Jazz ›

aikoinaan kun Parker, Miles, ja kumppanit kehittivät tämän "bebopiksi" kutsutun jatsityylin. Olen miettinyt asiaa että oliko kyse uskomattomasta teoria-taidon hyödyntämisestä / etukäteen opettelemisesta / biisien nuotintamisesta, siis osasivatko nämä tyypit ollenkaan teoriaa? Kirjoittivatko ikinä teoksiaan nuotille? Syntyikö bebop ainoastaan jamittelun pohjalta kun tyypit huomasivat osaavansa soittaa nuotteja nopeasti ja miten päin tahansa, vai oliko se pitkällisen kaavamaisen harjoittelun / teoria-kelailun tulosta? Ymmärtääkseni sen ajan soittajat toistivat sooloissaan aika paljon samoja juttuja, kukin omalla tyylillään.
 
Onko bebop-teoria jälkeen päin analysoitu kirjoihin ja sen perusteella tehty tietyt "säännöt" miten jazzia täytyy soittaa? Onko lähtökohta ylipäätään järkevä alkaa opetella jo jonkun soittamia juttuja, eikö jazz kuitenkin ole vain pidemmälle vietyä / rajattomampaa improvisointia jossa tarpeeksi tekninen mutta samalla kekseliäs soittaja voi irrotella ihan niinkuin huvittaa? Kelasivatko Parker ja kumppanit jatkuvasti päässään että mikä sointu on menossa ja mitä siihen voi soittaa vai oliko se improvisaatiota hyvästä harmoniapäästä ja sen hetken fiilistelyä?
 
Tässä oli monia kysymyksiä mutta jos jollekin asiasta tietävälle heräsi jonkinlaista tietoa / vastauksia niin mielenkiintoista olisi kuulla. Toivottavasti tekstistä tajuaa että mitä oon hakemassa.

aikoinaan kun Parker, Miles, ja kumppanit kehittivät tämän "bebopiksi" kutsutun jatsityylin. Olen miettinyt asiaa että oliko kyse uskomattomasta teoria-taidon hyödyntämisestä / etukäteen opettelemisesta / biisien nuotintamisesta, siis osasivatko nämä tyypit ollenkaan teoriaa? Kirjoittivatko ikinä teoksiaan nuotille? Syntyikö bebop ainoastaan jamittelun pohjalta kun tyypit huomasivat osaavansa soittaa nuotteja nopeasti ja miten päin tahansa, vai oliko se pitkällisen kaavamaisen harjoittelun / teoria-kelailun tulosta? Ymmärtääkseni sen ajan soittajat toistivat sooloissaan aika paljon samoja juttuja, kukin omalla tyylillään.
 
Onko bebop-teoria jälkeen päin analysoitu kirjoihin ja sen perusteella tehty tietyt "säännöt" miten jazzia täytyy soittaa? Onko lähtökohta ylipäätään järkevä alkaa opetella jo jonkun soittamia juttuja, eikö jazz kuitenkin ole vain pidemmälle vietyä / rajattomampaa improvisointia jossa tarpeeksi tekninen mutta samalla kekseliäs soittaja voi irrotella ihan niinkuin huvittaa? Kelasivatko Parker ja kumppanit jatkuvasti päässään että mikä sointu on menossa ja mitä siihen voi soittaa vai oliko se improvisaatiota hyvästä harmoniapäästä ja sen hetken fiilistelyä?
 
Tässä oli monia kysymyksiä mutta jos jollekin asiasta tietävälle heräsi jonkinlaista tietoa / vastauksia niin mielenkiintoista olisi kuulla. Toivottavasti tekstistä tajuaa että mitä oon hakemassa.
 
Yhden näkökulman (mutta vain yhden) antaa Ross Russelin kirja Bird Elää!

http://www.melmartin.com/html_pages/Interviews/bird_desmond.html
 
t. Jouni J

Mitä mä oon lukenut Birdin, Milesin, Monkin elämäkertoja niin olihan kaikilla kunnon musiikkiopintotausta.

Mitä mä oon lukenut Birdin, Milesin, Monkin elämäkertoja niin olihan kaikilla kunnon musiikkiopintotausta.
 
Käsittääkesni näistä Miles oli ainoa, joka oli opiskellut. Miles oli Juilliardin kasvatti, Parkerilla taas ei ollut just lainkaan muodollista koulutusta ja Monk taisi kanssa olla pitkälti itseoppinut. Monkin tekniikkaa muistan luonnehditun jokseenkin kotitekoiseksi. Tämäei tietenkään meinaa sitä, että näillä tyypeillä olisi ollut isoja reikiä teoriassa.
 
Tuossa avauksessa pohdittiin be bopin syntymistä ja kehittämistä. Mulla on sellainen käsitys, että tyyli syntyi "olosuhteiden uhrina". Suunnilleen aikojen alusta lähtien isojen bändien soittajat keikkojen jälkeen pidetyissä jameissa soittaneet toisiaan suohon. Tätä voisi varmaan pitää pre-bop ajaksi. Vissiin täällä pelasi se evoluutio, joka suosi nopeutta ja kompleksisuutta, joka taas puhkesi kukkaan Birdin, Dizzyn jne musiikissa. Isojen bändien kulta-aika loppui toiseen maailmansotaan, ja musiikki siirtyi tansspaikoilta klubeihin. Samalla musiikin vastaanotto siirtyi jaloista korviin, eli musiikin funktio muuttui tanssittavasta kuunnetavaksi.

Eikös Monkilla ollut jonkin asteinen klassisen pianismin koulutus?

Käsittääkesni näistä Miles oli ainoa, joka oli opiskellut. Miles oli Juilliardin kasvatti--
 
Tähän vielä sellainen korjaus, että Mileshan ei kauaa Juilliardissa viihtynyt, koska ei omien sanojensa mukaan kokenut sen tarjoavan hänelle mitään niin kummoista, vaan lähti soittamaan Parkerin ja muiden beboppareiden kanssa kapakoihin. Musta olisi siis aika harhaanjohtavaa sanoa Milesia Juilliardin kasvatiksi, koska hänhän ei ikinä valmistunut sieltä ja haki ylivoimaisesti suurimman osan opistaan jostain aivan muualta.

Tähän vielä sellainen korjaus, että Mileshan ei kauaa Juilliardissa viihtynyt, ...
 
Ihan asiallinen oikaisu. Se "kasvatti" on vähän ylimitoitettu. Miles lienee kuitenkin näistä just se, jolla on klassista taustaa. Mileshän ei suinkaan väheksynyt myöhemmin Juilliardin antia, vaan painotti, että klassisen opiskelu auttoi ymmärtämään musiikkia paremmin ja teki hänestä paremman muusikon.

Ostin jokin aika sitten 2cd:n boxin The Birth of BeBop, ihan muutaman euron halpis mutta aika hyvä. Nimensä mukaisesti sisältää musaa ajalta juuri ennen bebopia ja ekoja Gillespie, Parker yms. vetoja. Kannattaa etsiä käsiinsä, siinä havainnollistuu äänitteiden muodossa aika hyvin mitä noihin aikoihin tapahtui. Usein jazzin historiaa helppotajuistetaan siten, että "30-luvulla oli big bandit ja swing, ja sotien jälkeen pikkuyhtyeet ja bebop." Siinä siirtymävaiheessa oli kuitenkin kaikenlaista mielenkiintoista. En nyt ehdi tarkemmin aiheesta kirjoittaa mutta jos noita boxeja (Charly-merkkisiä) jossain on niin yllättävän hyviä hintaansa nähden.

Eikös Monkilla ollut jonkin asteinen klassisen pianismin koulutus?
 
Mä löysin Monk-elämäkerrasta maininnan että -36 hakeutui Juilliardiin opiskelemaan. Kirja ei kerro kuinka kauan viihtyi.

Mä löysin Monk-elämäkerrasta maininnan että -36 hakeutui Juilliardiin opiskelemaan. Kirja ei kerro kuinka kauan viihtyi.
 
Juu, mutta että itse asiassa herran omintakeinen tekniikka oli itse keksitty, se "oikea" soittotekniikka olisi myös löytynyt.

Mä löysin Monk-elämäkerrasta maininnan että -36 hakeutui Juilliardiin opiskelemaan. Kirja ei kerro kuinka kauan viihtyi.
 
Viitteitä varmaan antaa se, että kaikissa lähteissä joissa Monkin opiskelusta Juilliardissa mainitaan, käytetään ilmaisua "lyhyesti". Alumni-listalta Monk kyllä löytyy. Tosin Juilliard varmaan mielellään mainitsisi Monkin, vaikka mies ei olisi käynyt kuin syömässä eväänsä siellä.
 
Too Shy to Stop - verkkojulkaisussa Monkin koulutuksesta ja soittotyylistä kirjoitetaan:
"Largely self-taught on piano, Monk abstained from classical training and formal education, instead developing his own unique, highly idiosyncratic style."
 
Monkin videoklippejä katsoessa tulee ei-pianistillakin mieleen, ettei soittotekniikka näyttäisi olevan ihan perinteisimmästä päästä.

Monkin videoklippejä katsoessa tulee ei-pianistillakin mieleen, ettei soittotekniikka näyttäisi olevan ihan perinteisimmästä päästä.
 
Sekä näyttää että kuulostaa!

Monkin videoklippejä katsoessa tulee ei-pianistillakin mieleen, ettei soittotekniikka näyttäisi olevan ihan perinteisimmästä päästä.
 
Ei tietenkään, mutta kuten sanoin, miehellä oli myös perinteisempi soittotekniikka hallussa, muistan myös joskus kuulleeni jollain nauhoituksella hänen soittavan aika perinteistä jatsia ihan eri tyylillä kuin sittemmin, kun hän keksi tuon omintakeisemman. Siis näin mutu-fiiliksellä muistelen.

Bebopin alkuperä on mitä ilmeisimmin Charlie Parkerin korvassa. Hän kuuli päässään ne melodiakulut jotka rakentuivat sointujen neljänsistä ja viidensistä äänistä. Parker taisi myös kertoa Kenny Clarkelle miten bassorumpua pitää polkea, mikä on olennainen osa bebopin tunnusomaista sävyä. Kyllä se taisi jamittelulle pohjautua mutta sellaisten henkilöiden toimesta, joille myös teoreettiset asiat olivat erittäin hyvin selvillä.
 
Mitä teoreettiset asiat ovat sitten muuta kuin sointuoppia ja muotorakenteita? Monkille varmaan aika paljon muutakin heti kättelyssä, ja myöhemmille modaalisille jazzereille myös.
 
"Kelasivatko Parker ja kumppanit jatkuvasti päässään että mikä sointu on menossa ja mitä siihen voi soittaa vai oliko se improvisaatiota hyvästä harmoniapäästä ja sen hetken fiilistelyä?"
 
- Kyllä. Se oli molempaa. Etupäässä ensinmainittua tavaraa.

Kelasivatko Parker ja kumppanit jatkuvasti päässään että mikä sointu on menossa ja mitä siihen voi soittaa vai oliko se improvisaatiota hyvästä harmoniapäästä ja sen hetken fiilistelyä?
 
Varmastikin sekä että. Nuo asiathan eivät mitenkään ole joko/tai-suhteessa keskenään.
 
Uuden musiikillisen asian oppiminen ja sisäistäminen seuraa pääsääntöisesti seuraavaa kaavaa:
 
- ensin tullaan tietoiseksi uudesta asiasta. Tämä voi tapahtua kuulonvaraisesti, levyä kuunnellessa jokin tarttuu korvaan, on se sitten harmoninen ilmiö tai hyvän kuuloinen soolofraasi; tai sitten teoreettinen ajattelu saattaa poikia uuden idean, (itselle) ennen kokeilemattoman sointukulun tms; tai jossain kappaleessa saattaa tulla vastaan uusi asia joka vaatii työstämistä.
 
- seuraavaksi tätä uutta asiaa työstetään instrumentilla tai vain pään sisällä, viettäen aikaa sen seurassa, pohtien sitä ja sen mahdollisia käyttötapoja eri yhteyksissä ja eri kuvakulmista. Tämä on nyt varmaan sitten sitä "kelaamista". Tämänhän ei tarvitse tapahtua teoreettisista lähtökohdista; jazzin historia on täynnä soittajia jotka ovat työstäneet ideoitaan vuosikymmeniä vaikkeivät olisikaan ajatelleet niitä teoreettisesti. Se ei muuta tämän vaiheen merkitystä asian sisäistämisessä.
 
- lopulta työstämisen tavoitteena on asian sisäistäminen sille tasolle ettei sitä toteuttaessa tarvitse enää ollenkaan tietoisesti ajatella. Tähän pisteeseen pääseminen voi työstettävästä asiasta riippuen viedä parista viikosta vuosiin. Kun asia on sisäistetty, sen käyttäminen (kaiken muun sisäistetyn sanavaraston mukana) muuttuu vaistonvaraiseksi toiminnaksi, mikä onkin huomattavasti nopeampi -ja tarkempi- tapa reagoida ympäröivään musiikkiin reaaliajassa kuten improvisoidessa on pakko. Tätä vaihetta voi sitten varmaan tuolla terminologialla kuvata "fiilistelyksi". Ja se hyvä harmoniapää on ehkä kehittynyt siinä työstövaiheessa.
 
Tavallaan tuo kysymys on kuin kysyisi jonkun puheesta "miettiikö se ollenkaan mitä puhuu vai sanooko vain miltä tuntuu?" - useimmiten molemmat pitävät jossain määrin paikkansa. :)
 
Petri

Joo varmaan aika monipiippuinen kysymys. Mutta kaipa se pointti on just noiden asioiden yhdistelyä ollut oikeassa suhteessa. Eihän se tosiaan ole että joko tai.

- - Kelasivatko Parker ja kumppanit jatkuvasti päässään että mikä sointu on menossa ja mitä siihen voi soittaa vai oliko se improvisaatiota hyvästä harmoniapäästä ja sen hetken fiilistelyä
- -
 
Helpostihan sitä alkaa itselleen kertomaan, että kaikki oma soittaminen on omien valintojen ja tietoisen harjoittelun tulosta. Olen tässä itse kuitenkin alkanut myöntyä siihen uskoon, että iso osa musiikistamme on sitä (musiikkitieteilijöiden sanoin) "oman aikansa ja yhteiskuntansa tuotetta". Toisin sanoen, Parker kiersi muusikkona ympäri USAta yhdessä big band ukkojen kanssa, ja halusi hän tai ei niin iso osa hänen musiikistaan, on jossakin suhteessa häntä ympäröineeseen musiikkiin.
 
Näitä asioita ovat usein sellaiset pienet musiikin sävyihin, reagointiin, fraseeraukseen, rytmiikkaan tms. liittyvät asiat, joiden perusteella on aika helppo erottaa Amerikan Jazzari suomalaisesta tai Lontoo Rumpali Per Lindvallista, vaikka soittaisivat samaa tavaraa.
 
Sitten on joukko niitä asioita, joita osaamme ajatella ja hahmottaa käsitteellisesti ja jotakuinkin objektiivisesti. Näiden musiikillisten juttujen sitten toivomme olevan meitä itseämme miellyttävällä tavalla, ja sitä tavoitetta kohden nuohoamista kutsumme musiikkimme kehittämiseksi.
 
Vetää vaa... :)
 
MrS