Klassinen ›

Taidemusiikki ja urheilu eivät tietenkään ole toisensa poissulkevia harrastuksia ja eräänlaisia kulttuurin muotoja, sillä molempia tarvitaan ihmisen arvoiseen elämään.
 
Ruumiinkulttuuri pitää kyllä sisällään yhtä paljon hyötyjä, kuin musiikkikin, vaikkei se fyysisenä harrastuksena ja suorituksena tietenkään voi vaikuttaa emotionaalisesti ja mennä yhtä syvälle tunteisiin ja yltää niille sielullisille alueille kuin taidemusiikki parhaimmillaan, TV:stä katseltunakaan.
 
Taideteokset näet ilmaisevat subjektiivisten fyysisten kokemusten sijasta maailman syvimmän olemuksen metafyysisine ja emotionaalisine kokemuksineen.
 
Ja vaikka fyysinen rasitus vaikuttaa ja stimuloi tunteiden ja älyn sijasta lähinnä vain lihaksistoa, mutta sisältää myös edullisia vaikutuksia sydän ja verenkiertoelimistön toimintaa ajatellen, ei se voi tyydyttää emotionaalisten kokemusten tarvettamme, jossa musiikki on omiaan objektiivisena harrastuksena.
 
Kilpa urheilu voi kiihottaa tahtoa ja kilpailuviettiä, mutta ei operoi kaikkien jalojen taiteiden ainoalla areenalla, puhtaan mielteen alueella, josta tahto on pois pelistä, ja johon tahdonliikkeet heijastuvat ja vaikuttavat tunteisiin.
 
Norja päihittää suvereenilla tavalla suomen vain hiihdossa, mutta ei taidemusiikissa, jossa suomi on luultavasti ihan omaa luokkaansa norjaan verrattuna ja vieläpä myöskin Madetojan ja Melartinin ohella niiden säveltäjiemme toimesta, jotka ovat kadonneet perusteettomasti ohjelmistosta.
 
Mutta koska en ole perehtynyt syvällisemmin ja laajemmin norjan musiikkiin, ei tästäkään väitteestä ole pitävää todistusaineistoa, mutta on pätevät syyt olettaa niin.
 
Joten todellista musiikillista laajuutta ja tasoa suomella riittää, vaikkei sitä ehkä tiedostakaan muut kuin asialle vihkiytyneet kiihkeät harrastajat ja musiikkitieteilijät, jotka kirjoittavat kattavasti suomen musiikinhistoriasta ja säveltäjistämme kuten Erkki Salmenhaara.
 
Tutustuin Spotifysta kuunnellen norjalaiseen kansanmusiikkitaustan omaavan 1900 luvun säveltäjään, joka on saanut sinfonioihinsa kansanmusiikkivaikutteita eivätkä hänen harmoninen kielensä ole kaukana eräiden renessanssisäveltäjien harmonisista periaatteista.
 
Hänen nimensä on Eivind Groven, joka oli Tuukkasen, Saikkolan, Aaltosen Fougstedtin ja Fordellin aikalainen, mutta ei muodon hajanaisuudessaan ja tietyssä musiikkinsa jaksottaisuudessaan saavuttanut mainittujen suomalaisten mestaruutta sinfoniamuodon parissa, kuten ei myöskään emotionaalisen syvyyden osalta, mikä olettamus perustuu omiin subjektiivisiin kokemuksiini, eikä ole näin mikään yleispätevä totuus.
 
Norjan tuotteliain sinfonikko sitä vastoin oli Saeverud, jonka varhaissinfoniat ovat vielä vaikutteiltaan myöhäisromanttisia, kunnes hänestä tuli eräs maansa johtavia modernistisäveltäjiä.