Jazz ›

Olli Virtaperko heitti moisen provosoivan mielipiteen tämän viikon Välilevyt-ohjelmassa:
http://areena.yle.fi/toista?id=1664969
 
Itsellä ei ole kompetenssia ottaa perusteluihin syvällisesti kantaa, mutta musiikkinäytteiden perusteella olen osin Virtaperkon kanssa samaa mieltä, vaikka varsinkin Coltranen, Milesin, Dolpyn, Mingusin, Jarrettin jne. pienyhtye-jazzin ystävä olenkin. Etenkin swing, big band ja moderni isojen bändien sävelletty jazz tuntuu omasta mielestä aika tunkkaiselta, kuten myös äärimmäisin free, Zappamainen rock-jazz, taas menee hyvinkin.
 
Mitäs mieltä forumin jazz-asiantuntijat kuten Jazzmies ovat Virtaperkon ohjelmassa esittämistä mielipiteistä ja väitteistä, onko mitään perää, vai ovatko vain provokaatiota tai tietämättömyyttä?
 
Omasta mielestä Virtaperkon yksi ongelma on siinä ettei ymmärrä jazzin luonnosmaista ja soittajakeskeistä olemusta, jossa soittajan kvaliteetti ja oivallus on keskeisempää kuin sävellyksen arkkitehtooninen rakenne. Itse ainakin kuuntelen rockia, klassista ja jazzia "eri korvilla". Varsinkin jazzissa kiintyy huomio usein pikku juttuihin ja soittajien soundiin, tyyliin ja luonteeseen, sekä yhteispeliin, klassisessa taas sävellykseen ja kokonaisuuden äänimaisemaan. Omat karvat nousivat pystyy heti alkuvaiheessa, kun Virtaperko asetti musiikin lajit kilpailuasetelmaan, itse en osaa ajatella että jokin olisi absoluuttisesti parempaa taidetta tai edes musiikkia, se miten ja mihin halutaan vaikuttaa on niin erilainen.
 
Kuitenkin plussaa Virtaperkolle ettei sorru konsensushymistelyyn, vaan sanoo mitä mieltä on. Radiossa saisi olla enemmänkin laadukkaita ja kriittisiä (musiikki)ohjelmia pelkän pikkukivan fanittamisen sijaan.
 
Kannattaa kuunnella ohjelma (poistuu Areenasta 21.11.), jos ei muuta, niin ainakin hyvää musiikkia tarjolla;)

Kuitenkin plussaa Virtaperkolle ettei sorru konsensushymistelyyn, vaan sanoo mitä mieltä on. Radiossa saisi olla enemmänkin laadukkaita ja kriittisiä (musiikki)ohjelmia pelkän pikkukivan fanittamisen sijaan.
 
Ohjelmaa katsomatta ja musanetin kymmenettä sääntöä uhmaten hienoa että näin todellakin joku sanoo näinä jeesjeesmusaonmusaakaikkionhyvää-aikoina.
 
Perkele. Pitäähän sitä välillä ravistella :)
 
Mitenkään itse asiaan kantaa ottamatta. Katson ohjelman asap.

se on jazz-rock eikä rock-jazz

Jeah jeah. Musa on musaa. Kaikki musa on hyvää jonkun mielestä.
 
Terveisiä!

se on jazz-rock eikä rock-jazz
 
Laitoin tarkoituksella noin päin, enemmän rockia vähemmän jazzia, tuossa tapauksessa.

Kiitos vinkistä, kuuntelin ohjelman.
 
Virtaperko toteaa heti alussa, että pohjimmiltaan kyse on hänen omasta mielipiteestään jolla ei tavallaan ole mitään merkitystä, muuta kuin triviaali.
 
Kuuntelin ohjelmaa ensin pienessä "takakenossa", mutta ohjelman edetessä minun oli aivan pakko olla Virtaperkon kanssa samaa mieltä hänen teesiensä kanssa. Kuten ohjelman lopussa hän mainitsee, jazz on tyylillisesti niin rikas ja monimuotoinen musiikinlaji, että sen piiristä löytyy paljon fantastista musiikkia, mutta myös paljon surkeaa musiikkia. Eli mielestäni Virtaperkoa siteerataan väärin jos kiinnitetään huomio tuohon "ei vetoa älyyn, mutta ei myöskään ruumiiseen", koska se lause liittyi ymmärtääkseni hänen yhteenvetoonsa nk. modernin jazzin suuntauksista parilta viime vuosikymmeneltä.
 
Virtaperkon väittämät olivat seuraavat:
 
1) Koska jazz on soittajakeskeistä musiikkia, joka ei niinkään perustu sävellettyyn materiaaliin, vaan soittajien instrumentalismiin ja improvisointiin, se vaatii soittajaltaan huomattavan paljon. Pelkkä "taitava soittimen näprääminen" ei ole itsearvoisesti musiikillisesti mielenkiintoista. Tällä hän ei käsittääkseni tarkoittanut sitä, että kaikki jazz on huonoa, vaan sitä että jazzmusiikin piiristä löytyy myös paljon esimerkkejä tylsästä soittotekniikan esittelystä.
 
2) Harmonisesti ottean jazzmusiikissa on vallalla omituinen sekoitus tonaalista perinnetta ja siitä irti rimpuilemista, lopputuloksena usein lopputulokseltaan sekavaa musiikkia kun harmoniassa ei synny "syy- ja seuraussuhteita" vaan jännitteet soljuvat toisiinsa.
 
3) Jazz ei useinkaan pysty haastamaan esim. nk. länsimaisen taidemusiikin arkkitehtuuria, muodon ja yksityiskohtien hallintaa, muttei toisaalta myöskään esim. rockmusiikin yksinkertaisuuteen ja iskevyyteen perustuvaa ilmaisua.
 
Tuohon viimeiseen kohtaan liittyi kommentti siitä että jazz ei vetoa älyyn, muttei myöskään liikuta ruumista.
 
Ymmärrän kyllä sen, että ohjelmasta voi tulla kilpailuasetelmatyyppinen fiilis. Itsellenikin aluksi tuli, mutta itse mm. jatsin parissa touhuavana minun oli kyllä ihan pakko olla sitä mieltä että Virtaperkolla on pointtia teesiensä takana, ei se näitä sillä tavalla kevyesti heitellyt. Ymmärtääkseni Virtaperko yritti parhaansa mukaan arvioida jazzmusiikkia kokonaisuutena hyvin laajan otannan kautta. Tähän otantaan siis mahtuu paljon kaikenlaista. Summa summarum, toki jatsista löytyy musiikkia joka lähtöön, mutta itse heitän nyt kevyesti sen suurempaa tutkimustyötä tekemättä että olisin heti valmis uskomaan että sama pätee ihan mihin tahansa musiikin- tai taiteenlajiin hyvänsä.
 
Pitää varmaan jaksaa penkoa itse kunkin että löytää paljoudesta ne asiat jotka rikastuttavat omaa elämää ... Virtaperkolle minulta plussa siitä että haastaa todellisilla argumenteilla eikä pelkällä fiilispohjalla.

Pitää varmaan jaksaa penkoa itse kunkin että löytää paljoudesta ne asiat jotka rikastuttavat omaa elämää ... Virtaperkolle minulta plussa siitä että haastaa todellisilla argumenteilla eikä pelkällä fiilispohjalla.
 
mulle vaan epäselvää, kuinka paljon iloa "todellisista argumenteista" musiikin kohdalla on.
 
musiikista joko pidät tai et. jos rupeat analysoimaan asiaa musiikinteoreettisella tasolla, niin luulisi, että tällainen rationalisointi helposti menee vain metsään ja saa ihmisen huijaamaan itseään, kun taas todelliset syyt, miksi joku ei pidä jostain musiikista ovat enemmän aivokemiallisia tai psykologisia.

mulle vaan epäselvää, kuinka paljon iloa "todellisista argumenteista" musiikin kohdalla on.
 
musiikista joko pidät tai et. jos rupeat analysoimaan asiaa musiikinteoreettisella tasolla, niin luulisi, että tällainen rationalisointi helposti menee vain metsään ja saa ihmisen huijaamaan itseään, kun taas todelliset syyt, miksi joku ei pidä jostain musiikista ovat enemmän aivokemiallisia tai psykologisia.
 
Niin, on tuokin kyllä hyvä pointti ...

Jeah jeah. Musa on musaa. Kaikki musa on hyvää jonkun mielestä.
 
Terveisiä!
 
Just tätä.

Jeah jeah. Musa on musaa. Kaikki musa on hyvää jonkun mielestä.
 
Terveisiä!
 
Tämä on vain keskustelupalstan ja keskustelun näkökulmasta hedelmätön lähtökohta. Kaikki musa ei varmasti ole hyvää, vaikka joku sitä kuuntelisikin.
 
Itsestä tuntuu että olen aika pitkälle löytänyt sen miksi kuuntelen rockia, jazzia ja klassista. Vaikka raja-aitojen pystyttäminen on keinotekoista, niin harvoin tulee kovin mielenkiintoista musiikkia kun tietyssä musiikin lajissa suvereenit taitajat kokeilevat voimiaan toisella saralla.
 
Otin tuon yhden Virtaperkon pointin tarkoituksella otsikoksi, koska se on sen verran provokatoorinen että ajattelin herättävän halua kuulla ohjelman kokonaisuudessaan. Pahaimmillaanhan jazz on juuri tuon vastakohta, mutta usein tulee juuri tuon otsikon mukainen tunne. Usein juuri kun kyseessä on läpisävelletty ja modernin taidemusiikin keinoja käyttävä jazz. Silloin usein menetetään jazzin rytminen osa, joka on minusta se jazzin olennaisin piirre. Taidemusiikin puolella rytmin käsittely on usein älyllistä, mutta ei tunnu tulevan selkärangasta.
 
Carla Bleyn ja Charlie Hadenin yhteistyö on melkein ainoaa isolle orkesterille lähes läpisävellettyä ja sovitettua jazzia joka omaan korvaa ei kuulosta tylsältä tai ummehtuneelta. Tämä johtuu tietysti siitäkin että on jäänyt paljon hyvää musaa tutustumatta. Mikähän olisi sellaista isommalle bändille tehtyä jazzia, joka ei olisi hukannut jazzin rytmistä elastisuutta ja soittajien reagointia hetkeen?
 
Huomasin itse, kun tuota Virtaperkon ohjelmaa kuuntelin, että aluksi ajattelin että tämä on taas tätä klasarityyppien narinaa. Vähitellen huomasin että olenkin aika paljon samaa mieltä, vaikka en ole koskaan tykännyt vertailla musiikin lajeja keskenään.

Carla Bleyn ja Charlie Hadenin yhteistyö on melkein ainoaa isolle orkesterille lähes läpisävellettyä ja sovitettua jazzia joka omaan korvaa ei kuulosta tylsältä tai ummehtuneelta. Tämä johtuu tietysti siitäkin että on jäänyt paljon hyvää musaa tutustumatta. Mikähän olisi sellaista isommalle bändille tehtyä jazzia, joka ei olisi hukannut jazzin rytmistä elastisuutta ja soittajien reagointia hetkeen?
 
aika oudolta tuntuu nää mielipiteet. mulle ihan joku perus jelly rolla tai fletcher henderson on aina kuulostanut soittajien lukumäärästä huolimatta hyvin eläväiseltä musiikilta.
 
ei siitä tietty pääse mihkään, että bigband-musa ei ole läheskään niin elastista ja spontaania, mutta mä tykkään ragtimestäkin paljon ja lähestyn vanhaa jazzia jotenkin ragtimen seuraajana enkä bebopin edeltäjänä, mikä varmaan antaa positiivisemman näkökulman

Eihän jazz liikuta ruumista likikään niin paljoa kuin jalkapallo. Eikä tuota läheskään samaa visuaalista nautintoa kuin käynti modernin taiteen museossa. Taatusti se ei maistu yhtä hyvälle kuin äidin paistamat lihapullat.
 
Jonain päivänä en voi sietää John Coltranen kammottavaa meteliä. Toisana iltana en muuta kuuntelisikaan. Jos on oikein hevi olo kuuntelen mieluummmin mitä vain ennen kuin jotain pikunäppärää hienostelujatsia.
 
Mikä itse asiassa erottaa rokin, jatsin ja klassisen? Tai onko niissä jotain yhteistä? Voiko sanoa että on arkkitehtuurin ystävä, jos nauttii rintamamiestalon yksinkertaisuudesta, muttei ymmärrä mitään Finlandiatalon hienoudesta. Voiko verrata makunautintona kesän ensimmäistä metsämansikkaa ja keskiyöllä syötyä hodaria sinapin ja paahdetun sipulin kera? Onko rucolasalaatissa jotain älyllisesti kiinnostavaa?
 
Mikä siinä jatsissa on niin jatsia?

Kiitos hyvästä kysymyksestä ja hienoista vastauksista! Täysin samoilla linjoilla keskustelussa.
En ole kuunnellut ohjelmaa ja muutoinkin olen pikku hönössä, mutta se sallittakoon.
 
Minä en yritä piiloutua nimimerkkini taakse, mutta siitä huolimatta pidän jazzista. Ja siitä jazzista, minkä itse määrittelen jazziksi. Kaikkea jazzin keinoja käyttävää musiikkia en pidä jazzina, vaan määrittelyssäni on muutama parametri, joiden läsnäolo idikoi musiikin jazziksi osaltani. Paljastettakoon sitten ne jazzin piirteet, jotka tekevät ensinnäkin jatsista jazzia minulle: läpeensä improvisointi, musiikillinen vuorovaikutus, jatkuva polyrytminen tai monitempoinen kudos, erilaisten fraseerausten jatkuva yhteentörmäys ja siitä jotuva mikrorytminen paletti, pulssin kunnioitus, jatkuva vihjaus bluesiin tai mahdollisuus siihen, ja jatkuva mahdollisuus harmonioiden laajentamiseen eli "upper structures". Eli "globaali mainstream" minunkin tapauskessani on se laji, joka mielestäni yhdistävä helpoimmin jazzmuusikot saman padan ääreen, mikä vaatii jazzin kieliopin osaamista.
 
Kun nuo on esittäjillä ja kuulijoilla hallussa, niin ehkä hyvässä lykyssä liike muuttua myös älylliseksi toiminnaksi. Päära kun kuuntelee Milesin kasetin "My Funny Valentine", niin kyllä se älyllynen, tai pikemminkin tunneälyinen, puolikin alkaa nostaa päätään. Jos minulta kysytään, niin nuo edellisen kappaleen parametrit täyttyvät viimeistä myöten, eli tuloksena on väistämättä jazzklassikko. Jos levystä ei pidä, niin silloin kuulija määrittelee jazzin omasta määrittelystäni poikkeavasti.
 
Tänään tuli Ylen ykkösessä klo 16.15-17 jazziltapäivä, jossa soitettiin jazzia itäblokista 60-80-luvuilta. Nyt ymmärrän miksi Varsovanliittojazz ei ole koskaan itselleni oikein kolahtanut: mikään edellisistä parametreistä ei täyttynyt, joten näytteiden jazz käytti jazzin esitystapaa ilman, että jazzin kieltä olisi otettu haltuun. Siihen liittyy monia asioita, esim. rautaesirippu ja romanttinen esityskulttuuri, joten sen takia jotakin jäi heidän jazzistaan puuttumatta.
 
Mutta jos esittäjät ja kuulijat ovat tottuneita edellisten parametreihin, kyllä se menee jalan alle ja aivotkin saavat ruokintaa.
 
Summa summarum: paskaa ei saa paketoitua, niin ettei se haisisi lahjapaperin läpi, ja hyvä on hyvää. Eli paskaa löytyy ja jazzia. Eli huonoa jazzia ei olekaan, jos sitä ei voi luokitella jazziksi. Mielestäni:)

Mua on joteskin särähtänyt että (karkeasti yleistäen) jazz on syntynyt kouluttamattomien (OK musikaalisesti lahjakkaiden) neekereitten (ei todellakaan halveksiva nimitys tässä yhteydessä) toimesta ja nyt sitä opiskellaan korkeakoulutasolla vuosien koulutuksella.

Mua on joteskin särähtänyt että (karkeasti yleistäen) jazz on syntynyt kouluttamattomien (OK musikaalisesti lahjakkaiden) neekereitten (ei todellakaan halveksiva nimitys tässä yhteydessä) toimesta ja nyt sitä opiskellaan korkeakoulutasolla vuosien koulutuksella.
 
Jos tähän mennään, niin luonnontieteet takaisin yliopistoista Aristoteleen päänuppiin, kielet takaisin heimoihin ja kuvataiteet takaisin luolamaalauksiin.
 
Itse en nää siinä mitään ristiriitaa, vaan pelkästään positiivista, sillä muutoin jäisi asuntolainani maksamatta takaisin...

Itse en nää siinä mitään ristiriitaa, vaan pelkästään positiivista, sillä muutoin jäisi asuntolainani maksamatta takaisin...
 
On tää mulle itselle ristiriitaista: Perusasenne että improvisoidaan tosta vaan ja kuiteskin mä itse "hampaat irvessä" opiskelen lajia.

Jos "hampaat irvessä" opiskelet, niin ehkä kannattaisi vaihtaa lajia. Jazz on aika zeniläisen yksinkertainen juttu. Sitä joko on, tai ei ole. Harmaata aluetta, eikä tekemällä väkisin tehtyä jazzissa, ei vain ole, eikä tule olemaan. Jazz vain on. :)

On tää mulle itselle ristiriitaista: Perusasenne että improvisoidaan tosta vaan ja kuiteskin mä itse "hampaat irvessä" opiskelen lajia.
 
On eri asia improvisoida vapaasti ja improvisoida lajissa. "Hampaat irvessä", toisin sanoen pieteetillä opiskelu, kuuluu asiaan, sillä lajissa improvisointi harvemmalla tulee tsägällä. Eric Dolphy Tranen Vaguard-boxissa välillä improvisoi hyvinkin vapaasti, mikä kuuluu rytmisektion kimppakivana. Eli Dolphyn jaksoissa kukaan kompista ei oikein keksi mitään järkevää tekemistä Dolphyn kanssa, koska Dolphy ei soita jazzia, väitän. Mutta kun Trane alkaa soittaa, on Elvin heti messissä, ja kommunikointi tavoittaa myös solistin. Voinen myös väittää että Tranen jakoissa on enemmän älyä messissä, mikä tulee esiin liikkeenä.

Eli Dolphyn jaksoissa kukaan kompista ei oikein keksi mitään järkevää tekemistä Dolphyn kanssa, koska Dolphy ei soita jazzia, väitän.
 
Nyt tuli jo Mielipide! jota en osaa sen koommin torpata, Dolphystä pidän. Myöskin tuo "jatkuva viittaus bluesiin" on vahvaa puhetta. Olematta mitään mieltä suuntaan tai toiseen.
 
HYVÄ!
 
En ole vieläkään katsonut tuota ohjelmaa, täytyy vain kommentoida Dr Dominantin pitkää ja perustelevaa tekstiä, notta hänhän on autuaassa asemassa ollessaan suurten bändien kanssa tekemisissä olosuhteissa, joissa musa voi olla akselilla erittäin jazzia (joillain "parametreillä" ainakin) ----- läpisävellettyä onkosesittenjazzia?
 
Entä third stream ja muut amalgamaatiot? Mitäs Virtaperko siihen? Jazzhan on aikojen saatossa sisällyttänyt itseensä vaikutteita sieltä mistä on lystänyt, mutta missä vaiheessa teidän mielestä "kamelin selkä katkeaa" ja kunnianhimoisesta yhdistämisaatteesta tulee ns. mansikka-lohi-kahvia?
 
Ja Jra:lle: miten niin läpisävelletyssä musiikissa menetetään jokin rytminen teho mikä voi olla läsnä vain improvisoidun musiikin keskuudessa?
 
Tulipas heitettyä moukkamaisuuksia, mutta nyt en kerkeä kirjoittaa mitään järkevä...

Nyt tuli jo Mielipide! jota en osaa sen koommin torpata, Dolphystä pidän. Myöskin tuo "jatkuva viittaus bluesiin" on vahvaa puhetta. Olematta mitään mieltä suuntaan tai toiseen.
 
Itse asiassa minäkin pidän Dolphystä, joten en yritä hänen arvoaan väheksyä muusikkona. Kyllä hän saa mainitsemalla levyllä rakennettua mainoita sooloja, kaaria ja jännitteitä, mutta komppi on hänen kanssaan hieman lirissä, koska Dolphyn keinot ovat niiiiiin ennalta-arvaamattomia. Hänen soittonsa poukkoulee, naukuu ja käkättää, mutta hänen suuntansa vaikuttaa olevan hänelle itselleen yllättävänkin johdonmukainen. Ongelma on siinä, että modernikaan mainstream ei pysy hänen perässään.