Eräällä radioasemalla puhutaan jatkuvasti jostakin Schubertin harjoitelmasinfonioista. Mutta minä sanon teille: ei pidä kutiansa.
Schubertin varsinaiset 1. sinfoniaharjoitelmat, ikävä kyllä, mikäli on hänen muutamien ystäviensä sanaan luottaminen, lienee hän itse tuhonnut ja tuleen viskannut. Ellemme sitten laske sellaisiksi useita keskenjääneitä sinfonia-tai alkusoittoyritelmiän luonnoksia, joista suppeimmat ovat tuskin parinkymmemnen tahdin mittaisia fragmentteja, kuten esim. D 2B, D-duuri, aiemmin D 997, jossa voidaan havaita ilmeisiä yhtymäkohtia ja viitteitä tulevaan suppeamuotoisen Singspielin, Fernandon, D 220, 1815, alkusoiton, turbulenttiin myrskykuvaukseen.
Sen sijaan 1. säilyneet varhaisinfoniat siitä huolimatta, että ovat amatööreistä koostuvalle oppilasorkesterille konviktia varten kirjoitetut tai Schubertin kotipiiriä varten luodut, ja soitetut, ovat kuitenkin poikkeuksetta jo mestarinkädellä piirretyt, vaikka orkesteri onkin kokoonpanoltaan pienempi kuin "suurissa" sinfonioissa, lähtien E-duuri sinfoniasta D 724, ei hitto, olikohan toiD-numero se ihana mieskuorolaulu pianosäestyksellä, Die Nachtigall.
Jo 1. tunnustelevasta, ja Haydn-ja Beethoven-vaikutteilla ryyditetystä, sinfoniasta lähtien, jonka hitaan osan puupuhallinlyriikka tuo mieleen mozartin ja on temaattisesti läheistä sukua D 74-jousikvartetolle isänsä nimipäivälahjana, on jo kypsän säveltäjän pelinavaus sinfoniamuotoon.
Schubertissa oli niinkin paljon veitikkaa, että hän esitti oopperan mielettömyyksiä vahvasti karrikoituna. Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa |
megatherium