Klassinen ›

Tutustuin kunnianhimoisemman suomalaisen orkesterimusiikin puutteessa Yle klassinen nettiradiossa soineeseen Ahti Karjalaisen tilapäisluonteiseen, mutta nähdäkseni kuitenkin ihan mukiinmenevään kamarimusiikkia edustavaan sarjaan vaskipuhaltimille nimeltään Viva suite, vaikkakaan en Ahti sedän sävellysteknisestä taidokkuudesta huolimatta päässyt ensikuulemalla oikein jyvälle teoksen syvemmästä merkityksestä ja olemuksesta, kuten suuren taiteen kohdalla usein käy, sillä säveltaiteen syvin olemus ei useinkaan ilmene välittömästi kuulijalle, ja kyseinen teos olisi saattanut osoittautua odotettua huomattavasti heikommaksikin sävellykseksi vailla emotionaalista kosketuspintaa, mutta uudelleen teosta verrattain haltioituneena kuunnellessa saatoin pistää merkille sen joidenkin avausosien hieman vakavahenkisemmän luonteen pakahduttavuuteen asti kohoavassa intensiteetissään, kunnes vasta Burla osassa Karjalaisen säveltäjäluonteelle ominainen hersyvä huumori pääsi vihdoin toden teolla valloilleen hölkyttävässä klassisia rondoja muistuttavassa draivissaan ja rytmipoljennossaan teoksen omatessa verrattain keskittyneesti sävellettynä potentiaalia näin ollen myös lumota ja valloittaa kuulijansa tuoreella musiikillisella keksinnällään, jonka siis jopa minäkin pystyin lopulta toteamaan paneuduttuani kuuntelemaan teosta hiukan keskittyneemmin ja musiikkiin syvästi eläytyen, mutta amatöörimäisenä diletanttina minulla ei ole eväitä analysoida teoksen musiikillista rakennetta sen tarkemmin ja syvällisemmin, mutta saatoin todeta sille ominaisen mestarillisen puhallinsatsin hallinnan ja soittoteknisen vaativuuden joinekuine erityistä soittoteknistä taituruutta edellyttävine varsin koomisine ääniefekteineen, jota kaupunginorkesterin pasuunan äänenjohtajalta sopii odottaakin soittimensa mestarina. Teoksen kaikkien osien nimiä en muista ulkoa, ollessaan 4 osaisessa muodossaan tempoiltaan kuitenkin hidas, nopea, hidas, nopea.