Klassinen ›

Miksi Bachin musiikkia ylistetään jatkuvasti vain sen teknisen etevyyden vuoksi, ikään kuin teknisestä taidonnäytteestä tulisi korkealuokkaista taidetta ilman musiikin sisällöllistä, pinnanalaista panosta ja elementtiä joka ei ole täysin määriteltävissä?
 
Puhtaasti teknisessä katsannossa Bachin musiiki kieltämättä on mestarillista polyfonisen sävelystyylin huilpentumana, kuin sen apoteoosi, mutta on syytä muistaa, että musiikillinen substanssi ei suinkaan aina välttämättä korreloi korkeata teknistä taitoa, kuten esim. Mussorgskyn tapauksssa on asian laita.
 
Onko teknisesti komplisoitu, tiukkoihin sääntöihin ja määräyksiin sidottu musiikki ala Bach aina ja väistämättä myös korkean taiteellisen laadun tae, pitipä sen surullisen ja harmaan atmosfäärin luomasta mekaanisesta motoriduudesta, tai ei?
Pikemminkin se on kontrapunktia kontrapunktin eikä taiteen vuoksi.
 
joku älypää lisäksi keksi väittää, että Schubertin musiikki on muka tylsää ja toisteista. Ja vaikka näin joskus olisikin, se ei ole suinkaan aina Schubertin itsensä vika, vaan syy on musiikillisissa muodoissa, joita Schubert työstää ja käsittelee, niinkuin mestari konsanaan ja puhaltaa pitkäveteisiin kertosäkeisiin uutta elämää tyrehtymättömän sävelvyuonsa voimalla, joka pulppuaa näkymättömistä lähteistä, ja kuljettaa kuulijaansa kuin unelma kohti kaukaisia ja tutkimattomia seutuja, tajunnan tuolle puolelle,
Toisteisuudesta on kiittäminen ja syyttäminen ainoastaan säkeistömuotoista laulua, joka keksittiin jo kauan ennen Schubertin syntymää,
 
Onneksi en ole ammatiltani muusikko, niin en joudu jodlaamaan kirkkokuorossa vanhoilta sukilta haisevia virsiä tai lastenlauluja koulussa.
 
Bachin musiikki sen sijaan hienosti sanottuna on oikein toisteisuuden demonstraatiota ja sen perikuva, lukemattoman monta kertaa ikävystymiseen saaka ja puuduttavasti yksinvaltaisen fuugateeman toistuessa eri äänissä, esim. Bachin ikävystyttävän h-molimessun kyriessä.
 
Tämä klaikki saattaa kestää monta minuuttia, ennen kuin sävellyksessä päästään tippaakaan eteenpäin, musiikillisen logiikan tukahtuessa omaan kiduttavaan mekanismiinsa tässä kotrapunktin absoluuttisessa muodossa.
 
Ei mikään ihme, että rokokoo hylkäsi barokin jäykät ja toisteiset muotorakenteet ja arkkitehtonisen kontrapunktin ikävystyttävän stereotyyppisine sekvensseineen, joita myöhäisromantiikka sitten taas runsaasti viljeli Wagneriin ja Bruckneriin inkarnoituneena.

Miksi Bachin musiikkia ylistetään jatkuvasti vain sen teknisen etevyyden vuoksi, ikään kuin teknisestä taidonnäytteestä tulisi korkealuokkaista taidetta ilman musiikin sisällöllistä, pinnanalaista panosta ja elementtiä joka ei ole täysin määriteltävissä?
 
Siksi, että tuo musiikki ilmeisesti myös pelkkänä kuunteluelämyksenä tekee syvän vaikutuksen näihin samoihin ihmisiin.
 
Puhtaasti teknisessä katsannossa Bachin musiiki kieltämättä on mestarillista polyfonisen sävelystyylin huilpentumana, kuin sen apoteoosi, mutta on syytä muistaa, että musiikillinen substanssi ei suinkaan aina välttämättä korreloi korkeata teknistä taitoa, kuten esim. Mussorgskyn tapauksssa on asian laita.
 
Tämä on varmasti totta, mutta kuten sanoin, Bach tekee ilmeisesti useimpiin vaikutuksen myös puhtaana kuunteluelämyksenä. Näiden kahden seikan, säveltämisen teknisen taituruuden ja että kuinka miellyttävänä ihmiset pitävät näitä sävellyksiä, suhde on tietysti mielenkiintoinen pohdittava.
 
Mikäli jotain säveltäjää pidettäisiin teknisesti huonona, mutta hänen sävellyksensä miellyttäisivät silti useimpia kuuntelijoita, niin mitä tästä pitäisi ajatella? En tosin tiedä, onko sävellyksen tekniselle taituruudelle edes kuinka yleisesti hyväksyttyjä kriteereitä.
 
Onko teknisesti komplisoitu, tiukkoihin sääntöihin ja määräyksiin sidottu musiikki ala Bach aina ja väistämättä myös korkean taiteellisen laadun tae, pitipä sen surullisen ja harmaan atmosfäärin luomasta mekaanisesta motoriduudesta, tai ei? Pikemminkin se on kontrapunktia kontrapunktin eikä taiteen vuoksi.
 
Mielipide tämän suhteen varmasti riippuu yksilön kohdalla juuri siitä, minkälaisena hän kokee tuon teoksen kuuntelemisen.
 
joku älypää lisäksi keksi väittää, että Schubertin musiikki on muka tylsää ja toisteista. Ja vaikka näin joskus olisikin, se ei ole suinkaan aina Schubertin itsensä vika, vaan syy on musiikillisissa muodoissa, joita Schubert työstää ja käsittelee, niinkuin mestari konsanaan ja puhaltaa pitkäveteisiin kertosäkeisiin uutta elämää tyrehtymättömän sävelvyuonsa voimalla, joka pulppuaa näkymättömistä lähteistä, ja kuljettaa kuulijaansa kuin unelma kohti kaukaisia ja tutkimattomia seutuja, tajunnan tuolle puolelle
 
Hienojen melodioiden voimallahan Schubertin parhaat teokset pärjäävät vertailussa.
 
Onneksi en ole ammatiltani muusikko, niin en joudu jodlaamaan kirkkokuorossa vanhoilta sukilta haisevia virsiä tai lastenlauluja koulussa.
 
Noh, työ on aina työtä. Parempaa tuokin kuin vaikka parsia vanhoja sukkia ammatikseen.
 
Bachin musiikki sen sijaan hienosti sanottuna on oikein toisteisuuden demonstraatiota ja sen perikuva, lukemattoman monta kertaa ikävystymiseen saaka ja puuduttavasti yksinvaltaisen fuugateeman toistuessa eri äänissä, esim. Bachin ikävystyttävän h-molimessun kyriessä.
 
Olitpa todella reilu kun valitsit Bachin tuotannosta juuri sen teoksen, missä suhteessa teoksen pituuteen tapahtuu suhteellisen vähän (siis h-mollimessun ensimmäinen kohta). Kyllä sanoisin että Bachin tyylissä tapahtuu paljon enemmän ja on selvästi vähemmän toistoa (millä en tarkoita pelkkiä kertomerkkejä tai säkeistöjä vaan yleensäkin) kun hänen jälkeen tulevan ajan (1750-1900) musiikissa yleensä. Bachin teoksethan ovat usein sitä, että lähdetään jostain liikkeelle loppuosa on tämän kehittelyä - usein ollenkaan ilman toistoa.

Siksi, että tuo musiikki ilmeisesti myös pelkkänä kuunteluelämyksenä tekee syvän vaikutuksen näihin samoihin ihmisiin.
 

 
Tämä on varmasti totta, mutta kuten sanoin, Bach tekee ilmeisesti useimpiin vaikutuksen myös puhtaana kuunteluelämyksenä. Näiden kahden seikan, säveltämisen teknisen taituruuden ja että kuinka miellyttävänä ihmiset pitävät näitä sävellyksiä, suhde on tietysti mielenkiintoinen pohdittava.
 
Mikäli jotain säveltäjää pidettäisiin teknisesti huonona, mutta hänen sävellyksensä miellyttäisivät silti useimpia kuuntelijoita, niin mitä tästä pitäisi ajatella? En tosin tiedä, onko sävellyksen tekniselle taituruudelle edes kuinka yleisesti hyväksyttyjä kriteereitä.
 

 
Mielipide tämän suhteen varmasti riippuu yksilön kohdalla juuri siitä, minkälaisena hän kokee tuon teoksen kuuntelemisen.
 

 
Hienojen melodioiden voimallahan Schubertin parhaat teokset pärjäävät vertailussa.
 

 
Noh, työ on aina työtä. Parempaa tuokin kuin vaikka parsia vanhoja sukkia ammatikseen.
 

 
Olitpa todella reilu kun valitsit Bachin tuotannosta juuri sen teoksen, missä suhteessa teoksen pituuteen tapahtuu suhteellisen vähän (siis h-mollimessun ensimmäinen kohta). Kyllä sanoisin että Bachin tyylissä tapahtuu paljon enemmän ja on selvästi vähemmän toistoa (millä en tarkoita pelkkiä kertomerkkejä tai säkeistöjä vaan yleensäkin) kun hänen jälkeen tulevan ajan (1750-1900) musiikissa yleensä. Bachin teoksethan ovat usein sitä, että lähdetään jostain liikkeelle loppuosa on tämän kehittelyä - usein ollenkaan ilman toistoa.
 
Tässä suhteessa mitä tautofoniaan Bachin kohdalla tulee, pahimpia esimerkkejä' Bachin polyfoniselle veivaamiselle ja veisaamiselle perustuvalle tautofoniselle, mutta ankaran akateemiselle tyylille, ovat monet urkukoraalit, joiden rakenteellisena poerustana on vanha protestanttinen koraalisävelmä, joka soi cantus firmmuksena jossakin ala-, tenori, tai ylä-äänessä, niinikään toisteisen johtavan melodian soidessa yleensä ylä-äänessä kertautuen vähintään NELJÄSTI kautta koko lyhyen kappaleen.
 
Glenn Gould ei myöskään tullut huomanneeksi sitä valtavaa tyylilistä murrosta ja kehitystä klassisen yksinkertaisista muotorakenteista romantiikan tunnekylläistä ilmaisua suosiviin suuriin muotoihin ja suureen tyyliin Schubertin musiikissa, Bachin itsensä jäädessä polkemaan paikoilleen ajan rattaiden kiitäessä ohi ja Bachin itsensä pudotessa niiden kyydistä, kuin eno veneestä, rokokoon ja galantin tyylin ottaessa hänen vanhentuneeksi leimatusta polyfoniastaan niskalenkin, hyläten sen jäykät muotorakenbteet kokonaan uusien esiklassisten tuulien puhdistaessa ihmisten musiikillisia makutottumuksia 1700-luvun puolivälissä. Vasta oikeasdtaan Haydn ja Mozart vuosisadan loppupuolella alkoivat arvostaa isä Bachin tuotantoa uudelleen.