Klassinen ›

On vähintäänkin hämmentävää, että joidenkin suurten säveltäjien teosten kohdalla vallitsee jopa räikeää erimielisyyttä teosten merkityksestä asiantuntijoiksi luonnehdittavien musiikkikirjailijoiden, musiikkitoimittajien ja jopa tutkijoiden keskuudessa, vaikka näin lienee aina ollut ja käsitykset luonnollisesti jonkin verran vaihtelevat musiikkitieteilijästä riippuen, sillä hekin ovat vain ihmisiä, joilla on subjektiivinen käsitys asioista, joka jonkin verran eroaa muiden tieteilijöiden näkemyksistä. Joku esim. saattaa pitää jotakin teosta erittäin merkittävänä, joku vähemmän merkittävänä tai sanoa, että joku teos on täysin merkityksetön, vaikka se omaisi vähintäänkin jonkin verran melodista viehätystä hänenkin mielestään.
 
Vaikka musiikkitieteilijät ovat jokseenkin yksimielisiä esim. objektiivista klassismia edustavan Mozartin sinfonisen tuotannon ja yksittäisten ylimenokauden sinfonioiden merkityksestä ja niiden annista säveltaiteelle, niin sen sijaan voidaan todeta esim. suomalaisen sinfoniakirjallisuuden jakavan mielipiteitä asiantuntijoiden keskuudessa jopa huomattavassa määrin kaikkein tunnetuimpienkin säveltäjänimien luomien teosten osalta, jotka eivät kaikkia miellytä, vaikka tutkijoiden suuri enemmistö arvostaa niiden merkityksen hyvin korkealle.
 
Tämän vuoksi ilmeisesti vähemmän tunnettujen postromanttisten suomalaisten sinfonikkojen jopa kansainvälisestikin merkittäviä sinfonisia luomuksia, jotka eivät nauti tutkijoiden yksimielistä arvostusta, taikka saavuta laajempaa konsensusta musiikintekijöiden keskuudessa, kuten sellaisten mestarien kuin Aaltosen, Fordellin, Fougstedtin, Tuukkasen, Saikkolan, Rannan, Pesosen ym. sinfoniat, Salmenhaaran ja kumppanien myönteisistä arvioista huolimatta, on aikojen saatossa kadonnut perusteettomasti ja tyystin repertoaarista, vaikka nämä teokset kuuluisivat konserttiohjelmiston ytimeen.
 
Mutta ne on syrjäyttänyt sieltä lähinnä vain usko yhden säveltäjän kiistattomaksi katsottuun ja vertaansa vailla olevaan hegemoniaan ja tämän nauttimaan valtaisaan kansainväliseen maineeseen, jolloin vähäisemmäksi miellettyjen ja ohjelmistosta kadonneiden säveltäjien luomia mestarillisiakaan sinfonisia luomuksia ei oteta lainkaan huomioon saatikka edes vakavasti, eikä pidetä minkään väärteinä, koska he eivät ole myyviä säveltäjänimiä eivätkä yhteismitallisia suurista suurimman kanssa, vaikka ne korkeimmassa metafyysisessä merkityksessä kohoaisivat parhaimmillaan tämän ulkokuoreen ja pintatasolle jäävän musiikin yläpuolelle tiedoitsemisen puhtaaksi subjektiksi tulleen vastaanottajan älyssä, tajunnassa ja kokemuspiirissä.
 
Suuri osa kaikkein laadukkaimmasta suomalaisesta musiikista, kuten uskon, on jäänyt täysin marginaaliin ja periferiaan. Sillä suomessa on sävelletty paljon todella vaikuttavaa musiikkia, jota esitetään jo säveltäjien nimettömyydestä johtuen äärimmäisen harvoin jos milloinkaan, kun kaikkein populaarein suomalainen musiikki on vallannut ohjelmiston. Suomessa esitetään vain ja ainoastaan sitä mistä ihmiset ovat tottuneet pitämään, sillä vain sellaisen musiikin uskotaan houkuttelevan mahdollisimman paljon yleisöä konsertteihin.
 
Kuvataiteissa gallerioiden ja taidenäyttelyiden tarjonta on paljon monipuolisempaa ja siellä on esillä paljon muidenkin suomalaisten maalaustaiteilijoiden kuin vain Schjerfbeckin ja Gallen Kallelan töitä. Tätä nurinkurista asetelmaa ihmeteltiin jo eräässä suomalaisen kirjoittajan kirjoittamassa musiikkikirjassa.
 
Musiikkia voidaan näin ollen pitää varsin viihteellisenä ja populariteettikeskeisenä taidemuotona, jossa kaupalliset aspektit ja prioriteetit, kuten myyvyys ovat paljon tärkeämmässä asemassa, kuin puhtaasti taiteellinen tulos, taiteelliset ansiot ja kvaliteetit, tai halu esitellä säveltaiteen saavutuksia mahdollisimman monipuolisesti taidetta rakastavalle ja siitä nauttivalle yleisölle. Pintakiilto musiikissa ei merkitse samaa kuin syvyys. Näin Taistelusinfoniat, Oratorio volgaret, kansansinfoniat ym. suomalaisen sinfoniakirjallisuuden keskeiset merkkiteokset jäävät yleisölle täysin tuntemattomiksi teokseksi ja vain nimiksi musiikkikirjojen sivuille, kun yhden periaate on säveltaiteessa nostettu normiksi.
 
Yli 40 vuoden klassisen musiikin kuuntelukokemuksella voin sanoa täysin rehellisesti ja suoraan, että monien suomalaisten kuin ulkolaistenkaan sinfoniaorkestereiden konserteissa ei soi juuri milloinkaan laadukkain ja merkittävin suomalainen orkesterimusiikki vaan sisällöllisesti kevyempi ja vähemmän painokkaampi tavara, joka nauttii kyllä yleisön jakamattoman suosion, mutta ei mene, sieluun eikä, kuten hollantilaista Marttinen seuraa edustavat muusikot totesivat, luonnon ytimeen asti. Kaipaan esim. Sonnisen Sinfonisia tuokioita, Pylkkäsen sinfoniaa, palkittua sellokonserttoa, Saikkolan La Campale, Tragica. Karjala palaa, Tuukkasen 2. sinfoniaa vuorten laulua, joka pieni kysymysmerkki, mutta eräs sotahistorioitsija suositteli sitä ja lukemattomia muita teoksia, joista eräistä mainitsinkin jo edellä. Melartin on myös syytä muistaa.