Tanssimusiikki ›

70-luvulla alottelin siskon Lira merkkisellä sähkö-uruulla (ei jalkiota/rytmejä), sekä Walther Spesial pianohaitarilla. Parinvuouden päästä sain näppylähaitarin jota edelleen..., Sivussa soittelin Marschis bassoa ja Cort kitaraa jopa eri orkestereissa, oli myös Fenderiä. NO Matkan varrella HUIPPU-soittimia tullut ja mennyt?? Nyt sitte Kouvolan Casottoa/korkkia/Jamahaa..
 
-nottatuata tällaasta, ristus-

Tiiä häntä?Aivas ihan pentuna kuulema rapsuttelin rikkalapiota takan edessä?Jossai vaiheessa meilläoli kotona semmoinen urkuharmooni.Kaksi poljinta ja mustia sekä valkoisia nappuloita,joissa oli jotain merkintöjä.Niitä vedettiin eestaas eri äänien saamiseksi.Kissalan polkka sinnepäin ehkä tuli opituksi?Isävainaan haitaria näpelöin mielelläni.Mutta järkeviä ääniä en ikinä oppinut.Punainen sähkökitara oli hieno.En vaan tajunnut siitä sointuja ottaa.Kun ei osannut.Ostin divarista 12 kielisen Ibanezin ko lisäs uskottavuutta.Tai oikeastaan luulin.Tietty vireeseen sain kun opettelin.Ja vuosia myöhemmin kaveri opetti jopa sointuja.Mutta sitä ennen.Aron soittimesta Rummut!LefimaBeverley!

Qsine: Yamahan 2-tasourut. Jälkikäteen ei voi kuin puistella päätä tuolle 80-luvun puolivälille, jolloin "kaikilla oli oltava" ne perkeleen kaksitasosähköurut. Jos oli vain yksitasosähköurut, naureskeltiin. Kauppiaiden 2-tasoaivopesu sai aikaan sen, että jokaisen kotisoittaja-ertamawannabe'n unelmissa oli se 20 000 markan Technics, mutta varaa oli vain Yamahan tahi Kawain neekerimalliin.
 
Sitten pikku hiljaa homma mureni laitteitten kehittymisen myötä, ja tähän on tultu. Tonnin painoisia primitiivisaundi-monstereita ei halua enää kukaan, ja nurkkiin jäävät.
 
En tietenkään suoranaisesti soimaa, kun kerran tuommoisella soittamaan opin. Mutta hiukan taisi olla turhan suuruudenhullua urkutouhu tuolloin, eikös vaan.
 
Juha Mieto "style" urut vissiin nuo 80-luvun?

Äiti hommas Landolan Elannosta Hakaniemestä. Sitten siitä helppoja teitä Stadissa Jakomäen ja Hertsikan alueiden siivittämänä opin soittamaan jonkun biisin, en muista mikä mut rautalankaa ja ilmeisesti the apassi eli Shadows. Siitä jonkun viikon päästä soitettiin jo Henkan Fireä tosissaan

-harmooni, joka vinkui ja suhisi jumalattomasti, kun sitä polki ja soitti kaikki rekisterit ylösvedettyinä...

Timi: Tiiä häntä?Aivas ihan pentuna kuulema rapsuttelin rikkalapiota takan edessä?
 
Hehhee.. hauska! Tää on täällä naurattanu, onhan vastaavaa varmaan tehty.. : )

pekkajau: Mulla oli joskus vipin panttina tuollainen Tekniikan Maailma-basso. Kaveri oli sen tehnyt ja antoi sen lainan takuuksi. Ei se sitä kloskaan lunastanut takaisin ja vähän harmittaa kun laitoin jossain vaiheessa sen menemään eteenpäin. Oliskohan jollain vielä tallessa noita TM-basso/kitara piirrustuksia?
 
Elähän huoli, minun tekemäni lankku on ollut lainassa kohta puali vuosisataa, eräässä sextetissä (kyllä se sieltä vielä tulloo).
 
Netistä näköjään ei löydy tuota bassokitaran ohjesta, Kotkavalkama myös modifioi Köykän (Jalaasjärveltä) vastavaihevahvistimen TM:ssä, tein niitä kolme kappaletta, joista yksi on vielä hengissä (muut muutettu perinteiseksi push-pull sellaiseksi, joihin saa vähemmälläkin "Köykkäsoundin").
 
Niin edistyksellinen kuin tuo olikin, hän (kumpikaan) ei ymmärtänyt, että (putki)vahvistimessä pitää olla putkitasasuuntaaja, jos ei halua moduloida ääntä Imatran Inkerin (100Hz) brummilla.
 
Noh, tämä nyt meni vähän eri juttuun, kiitoksia vastauksista.

Kotona oli isillä Landolan akustinen ja joku sähkökitara. Näillä yritin rämpytellä, mutta en innostunut. Sen sijaan 1-tasoinen kotisähköurku tms. kosketinsoitin oli ahkerassa käytössä, sen lisäksi kaverin 2-tasoisella jalkiolla varustellulla tuli soiteltua. Siinä tosin piti pumpata jotain paljetta jalalla, että sai ääntä aikaan, ja pikkutytölle se oli varsin haastavaa. Koulun piano ja polkuharmoni oli myös kiehtovia. Toki tuli tuolloin kokeiltua kaikensortin nokkahuiluja ja kanteleita :D Minusta neki oli kivoja... Riparilahjaksi sain jonkun suht. halpis syntsantapaisen, sillä soittelin parikybäseksi ja sitten halpis digipianon ostin viime syksynä. Jos sitä joskus oppis soittamaan ja rikastuski vielä lisäksi, niin viittis budjetoida parempaankin soittimeen.

KoskPaavo: E.Kotkavalkama oli se ohjeistaja, tais olla Riihimäeltä mies.
 
E. Kotkavalkama rakens mun ekan kitaravahvistimen, olisko ollu 1970? Sitä ennen oltiin käyty mutsin kanssa Aron Soittimessa ostamassa mun eka kitara, en muista merkkiä mutta halpa oli. Ekan kaiutinkaapin sain taas faijan avustuksella Hämeenlinnasta, Waterloon treenikämpältä. Itse rakennettu skobe jossa oli violetti kangas. Halpa.
 
Sen jälkeen kamat on aste asteelta tullu paremmiks, mutta ei koskaan mitkään huippukamat oo ollu. Keikkaakin rupes pukkaamaan enemmänkin vasta sitten kun siirryin bassoon! Eli nyt oon päässy ekan kerran vaiheeseen jossa oon aikas tyytyväinen soittokamoihini (Fender Jazz + Markbass). Tästä on hyvä jatkaa...
 
Ai niin, millä soittimella aloitin? No, rämpyttelin munaleikkuria. Tuli hyvä vibra-efekti kun vähän taivutti. Rautalankaa!

marpula: 1. kansakoulun harmooni 1950-luvulla
2. musiikkikaupasta ostettu nokkahuilu
3. naapurin seinältä pois ostettu pölyinen akustinen kitara; siihen aikaan soi Novgorodin ruusu joka viikko lauantain toivotuissa
 
Älä vain sano, että alkuperäinen Leroy Holmesin orkesterin soittama versio Sota ja Rauha-elokuvasta. Sen kun vielä joskus kuulisi radiosta. Zarah Leanderin ja Seija Karpiomaan versioita on kuultu jo ihan tarpeeksi.

peaak: Älä vain sano, että alkuperäinen Leroy Holmesin orkesterin soittama versio Sota ja Rauha-elokuvasta. Sen kun vielä joskus kuulisi radiosta. Zarah Leanderin ja Seija Karpiomaan versioita on kuultu jo ihan tarpeeksi.
 
Heh, montakohan kertaa on viimeisen 40:n vuoden aikana soineet radiossa nää jälkimmäisetkään?

KoskPaavo: Heh, montakohan kertaa on viimeisen 40:n vuoden aikana soineet radiossa nää jälkimmäisetkään?

Ei ole tullut pidettyä lukua, mutta näppituntumalla kerran vuodessa kaksi parhaassa. Ei siinä mitään, mutta kun se Leroy Holmesin leffaversio on soitettu viimeksi joskus 1950-luvulla.
 
Mutta jotta ei menisi ihan off topiciksi, niin lisäänpä tähän vielä perään ensimmäisen soittopelini.
 
Se oli Telex-huilu. Muistaakohan kukaan sellaista? Sodan jälkeen lelukaupat alkoivat täyttyä erilaisista muovihärpäkkeistä, joista tää huilu oli yksi. "Telex Teidänkin Tenaville" oli mainoslause, jolla näitä kovamuovisia ja helposti särkyviä erilaisia leluja markkinoitiin. Sain huilun joululahjaksi 1951.
 
Tuo huilu oli muovinen, jonkinlainen nokkahuilun sumusireenin ristisiitos. Ainakin ulkonäkö muistutti nokkahuilua ja ääni sumusireeniä - sordiinolla tosin.
 
Satun kuulumaan niihin onnellisiin, joita ei koulussa rääkätty nokkahuilun eikä melodican soitolla, joten en tiedä, mitä eroa on noiden tekniikoissa. Telexissä oli kahdeksan reikää yläpuolella ja yksi reikä peukaloa varten alapuolella. Toista peukaloa varten oli tehty jonkinlainen peukalonpään muotoinen muhkura, josta saattoi pitää kiinni.
 
Oktaaveja pillistä irtosi kokonaista yksi. Sillä peukaloreiällä muistaakseni saatiin duuri molliksi ja päinvastoin. Puolisävelaskeleet soitettiin aukomalla erilaisessa järjestyksessä yläpuolen reikiä.
 
Tulipahan opiskeltua nuotit ennenkuin pillistä tuli kumea. Se siis putosi lattialle ehkä parin kuukauden kuluttua ja hajosi tuhannen päreiksi.
 
Seuraavaksi soittimeksi sain isältä joululahjaksi mandoliinin ja siihen liittyvän Leonard Roosin Mandoliinikoulu itseopiskelijoille-nimisen vihkosen. Ensimmäiset kappaleet, joiden avulla aloitin maniskan salaisuuksien selvittämisen, olivat Iosif Ivanovicin Itämaan ruusuja ja Tonavan aallot. Olivat yllättävän helppoja, kunhan niihin pääsi vähän sisälle.
 
Ainoa julkiseksi noteerattava esiintymiseni tapahtui penkinpainajaisvuonna koulun pippaloissa, jossa olin mukana jossakin yhteissoitossa. Taisi olla H.C.Lumbyen Columbine polkkamasurkka, jota sitäkin soitettiin radiossa kerran päivässä kaksi parhaassa Helmut Zachariasin orkesterin tulkintana. Eipähän ole tätäkään soitettu Lauantain voivotteluissa vuosikymmeniin

Aloittelin suoraan kapellina äitini sukkapuikolla, jolla kuulemma löin tahtia radion-sinfoniaorkesterille... Kiipesin keittiöjakkaralle. Oli kuulemma ihan oikeat jaot ja elkeet.
 
Täyttäessäni 6 v. sain synttärilahjaksi pianon: Yrjö Pilvinen. (karsee soundi) Kotiope kävi paukuttamassa Aaroneita ja sävellajeja. Ne Aaronit olivat hirvittäviä. Tosi väkisin tehtyä kamaa. En kestänyt moista kurinalaisuutta kuin viisi vuotta. Mieli vaati enemmän.
 
Aloitin viimeinkin soittajan urani ihka oikeella Hammondilla. Taisi olla vuosi -73. Työtä se vaati ja motivaatio oli hakusessa.
 
Lopultan pääsin kivoihin kokoonpanoihin ja flyygelitkin tuli kilkutettua. Näillä raiteilla sitten olenkin pysytellyt.

peaak:Satun kuulumaan niihin onnellisiin, joita ei koulussa rääkätty nokkahuilun eikä melodican soitolla,
 
Ei muakaan rääkätty, mikä ei tarkoita sitä ettenkö itse olisi rääkännyt muita :)

Kyllähän Aulos- merkkiset nokkahuilut kuuluvat erään ikäpolven kulttuuriperintöön. Muistan vieläkin sen soundin kun kokonainen luokka soittaa kaksiäänisesti kyseisellä vehkeellä kappaletta "oi jospa mä lintunen oisin"...

peaak: Älä vain sano, että alkuperäinen Leroy Holmesin orkesterin soittama versio Sota ja Rauha-elokuvasta. Sen kun vielä joskus kuulisi radiosta. Zarah Leanderin ja Seija Karpiomaan versioita on kuultu jo ihan tarpeeksi.
 
En sano. Kyllä se oli Zarah Leander useimmiten.

peaak:
Oktaaveja pillistä irtosi kokonaista yksi. Sillä peukaloreiällä muistaakseni saatiin duuri molliksi ja päinvastoin. Puolisävelaskeleet soitettiin aukomalla erilaisessa järjestyksessä yläpuolen reikiä.
 
Muovipilli toimi varmaan aika lailla samalla periaatteella kuin minun vanha puinen nokkahuiluni. Alemmalla oktaavilla se vastapäinen peukaloreikä pidetään tiiviisti suljettuna, ja seuraavan oktaavin d saadaan kun reikä avataan ja yläpuolella on yksi reikä tukittuna. Toisenkin oktaavin saa kyllä soitettua kun avaa sitä samaa peukaloreikää vain neljänneksen tai puolikkaan ja puhaltaa kovempaa. Yläpuolen sormitus muuttuu samalla jonkin verran. Vire menee entistä enemmän pöpelikköön ja soundi on vielä hirvittävämpi.

Sisko toi aikoinaan semmosen "reissumiehen" mallisen okariinon Unkarista lahjaksi. Siinä on paljon parempi soundi kun nokkahuilussa. Se kulkee mukavasti omassa kaulanauhassaan mukana ja sillä on mukava luritella!

Valokuvallisesti todistettuna ekat soittimet olivat mutsilta pöllitty kehärumpu, erinäinen määrä ylösalaisin käännettyjä kattiloita ja vappuviuhka. Ikää ehkä pyöreät 4v.
 
Kuuden-seitsemän vanhana sohlasin kotiopetuksessa pianolla aaronit, thompsonit ja mitkälie klassiset koulut vaihtelevalla menestyksellä. Loppui sitten lyhyeen kun noin kymmenen ikäisenä sain jonkun päähänpiston seurauksena ruinattua vanhemmiltani klarinetin. Soittelin sitä koulun orkesterissa ja paikallisessa musiikkiopistossa pari-kolme vuotta sen kummemmin asiasta innostumatta.
 
Yläasteelle siirryttyäni koulumme oli jostain syystä onnistunut hankkimaan käyttöönsä pommisuojan lisäksi erinäisen kokoelman sähköisiä soittimia joista musiikkiluokalla olevien piti yksi valita myöhempää soitto-opetusta varten. Valitsin sähköbasson, koska muihin soittimiin (kitara, rummut, jne) oli aivan älytön tunku eikä kukaan oikein tiennyt bassosta yhtään mitään joten ajattelin voivani rauhassa tutustua aiheeseen.
 
Ja kas hupsista, vajaat 30 vuotta meni että hujahti.
 
E;
 
Nykyisin eniten vituttaa tuo nuorena kesken jätetty pianonsoittoharrastus. Opittujen asioiden takaisinpalauttaminen on vanhemmalla iällä helvetin hidasta ja hankalaa.

marpula: Muovipilli toimi varmaan aika lailla samalla periaatteella kuin minun vanha puinen nokkahuiluni. Alemmalla oktaavilla se vastapäinen peukaloreikä pidetään tiiviisti suljettuna, ja seuraavan oktaavin d saadaan kun reikä avataan ja yläpuolella on yksi reikä tukittuna. Toisenkin oktaavin saa kyllä soitettua kun avaa sitä samaa peukaloreikää vain neljänneksen tai puolikkaan ja puhaltaa kovempaa. Yläpuolen sormitus muuttuu samalla jonkin verran. Vire menee entistä enemmän pöpelikköön ja soundi on vielä hirvittävämpi.
 
Jotakin tuttua tuossa selostuksessa on, mutta en enää jaksa muistaa, miten homma toimi. Ei siitä yhtä oktaavia enempää irronnut missään tapauksessa eikä niitä reikiä avattu puolikasta tai neljäsosaa vaan kokonaan. Tai ehkä en vain vielä osannut. Täytyy muistaa, että se ei ollut mikään instrumentti vaan lelu. Joulupukki oli löytänyt sen Winterin lelukaupasta, joka oli tuon ajan legenda jo eläessään. Se sijaitsi Helsingin City-käytävässä Aleksin puoleisessa päässä. Huilun mukana tuli jonkinlaiset ajo-ohjeet, mutta ei sillä ukkonooaa kummempaa pystynyt soittamaan. Olavi Pesosen Laulukirjassa, tuon ajan koululaisille tutusta opuksesta, löytyi kyllä paljonkin simppeleitä kappaleita. Niissä vain ei saanut olla yhtään beetä eikä ristiä.
 
Se mandoliini, jonka sain jouluna 1954, olikin jo sitten peli, joka soi. Isä opetti alkutahdit, nuoteista olin saanut jonkinlaisen käsityksen sillä huilulla leikkiessäni, ja Leonard Roosin vihkosen mukaan rupesin opiskelemaan lisää. Roos oli muuten Helsinin kaupunginorkesterin alttoviulisti, joka oli mukana Robert Kajanuksen aikana. Mutta ei minusta muusikkoa tullut, vaikka isävainaa sellaista kovasti toivoi. Ei tullut senpuoleen hänestäkään, vaikka soittikin mandoliinia, banjoa ja balalaikkaa yhdessä rööperiläisessä kellaribändissä samoihin aikoihin, kun Dallape aloitteli omaa menestystarinaansa.
 
Mutta tuossa se maniska roikkuu yhä seinällä pölyä keräämässä. Koppa on mennyt vuosien saatossa halki, ja tallan alle on pitänyt laittaa vähän täytettä, etteivät kielet tartu otelautaan. Enkä muista, milloin se on viimeksi viritetty tai milloin sillä on viimeksi soitettu. Joskus Kekkosen-Koiviston vallanvaihdon aikoihin ehkä.