinfonian Scherzo jaksosta sillä teos muodoltaan 1-osainen. Tuntuu kuin Karjalainen olisi tuuminut että pistänpä esikuvaani paremmaksi ja sävellän teoksen jossa on enemmän ekspressiivistä ja emotionaalista voimaa kuten sääsken ensiosassa joka loppumattomine huipennuksineen ja jännitteineen avaa aivan toisenlaisen ulottuvuuden mielen syövereihin kuin paljon pidättyväisempi, steriilimpi ja tunneskaalaltaan hillitympi esikuvansa sikäli kuin osun arvioissani oikeaan mitä tulee Sääski sinfonian saamiin vaikutteisiin ja niiden alkuperään.
 
Jaa, ei tuo sääski sinfonia lunastanutkaan siihen asetettuja odotuksia vaan viljelee loputtomia nousevia sekvenssejä jotka luovat mekaanisen vaikutelman mieleenpainuvan temaattisen materiaalin loistaessa poissaolollaan.
 
Olen tainnut mennä hieman retkuun hankkiessani aikoinaan tuon levyn vaikka musiikki osittain pakahduttavalta vaikuttaakin mutta eipähän kukaan ole myöskään suitsuttanut ylistystään ko. säveltäjälle jonka sarjasta oboelle ja orkesterille pari osaa lienee Karjalaien parasta musiikkia ja ehkäpä pasuunakonsertto no 1, mene ja tiedä.
 
Pitkään se sääski sinfonia kuitenkin piti otteessaan ottaen huomioon että olen joskus ennenkin kuunnellut sitä pakahtuneena ja kirjoittanut haltioituneen selonteon tänne nettiin mutta näköjään musiikillinen ymmärrykseni on piirun verran kehittynyt kun pääsin ikään kuin jyvälle sääski sinfonian heikkouksista ja maneereista paljastuen näin ollen melko triviaaliksi tekeleeksi vaikka sitä merkittävämmäksi sinfoniaksi luulinkin.
 
Tästä finaali osasta ja kappaleesta tulisi hitti jos yleisön annettaisi edes joskus kuulla sitä sillä niin vastustamatonta on sen vauhdikas ja koomiseksi äityvä huumorin täyteinen meno etten ole kuullut koskaan ennen mitään vastaavaa vaikka samalla musiikissa ja sen viattomassa ja lapsenomaisessa riehakkuudessa on jotakin syvästi liikuttavaa.
 
Jaa, ei se kuitenkaan aivan täyttänytkään siihen asetettuja odotuksia vaan on ilmeisesti hieman heikompi ja vaatimattomampi osa musiikillisesti eikä kuitenkaan niin ratkiriemukas kuin aluksi kuvittelin ja luulin eikä avausosakaan ole niin yhtenäinen ja säilytä tunnelmaansa häiriintymättä osan loppuun saakka kuten aluksi vaikutti kun kuuntelin osan kokonaisuudessaan pakahtuneena vaan suvanto jaksossa kun hektinen tunnelma hetkeksi rauhoittuu ja musiikin intensiteetti herpaantuu ja katoaa ratkaisevasti enkä kyennyt enää haltioitumaan yhtä voimakkaasti. täytyy kuunnella sitä vielä uudelleen josko nappaisi kuitenkin. Jotenkin minulla on tunne että Ikonenkin on Karjalaista merkittävämpi sinfonikko.
 
On myös säveltäjiä joiden teoksista silmiinpistävästi puuttuu syvempi ulottuvuus ja syvin olemus mutta ovat silti paradoksaalisesti tavattoman populaareja ja vakiinnuttaneet paikkansa kaanonissa ja ydinrepertoaarissa päinvastoin kuin jotkut teoksillaan syvemmän merkityksen omaavat unohdetut säveltäjät joita suomessakin on lukuisia.
 
On tietenkin myös mahdollista etteivät sävelteoksen syvimmät salat ja sen emotionaalinen sisältö paljastu kuulijalle milloinkaan teoksen aukeamatta syvimpiä syövereitään myöten jos vastaanottaja ei ole kyllin voimakkaasti samaistunut kuulemaansa teokseen ja pääse siihen ikään kuin sisälle kokeakseen katharsiksen.
 
Joissakin tapauksissa jokin emotionaalisesti tyhjä teos saattaa viehättää kyllä ensikuulemalta vastaanottajaa sibeliaanisella jousikudoksellaan ja tremolollaan mutta useampaan kertaan kuunneltuna paljastuukin sisällöltään emotionaalisesti köyhäksi ja perin ontoksi teokseksi jossa ei ole substanssia.
 
Kaikkein pinnallisin ja merkityksettömin musiikki aukeaakin kuulijalle jo yhden kuuntelukerran jälkeen mutta ei jätä sieluun syvempiä jälkiä eikä omaa suurten ja painokkaampien teosten tavoin suurempaa sisäistä panosta jonka toteaminen edellyttää perinpohjaisempaa tutustumista sävelteokseen ennen kuin vasta sen syvin olemus paljastuu älylle.
 
Eiväthän nämä suomalaisten säveltäjien teoksista saamani emotionaaliset kokemukset ole kuitenkaan verrattavissa aivan säveltäjistä suurimpien kuten Mozartin ja Beethovenin musiikista koettuihin korkeimmanasteisiin transsinomaisiin psykofyysisiin tiloihin vaikkakin metodiikka jolla näiden säveltäjien teoksia olen kuunnellut poikkeaa selvästi toisistaan eivätkä ne ole siinä mielessä yhteismitallisia ja keskenään verrannollisia postromanttisen musiikin viekoittelevan aistillisen harmonisen kielen kietoessa kuulijan pakahduttavalla kauneudellaan välittömämmin pauloihinsa kuin wieniläisklassisen tyylin yksinkertaisempi duuri molli tonaalinen sävelkieli joka kuitenkin nerojen käsittelyssä avaa aivan toisenlaisia emotionaalisia syvyyksiä kuin edellä mainittu tunnelmien tarkoituksellisessa vastakkainasettelussaan ja jopa sävelsukujen tietoisessa vieraannuttamisessa toisistaan joka on Mozartin musiikin tyylillinen piirre.
 
Mitä mieltä itse olette? Riittääkö pelkkä kertakuuleminen jonkun teoksen musiikillisesta annista nauttimiseen vai kuunteletteko teoksen useita kertoja päästäksenne ikään kuin jyvälle sen sanomasta ja syvällisestä emotionaalisesta informaatioviestistä jonka vastaanottaminen värisyttää sieluanne ja saa pakahtumaan ja lumoutumaan kuuntelukerrasta toiseen?
 
Monet saattavat luulla että esim. Yle klassisella soitettu musiikki ja sinfoniat Clementeineen, Duschekeineen, Cimarosineen, Dittersdorffeineen, Salierineen, Paisielloineen jne. jne. edustaa kauttaaltaan maailman säveltaiteen parasta antia ja on parempaa kuin kaikki muu suomalainen musiikki Sibeliusta ehkä lukuun ottamata jota meillä suomessa on koskaan sävelletty vaikka eihän se ole lainkaan näin vaan suomessa on sävelletty paljon vaikuttavia ja merkittäviä sinfonioita jotka ylittävät täysin suvereenisti tällaisen klassismin aikana sävelletyn keskiverto pitsinnypläys ja rokokoo musiikin suuressa romanttisessa ilmaisuvoimassaan vaikkei niitä koskaan soitetakaan Yle klassisella tai ole edes nauhoitettu kuten vaikka fuugatekniikalla sävellettyä Olavi Pesosen raskaan elegistä 2. sinfoniaa vaikka epäilemättä monien muiden säveltäjien teosten ohella kuuluu sinfoniakirjallisuutemme valioihin edustaessaan eräänä sinfoniataiteemme suursaavutuksena kunniakkaasti maineikasta sinfoniatraditiotamme ja jonka ilman muuta kuuluisia soida Yle klassiselle mutta on ikävällä tavalla joutunut täysin unohduksiin.