Jazz ›

http://www.jazzaimaa.com/jazzr/inde … ;task=view&id=75&Itemid=152
 
Niin. Mitäpä tuohon nyt sanoisi.. Vaikka Jazzrytmit onkin melko pienilevikkinen lehti, on kyseessä silti Suomen ainoa pelkästään jazziin keskittyvä julkaisu, tietääkseni. Huokaus.. Voiko kukaan olla samaa mieltä mr. Osku Rajalan kanssa ko. asioista?

http://www.jazzaimaa.com/jazzr/inde … ;task=view&id=75&Itemid=152
 
Niin. Mitäpä tuohon nyt sanoisi.. Vaikka Jazzrytmit onkin melko pienilevikkinen lehti, on kyseessä silti Suomen ainoa pelkästään jazziin keskittyvä julkaisu, tietääkseni. Huokaus.. Voiko kukaan olla samaa mieltä mr. Osku Rajalan kanssa ko. asioista?
 
Hoh-hoh! Kylläpä oli hämärä kirjoitus... :D Yrittikö arvon Osku herra sanoa, että jazz-muusikko, joka erehtyy joskus soittamaan omiakin sävellyksiään on aina a) rahanahne keskinkertaisuus b) ei kunnioita esikuvia c) Teoston juoksupoika d) muuten vain inhottava tyyppi, koska ei soita vain ja ainoastaan Oskun tuntemia suosikkisävelmiä? Ehkä tulkitsin väärin, mutta nämä tuosta "pääkirjoituksesta" jäivät lähinnä päälimmäisenä mieleen.
 
Pääkirjoituksenhan on siis tarkoitus ilmaista "lehden virallinen kanta", joten eipä tarvitse tuohonkaan julkaisuun enempää tutustua! ;D

Mä oon ymmärtänyt että itse piisistä otetaan vain sointukierto tai asteikot tai melodia tai mikä tahansa, jotta saadaan joku pohja improvisoinnille, joka on se varsinainen pihvi.
 
Itsestään selvää että jameissa soitetaan stankkuja, jotka kaikki osaa eikä jonkun soittajan ikiomaa piisiä, joka on kaikille muille vieras, mutta konsertit on eri asia.

Rajala on ennenkin kirjoittanut aika haastavia pääkirjoituksia - olisko mukana ollut hitunen ironiaa? Jos ei, niin pahempi juttu. Promillerajat pitäisi joka tapauksessa tarkistaa ennen jutun tekoa :P
 
Siis: nyt tiedetään, että on olemassa sellaistakin, kuin oikea jazz. Ja tapa, jolla sitä soitetaan. Eli kaikki vaan niitä standardeja jauhamaan, koska uutta jaskaa ei ole lupa keksiä. Eikä ainakaan soittaa livenä, koska suurin osa siitä ei viihdytä. Aika surullista..
 
Teidän ainakin yhden paikan, missä Rajalan painajainen toteutui; Musica Futura viime joulukuussa. Soittamassa kotimaisia huippuja, ja ohjelmisto bändien omia biisejä. Tätä törkeää Teostolta rahastusta oli todistamassa onneksi vain kourallinen hairahtuneita, mukana allekirjoittanut. Ei siitä onneksi soittajille suurta tiliä tullut, ja nälkähän pitää soiton kuulaana.
 
Mitäköhän sen Rajalan päässä muuta liikkuu..

Eikös Osku järkkäile jotain festareita itsekin? Ärsyttäähän se tietysti kun joutuu musasta oikein maksamaankin. Kai soittajien pitäisi olla välittömiä luonnonlapsia jotka puhkeavat soittamaan koska tahansa, ja ilmaiseksi.
 
Todella outo kirjoitus kyllä alan lehdeltä. Suuri joukko ihmisiä kuitenkin pitää tietynlaista uudistumista ja perinteiden mylläämistä jopa kiinteänä osana jazzia.
 
En tarkoita edellä mainitulla sitä, etteikö jokaisen tulisi tehdä omaa tuotantoa, luovaa työtä. Vaan sitä, että konserteissa pitäisi soittaa osin tuttua ja turvallista musiikkia, jonka sekaan voi sitten sujautella omiakin sävellyksiä.
 
Tuo lause piti lukea aika moneen kertaan, ei meinannut ymmärtää että joku voisi kirjoittaa noin jazzista. Rajalan olisi todellakin varmaan aika vaihtaa jazzklubit tv:n katseluun, ettei vaan tulisi vahingossa koettua mitään uutta yllättävää.

Promillerajat pitäisi joka tapauksessa tarkistaa ennen jutun tekoa :P..

Heh, toi mullekin tuli ensin mieleen kirjoitusta lukiessani.

Oli tuossa ehkä muutama pointti, mutta provokatiivinen kirjoitus joka tapauksessa.
 
Ei ehkä täysin aiheetta, mutta jos jotain jazzissa arvostan niin se on omaa materiaalia tekevät tyypit.
 
+Mitä rahaa siinä omassa matskussa oikeasti liikkuu? Täällä päin jazzarin leipä tulee lähinnä taustamusakeikoista :)

Herätti kyllä ajatuksia, lähinnä potutusta tuo pääkirjoitus. Jazzrytmit-lehden agenda tuntuu olevan jazzporukan keinotekoinen jakaminen vanhan ja uuden jazzin soittajiin/harrastajiin. Itse soitan molempia julkisella paikalla rahasta enkä ihan ymmärrä tuota politiikkaa.
 
Suomessa on paljon ammattitaitoisia vanhan, Oskun mukaan oikean jazzin soittajia. Se, mikä mättää, on festari- ja ravintolakeikkojen tilanne: hyvin usein esiintyjät ovat kuitenkin epäammattimaisia vanhojen harrastelijasetien olkihattuporukoita. Tämä johtuu todennäköisesti vain rahan vähyydestä, ammattilainen ei lähde soittamaan kaljapalkalla. Eikä pidäkään. Jazzrytmit raportoi näistä usein jamiluonteisista keikoista innokkaan kritiikittömästi, keikka"arvostelut" herättävät minussa myötähäpeää. Toisin sanoen aivan sama onko soitto/laulu hyvää, kunhan se on sitä oikeaa.
 
Täytyy myöntää, että teostokorvaukset osaltaan motivoivat minuakin omien biisien esittämiseen. Ahneus ei kai kuitenkaan saa muusikkoa säveltämään vaan luomisen halu, varsinkaan kun ne teostorahat ei tällaisen pienten paikkojen musiikin kyseessä ollessa ole mitään kovin suuria. Jazz taiteenlajina on luonteeltaan sellainen, että uusia biisejä täytyy tulla, standarditkin ovat aluksi olleet uutta musiikkia. Enkä oikein usko että jazzyleisö kaipaa tuttua ja turvallista, jazzhan perustuu yllätyksiin joten yleisönkin luulisi pitävän yllätyksistä.
 
No, tuskin tuosta kirjoituksista kannattaa herneitä nokkaan enempää vetää. Joku vanha katkeruus paistaa siitä läpi. Sitäpaitsi tekemällä lehdestä harrastelijoiden ja museojazzin pää-äänenkannattajaa OR syö vain lehden uskottavuutta ja vaikutusmahdollisuuksia.
 
- en siis tosiaan ole vanhaa jazzia vastaan, Fletcher Henderson vm. 1930-33 on jatkuvasti cd-soittimessa. Sitä on vaan niin paljon muutakin hyvvee...

Tuli vaan mieleen, että kirjoituksen sävy saattoi ehkä olla aprillipila, olihan se huhtikuun alun Jazzrytmit :p
 
Mutta se, mitä minäkin juuri ihmettelen, on juuri "olkihattu"jatsareiden suuri osuus lehden sivuilla, kun moni marginaalijazzin tapahtuma jää aika pienelle maininnalle. Eihän sitä ainoaa suomenkielistä lehteä pitäisi morkata, mutta kuppikuntaisuus tuntuu lurppiven noilla Rajalan nurkilla.

Hieman samankaltaista vääntöä on ajoittain down beatin yleisönosastolla tyyliin "europeans don't swing". Sielläkin taholla tunnutaan tietävän että oikea jazz on diibadaabaa ja Euroopassa kehitellään salakavalasti ja vahvan euron voimin (- Teoston tuella!) jazzin tilalle jotain tekotaiteellista kohinaa, jota kunnon redneck ei konsaan kuuntele.
 
Niin, en tiedä mitä mieltä muut ovat, mutta jazz tappaa itsensä, ellei se uudistu. Ilmeisimmin Tuomari Rajalan mielestä uudistuminen on jo mennyt liian pitkälle? Kaikessa musiikissa, olipa se oikeaa taidemusiikkia tai hömppäviihdettä, etsitään koko ajan jotain uutta. Harvoinhan ne uudet sävellykset ovat mestariteoksia, mutta itsekin säveltäjänä puolustaudun sillä, että lähtökohta on aika toivoton, jos paperille ei saa tökkiä muita kuin mestariteoksen tittelin ansaitsevia täpliä. Itse sävellän vain sitä mitä koen tärkeäksi, muut kuunnelkoot jos sattuvat tykkäämään.

Aika mielenkiintoinen, kaksiargumenttinen kirjoitus hra Rajalalta. Ensimmäinen näkökulma koskee standardisävelmien poissaoloa, ja toinen nykyjazzareiden ahneutta. Toiseen en ota kantaa, mutta ensimmäisessä on totuuden siemen taustalla - aivan kuten Jukkiksenkin kirjoituksessa Sibis 2/2007 -jutussa jazzin "vesittymisestä".
 
Molemmat halunnevat kertoa tavallaan jazzin syvätason tärkeydestä jazzilmaisun perustana. Osku puhuu jazz- ja standardisävellysten merkityksestä soittajaa ja yleisöä yhdistävänä tekijänä, mikä on yhtyeeltä kädenojennus kuulijan suuntaan - jotta yleisö "ymmärtäisi" edes pari kappaletta keikkasetistä. Jukkis taas puhuu bluesista, polyrytmisestä viitekehyksestä ja jazzin hienostuneesta harmoniamaailmasta, joilla hän määrittelee jazzin estetiikkaa - siis kysymystä mitä jazz hänen ja monen monen muun mielestä on.
 
Itse olen samoilla linjoilla molempien herrojen kanssa. Keikkasetissä blues ja jokin perinteinen laulumuodon harmonia tekee rentoutuneen, pakottoman ja purkautuneemman olon siihen verrattuna, että koko konsertin ajan kuulijan täytyisi olla skarppina kuin pohjoiskorealainen naisliikennepoliisi.
 
Eli jos koko keikan aikana ei vedetä yhtään bluesia tai laulumuotoista standardisävelmää, niin mielestäni silloin ei ole kysymyksessä jazzkonsertti, sillä respektit eivät tällöin mene heritagelle, mikä on merikittävimpiä ominaisuuksia afrikkalaisperäisessä musiikissa, ja jazzissa.

On vain hyvää ja huonoa musiikkia. Sekä uutta etsivässä (anteeksi vain) jazzissa että konserttimusiikissa käy väkisinkin niin, että valtaosa tuotannosta unohtuu nopeasti, koska se ei kosketa kuulijaa tarpeeksi. Muusikoiden ja säveltäjien yhteinen ongelma onkin saada aikaan sykähdyttävä elämys. Genrellä on siinä jokin osa, mutta mikä? Joku viisaampi kertokoon, montako prosenttia sisällössä pitää olla genreä, jotta homma assosioituu ns. oikein kuulijan päässä. Ja monenko prosentin kuulijoista pitäisi havaita (varmasti) olevansa nimenomaan jazzia kuuntelemassa, jotta soitetaan varmasti oikein? Helpottaahan tietenkin jo tieto, että on olemassa genrepoliiseja, jotka osaavat takuuvarmasti määritellä, mikä on oikeaa jazzia. Minähän en asioista mitään tiedä, joten tällä mielipiteellä ei ole mitään merkitystä, siltikin väitän, että genreluokituksella ja taiteella ei ole vahvaa korrelaatiota. Päinvastoin. Maailmassa on valtava määrä kiinnostavaa musiikkia ja hyvää taidetta voi syntyä mistä tahansa kombinaatiosta. Ja vain sillä on merkitystä.

Maailmassa on valtava määrä kiinnostavaa musiikkia ja hyvää taidetta voi syntyä mistä tahansa kombinaatiosta. Ja vain sillä on merkitystä.
 
Näinhän sen pitäsi olla, mutta joillekin sidosryhmille määrittely hyvä-huonoa ei yksinkertaisesti riitä. Esimerkkitilanne: - Meillä on hääbändi, haluamme tulla soittamaan häihinne! - Minkälaista musiikkia te vedätte? - Hyvää! - Voisitteko täsmentää? - En, koska en tunnusta musiikkikategorioita! - OK, palaillaan!

- - hääbändi, haluamme tulla soittamaan häihinne! - Minkälaista musiikkia te vedätte? - Hyvää! - Voisitteko täsmentää? - En, koska en tunnusta - -
 
Ymmärrän tilanteen omastakin kokemuksesta, mutta eikö tilanne kerro enemmän musiikin perverssistä asemasta suomalaisessa kulttuurissa kuin varsinaisesta taiteen ongelmasta?
Siis siitä, että ketään ei paskan vertaa kiinnosta se kuulostaako musiikki koskettavalta vaan siitä että paikalla nyt on vaan "joku" bändi. Mielellään mahdollisimman iso ja nimekäs, mutta mahd. halpa, soittaen myös maksimaalisen kauan.
 
Entäpä jos keikkapaikkana on jazz-festivaali, pitääkö silloin edustaa tyyliä? Entäs Werner Bros, joka palkataan hääkeikalle soittamaan omaa suomi-skiffleään.
Minun mielestä tässä on yksi suomalaisen taideyhteisön ongelmista, nimittäin se että taiteilevan muusikon, kriitikon ja musiikintutkijan roolit eivät ole selkeytyneet.
 
Tarkoittaa, että esim. jazz-muusikot ovat keskittyneet taidekriitikoiden tapaan pikkusormipystyssä varjelemaan pyhää bebop-traditiota sitä turmelevalta saastalta, heillä kun ei näy olevan tarpeeksi hommaa oman taiteensa läpielämisessä. Siis siinä, että jazz-poliisiuden sijaan, taiteen rajoja kumartelematta keskittyisivät vain oman taiteellisen äänen syventämiseen. Siis, kuinka se Werner Bros niitä keikkoja saakaan? Kertovatko he että soittavat häämusiikkia, vai että skiffleä, vai että me vedetään vaan, tiedätte kyllä mitä?
 
Voisko tämä olla se syy siihen, että niitä supervahvoja ja ainutkertaisia ääniä niin harvaan löytyy suomalaisesta jazz-taiteesta. Tästä tuleekin mieleeni eräs näkemäni PeeWee Ellisin keikka Lontoossa. Musiikista kuuli, että sitä on herra soittanut keikkaa paljon. Tyylistä en menisi kovin äkkiä luokittelemaan, mutta olin kovasti vaikuttunut. Eräs hyvin arvostettu puhdasta, jazz-taidetta suojeleva suomalainen taiteilija valisti (kun keikasta hänelle kerroin) että kyseessähän on NIITÄ "funk/soul-vetoja" että ei jazzia. ;-)
 
Hyvä että tulin sivistetyksi tälläkin tiedolla! Nyt tiedän sitten mikä on funk/soulia ja mikä EI OLE jazzia. Vaikuttaako se millään tavalla suhteeseeni musiikkiin? No ei varmasti. Vai kuunteletteko/soitatteko te sitä musiikkia ja niitä bändejä jotka koskettaa, vai niitä satunnaisia bändejä jotka edustavat jotain pyhää tyyliä mutta ovat sysihuonoja? Suomalainen satunnaiskuluttaja valitsee siis jälkimmäisen.
 
Olen Jim McNeelyn kanssa samaa mieltä siitä, että jazz-kehittyy yhä koko ajan, ja on täysin turhaa pyrkiä julistamaan vaikkapa bebopista jazz-musiikille kymmentä käskyä. Jälkipolvet tulevat sen päättämään, ja vieläpä niin että eri sukupolvet tekevät eri päätöksiä. Joten...
 
Soitto soimaan ja kauneutta kansalle.
 
MrS

Nonni! Kirjoitin äsken aiheeseen pitkän vuodatuksen ja lähettäessäni sitä en ollut jostain syystä enää kirjautuneena joten yritän uudestaan paremmalla onnella.
 
Mikäänhän ei olisi sen hienompaa, kuin että armaassa Suomenmaassa eläisi koko jazzmusiikin kirjo hyvinpalkattujen muusikoiden loistavasti soittamana suurilukuisen yleisön hurratessa. Tähän yhdymme varmaan kaikki, Jazzrytmien oivat skribentit mukaanlukien. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ole, seuraavassa ajatuksiani jazzelämän haasteista (sekalaisessa järjestyksessä)...
 
Osku R. on osittain oikeassa siinä, että jazztarjonnassa korostuu tietynlainen moderni musiikki, ns sibisjazz. Pienessä maassa jazzia akateemisesti opiskelevien määrä on luonnollisesti hyvin pieni ja opiskelu tapahtuu suht tiiviissä yhteisössä (en itse kuulu siihen mutta näin olen ymmärtänyt). Tästä seuraa se hyvä puoli, että tällä porukalla on jossain määrin oma tunnistettava tyyli, edellä mainittu sibisjazz. Huono puoli on jazzmusiikin monimuotoisuuden väheneminen yhden tyylin kustannuksella. En kuitenkaan edelleenkään lähtisi syyttämään muusikoita ahneudesta, luulen monien olevan alityöllistyneitä ja alipalkattuja. Omanarvontuntoinen soittaja on mieluummin omaa musiikkiaan esittävä köyhä kuin toisten musiikkia esittävä köyhä.
 
Ensisijainen ongelma ei nähdäkseni ole uuden jazzin vaikeaselkoisuus, vaan se, että suurella osalla yleisöä ei ole läheistä suhdetta minkäänlaiseen jazzmusiikkiin. Suurilla ikäluokilla ja sitä vanhemmilla ehkä on, ainakin jazzahtavaan vanhaan iskelmämusiikkiin, mutta muuten olen aika pessimistinen. Kesäfestareilla toki on onnellista jazzkansaa, mutta he olisivat yhtä onnellisia eukonkanto- tai tanhufestareilla, kunhan vaan kesäaurinko lämmittää muovituopissa iloisesti väljähtyvää ylihintaista keskiolutta.
 
Haasteita ovat
 
-radion ym. median yksipuolistunut tarjonta. En väitä että NRJn tai Iskelmäradion yleisö olisi kokonaisuudessaan käännytettävissä, mutta on paljon yleisöä, joka lähtökohtaisesti pitää hyvästä musiikista, mutta ei esim maantieteellisten etäisyyksien vuoksi löydä erikoistuneita levykauppoja tai livetarjontaa. Joka tapauksessa suurinta yleisöä viedään kuin pässiä narussa oli tuotteena sitten musiikki, hunajamarinoitu broileri tai halpa ja huono kodinelektroniikka.
 
-omituiset käsitykset jazzmusasta: nuoret pitävät vanhanaikaisena, vanhat ovat muodostaneet elinikäisen ennakkoluulon kuultuaan radiosta vahingossa 10 sekuntia risupartafreetä, hienompi väki pitää rahvaanomaisena, tavikset (latinaksi Tavis Tavis) elitistisenä
 
-yksi omituinen käsitys on se, että jazz, erityisesti vanha/stankkujazz olisi jotenkin hyvää taustamusaa. No, keikkoja tulee sitäkin kautta mutta hyvätkin bändit joutuvat soittamaan varoen ja hiljaa (tylsästi) - tai ravintoloissa hirvittävän örinän säestyksellä. Siinä ei kehity soittaja eikä yleisö.
 
-Hintojen polkeminen. Ravintoloitsija/festarijärjestäjä ei halua/pysty maksamaan, ja harrastajaporukat tekevät puoli-ilmaiseksi. Myös ammattilaiset tekevät puoli-ilmaiseksi, ammattitaito ei muuten pysy yllä.
 
-Protestanttinen, laman tai pulavuodet ehkä kokenut yleisö ei osaa kuluttaa nautintoihin ja "turhuuteen". Citymaasturi ei ole turhuutta. Töissä ja arjessa ylipäänsä ei ole aikaa tai voimaa harrastaa mitään Salattuja elämiä vaativampaa.
 
-Koulujen taideaineiden tuntimäärät pienet.
 
-Pori.
 
-Keksi itse lisää!
 
Suuret ja vanhemmat ikäluokat ovat maksukykyisiä ja aikaakin on, ja heistä suuri osa saattaa pitää jazzmusasta. Toisaalta osa nuorisosta saattaa vielä tulla järkiinsä jamiecullum-norahjones-lattejazzin myötä. Jazzareiden sinänsä koominen flirttailu ns. nuorisomusiikin kanssa saattaa sisältää jotain positiivisiakin sivuvaikutuksia.
 
Tässä tärkeimmät. Kommentoikaa ihmeessä.

Erittäin hyviä argumentteja edellisellä kirjoittajalla... Pakko oli rekisteröityä ja kommentoida... Tässä joitakin omiani. Huom.! Disclaimer: seuraava teksti sisältää mielipiteitä, ennakkoluuloja ja käsityksiä.
 
Tästä seuraa se hyvä puoli, että tällä porukalla on jossain määrin oma tunnistettava tyyli, edellä mainittu sibisjazz. Huono puoli on jazzmusiikin monimuotoisuuden väheneminen yhden tyylin kustannuksella.
 
Tässä maassa on sellainen hauska luulo, että jos pääset sinne jazzin luvattuun maahan, eli sibiksen jazzosastolle, olet ns. jo puoliksi perillä. Maagiset sanat "opiskelee sibiksen jazzosastolla" on jo tae vankasta osaamisesta. Toki seula on tiukka, mutta totuus on että ainakin nykyään tasossa on rankasti vaihtelua entisaikoihin verrattuna...ja lisäksi ylitarjontaa hyvistä jazzmuusikoista on, niin hauskalta kuin se kuulostaakin, tässä pienessä maassa siihen asti että kaikille ei varmasti riitä areenaa. Ja lisäksi juuri ne "vanhat isot nimet" kun ovat vahvassa kysynnässä edelleen.
 
Mitä tulee ns. sibisjazziin, eli kenties siihen hieman ecm-vaikutteita imeneeseen, melankoliseen, folkahtavaan suorakomppijazziin :) niin kyllä siinäkin joku perä on. Ja lisäksi suomalaisilla jazzsäveltäjillä (tai säveltävillä jazzmuusikoilla) on vähän paha tapa tehdä biiseistään hieman liian "vaikeita" ja "ylitaiteellisia".
 
Onneksi tähän ankean sibisjazzin suohon on tuonut virkistävää tuulahdusta esim. mielestäni hyvin persoonallinen mutta silti varsin pureskeltavaa musiikkia säveltävä Teppo Mäkynen ja Five Corners Quintet / Jukka Eskola -akselin poppoo. Myöskin Jukka Perko on hyvä esimerkki ei-sibisjazzista, minun mielestä.
 
En kuitenkaan edelleenkään lähtisi syyttämään muusikoita ahneudesta, luulen monien olevan alityöllistyneitä ja alipalkattuja.
 
No tuo kirjoituksen väite "ahneudesta" nyt oli vähintäänkin absurdi. Kun pääosa keikasta on ns. huttukeikkaa yms. Tässä maassa ns. hyvää liksaa -jazzkonsertin- soittamisesta vetää korkeintaan yhden käden sormilla laskettava joukko.
 
omituiset käsitykset jazzmusasta: nuoret pitävät vanhanaikaisena, vanhat ovat muodostaneet elinikäisen ennakkoluulon kuultuaan radiosta vahingossa 10 sekuntia risupartafreetä, hienompi väki pitää rahvaanomaisena, tavikset (latinaksi Tavis Tavis) elitistisenä
 
Tämä on varmaankin tämänpäivän jazzmusiikin ongelma tai haaste joka puolella. Tuohon vois vielä lisätä ennakkoluulot kuten että Kenny G ja muut Groove FM:n soittavat sankarit edustaisivat jazzia... Ulkomailla "jazzahtavat" laulajat kuten Michael Buble, Norah Jones, ehkä jopa Amy Winehouse, sekä popahtavat instrumentalistit kuten Chris Botti ovat ehkä saanet jonkun kiinnostumaan soundin alkuperästä...täällä Suomessa ehkä just joku Five Corners Quintet ja muu "klubijazzin" nousu on tunnetusti saanut yllättävää suosiota nuoremman porukan keskuudessa.
 
Jazzareiden sinänsä koominen flirttailu ns. nuorisomusiikin kanssa saattaa sisältää jotain positiivisiakin sivuvaikutuksia.
 
No tämänkin voi hoitaa tyylillä. Ulkomailta hyviä esimerkkejä "nuorisomusiikin" ja jazzin yhdistämisestä voisivat olla esim. ns. elektrojazzia veivaavat Bugge Wesseltoft, Jaga Jazzist, ja Cinematic Orchestra. Suomesta taas mainittu Five Corners Quintet (klubimusiikki ja hardbop)...mutta en tiedä viittaatko tuolla koomisella flirttailulla esim. Eero Koivistoisen räppärillä varustettuun projektiin... USA:ssahan aika moni on mun mielestä aika epäonnistunut just hip hopin ja jazzin naittamisessa, esim trumpetisti Wallace Roney ja Robert Glasper ovat sitä yrittäneet.
 
...
 
Mutta lähtikö tämä koko keskustelu siitä, että miksei jazzkeikoilla soiteta enempää stankkuja?? No kuka niitä nyt jaksaa enää veivata eiks niin... ;)

Jahas, tästä tulikin sitten keskustelu Sibiksen jazzosastosta.
 
-----
 
HUOM! TEKSTIÄ EDITOITU 6.5., "korjattu" viesti saattaa sisältää pieniä määriä dopingista kärähtäneiltä hiihtäjiltä lainattua retoriikkaa.
 
Jep, alkuperäinen kirjoitus on poistettu mielestäni turhana. Tarkoitukseni ei ollut vastustaa mitään eikä asettua poikkiteloin, mutta tutkittuani oman kirjoitukseni pointteja ja sen sävyä, tajusin että kirjoitukseeni oli luikerrellut ikävän pikkumainen sävy, jota pahoittelen, varsinkin kun aiheessa mentiin roimasti ohi sektorin.
 
Edellinen kirjoittaja selvensi hienosti pointtejaan seuraavassa viestissään, joten koen että niihen tarttuminen oli tarpeetonta ja pahoittelen mahdollisesti aiheuttamaani mielipahaa. Nokkiin ei ole otettu, toivottavasti ei sielläkään päässä. Kyse oli ehkä enemmänkin liiallisesta pätemisen tarpeesta, joka on täysin henkilökohtainen vaiva, eikä liity millään tavoin kyseiseen opinahjoon :-)
 
Jatkakaa aiheesta, seuraavan viestin jälkeen.

Jaahas. Käytin ontuvaa termiä sibisjazz, koska edellinen kirjoittaja käytti sitä. Viittasin siis siihen. Ja jos tarkkaan luet, voit rivien välistä huomata että käytin termiä kieli poskessa... Ilmeisesti sibisläinen siellä otti nokkiinsa. Onhan toki niin, että kyseisen lafkan "johto" mitä ilmeisemmin on vahvan amerikkalaisen hardbop/bebop -perinteen puolestapuhuja - mutta minä en kyllä sävellyksissä sitä kuule, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Ja tiedän kyllä, että siihen ko. osaston sisällä panostetaan, eikä esimerkiksi ns. "eurooppalaiseen jazz-ilmaisuun". Ne vaikutteet imetään sitten koulun ulkopuolelta, tietenkin.
 
Nuo "syvästi arvostetut nimet" olivat esimerkkinä, koska henkilökohtaisesti pidän kyseisten artistien sävellystyylistä.
 
Suoralla kompilla tarkoitin just sitä tasajakoista, muuntelematonta "ecm-tyyliä", en straight aheadia.
 
Tämän kirjoituksen ei ollut siis tarkoitus sisältää minkäänlaisia mielipiteitä eikä kannanottoja. Tartuin vain edellisen kirjoittajan käyttämään termistöön ja esitin omia näkemyksiäni siihen liittyen.
 
Eli esitit mielipiteitäsi.
 
--
 
Mutta voidaan toki palata aiheeseenkin...

pahoittelen jos käyttämällä sibis-jazz -termiä olen saanut aikaan väärinkäsityksiä. En käyttänyt sitä arvolatautuneesti toivottavasti. Olisin kai voinut sanoa moderni/postmoderni suomalainen bebop-perinteeseen pohjautuva jazz tai jtn. Sitä ainakin yritin tarkoittaa. Hyvää musaa kuitenkin...
 
Tämä termi tuntuu nostavan esiin katkeruutta. On ehkä niin että tietyt muusikot saattavat saada enemmän esiintymistilaisuuksia tai levyjä ulos kuin toiset. Saattaa johtua siitä, että on päässyt oppilaitoksen kautta piireihin, mutta on ne kyllä sitten usein taitavia muusikoitakin, eikä jazzsoittajan liksat/julkisuus niin suurta ole että niistä kannattaisi kateellinen olla.
 
ps Latvian kuuluisin urologi on Vylautas Munyas.

plussaa edelliselle. antaa akateemisten jatsareiden vetää hernemaissipaprikaa nenään, hauskasti kirjoitat ja asiaa.