Rummut: soittaminen ›

Esim. Gavin Harrison, Benny Greb ja muut kuulostavat kuitenkin loppujen lopulta laskelmoivilta. Tämä ei ole omasta mielestäni yhtään huono asia, molempien soitto ja musikaalisuus on uskomatonta. Ehkä Stanton Mooressa on jotain sellaista mustaa New Orleans-groovemeininkiä. Mies onkin soittanut koko ikänsä ns. perinteistä mustaa musiikkia.
 
Ihan vain yhteen lauseeseen takertuakseni, niin mielestäni Grebillä on kyllä paljon parempi groove kuin Gavinillä. Pidän tosin kummastakin.

Ilmeisesti ette oikeasti tiedä Meshuggahista yhtään mitään, koska miehethän nimenomaan eivät laske tahtilajeja, vaan sovittavat rumpuosat fiilispohjalta. Sekvenssejähän tuollaisessa äärimmäistä tarkkuutta vaativassa meiningissä on pakko jossain määrin hahmottaa.
 
Sekvenssejä tottakai, mut niiden sisällä voi varmaan liikuskella niin runpalisti kuin muutkin?
 
Olin lapsena töissä yhdellä rundilla jossa näin Meshuggahia yhteensä vajaat 40 kertaa, ilta toisensa jälkeen. Tais olla niiden eka isompi rundi ikinä. Et kyl mä jotain siitä tiedän vaikken nyttemmin olekaan ns. kohderyhmää.
 
Haake ei sanojensa mukaan pidä metronomin käytöstä, eikä kirjoita osiansa auki (vaikka pystyykin), vaan opettelee kaiken korvakuulolta ja perstuntumalta. Meshuggahin biisit vaan ovat sellaisia, että ne täytyy vetää helvetin tarkasti. 10 bpm:n nousu loppuun mennessä vaikeuttaa kitaristien hommaa huomattavasti, totesi Haake itse.
 
Sehän on musikaalinen jätkä, jota toi vaan vahvistaa. Mut kitaristit näemmä ei oo. :)
 
Ei Meshuggah, eikä muukaan metalli groovaa sanan varsinaisessa, perinteisessä merkityksessä. Eikä sen pidäkään groovata, pidetään puurot ja vellit erikseen. Metallia veivataan ihan eri tatsilla. Kuitenkin esim. Haaken, Lombardon, Vinnie Paulin, Sean Reinertin ja Charlie Benanten soitossa on tietynlaista hyvin voimakasta imua, ei ehkä perinteistä groovea, mutta jotain, mikä saa pään liikkeelle.
 
Mun historialla Lombardo ja Benante on ainoat metallirumpalit jotka "toimii". Metallirumpalius on tietty veteen piirretty viiva, mut vanhan liiton hevanderista löytyy enemmän svengijätkiä, niinku vaikka maailman eka hiphop-rumpali Bill Ward, tai Peter Criss.
 
Päässäni olen teorisoinut et kyseinen ilmiö johtuu siitä et esim. 70-luvulla työkseen soittaneet jäbät perusti koko time-ajattelunsa useiten jaskan ja bleegin kautta sisäistettyyn kolmimuunteisuuteen. Sittemminhän nujakkamusa on ollut aika pitkälti saksalaiseen marssihommaan perustuvaa halkohommaa, mikä ainakaan mulle ei lähde yhtään.
 
En tiedä groovaako yksikään valkoinen rumpali samalla tavalla kuin mustat veljet, vai onko tämä vain joku päänsisäinen fakkiintuminen.
 
Ei mun mielestä ainakaan groovaa. Ja noilla nuorilla miehillä on näemmä niin vitunmoinen kiire ettei ne ehdi groovata vaikka osaisivatkin.

No hei! Lombardo groovaa...

No hei! Lombardo groovaa...
 
Se on kyl totta. Ja Benante, sillee Sugarhill Gang-tyyliin.

Mulla kusi sarkasmimittari ihan täysillä. Vai kusiko. Aegis, jäin miettimään samaa - tuota teikäläisen lausuntoa.
 
No ihan pieni humoristinen viittaus oli se "länsimaiset tehtaat" tjsp. setti, oli nimittäin jonkun musiikkianalyytikon kuvaus metallista joskus. Mutta ei nyt ihan täyttä vitsailua, nimittäin...
 
Sillä kylmyydellä ja kovuudella en tarkoita niinkään sitä että levyjä jälkikäsiteltäisiin tietokoneilla ihan steriileiksi, vaan ihan sitä sävellys- ja soittotyyliä. Jo silloin penskana koviten iskivät ne levyt mistä kuuli että nyt porukka viskoo menemään oikein olan takaa. Niillä oli sellaisia biisejä, joista kuuli että ei oltu sävelletty vaan sellaista tavaraa mitä on kivaa soitella kavereiden kanssa, vaan että hiki ja veri lentäen oli treeniksellä ja sängyn reunalla jauhettu ranteet murskaksi kun ei ihmiskeho taipunut helpommalla. Se kylmyys tulee tavallaan siitä oman egon syrjään työntämisestä, kun koko bändillä on se veren maku suussa ja sama maalitaulu mielessä. Ei rock 'n rollia, vaan sillkkaa ääniväkivaltaa täysiä ja ilman kumartelua. Nykyään on liikaa auktoriteetteja joilta kysellään mitä saa tehdä ja mitä ei, skenesäännöt ja ennen kaikkea, liikaa tietämystä. Kaikki tietotaito on lopulta niin helposti kaikkien ulottuvilla, että soittamiseen ja soundien tekemiseen ei oikein liity enää mitään mystiikkaa. Voidaan ottaa suoraan se sääntökirja käteen ja lähteä leikkiin mukaan. Edelleen kuitenkin tahtoisi että kävelisi taas vastaan joku levy mikä vetäisi niin armottomasti vastapalloon että oikeasti joutuisi korvilla totuttelemaan siihen.
 
Nykyään ei oikein metallista enää näitä fiiliksiä niin helposti saa, eikä kyllä oikein mistään muualtakaan. Insect Warfare tosiaan väänsi World Extermination kokopitkän viime vuonna ja onnistui vielä kerran näyttämään että grooven järjestelmällinen ja häikäilemätön murhaaminen on muusikin äärimuodoissa toimintatapa joka minulle tulee aina iskemään koviten. Jos ei se kuutio mene ympyrän muotoisesta aukosta sisään, niin sitten se laitetaan menemään mieluiten katuporalla. Ja siihen poraankin säröpedaali.
 
Lopuksi lupaan pyhästi että vaihdan puheenaihetta seuraavassa postauksessani. Oikeesti.
 
Np. The Allman Brothers - Midnight Rider

Sekvenssejä tottakai, mut niiden sisällä voi varmaan liikuskella niin runpalisti kuin muutkin?
 
Voi kyllä, mutta ilmeisesti Meshuggahin äijät haluavat toteuttaa biisit pilkun tarkasti. Itse en kyllä näe syytä, miksei siellä voisi improvisoidakin. Kyllä niissä biiseissä tilaa on.
 
Olin lapsena töissä yhdellä rundilla jossa näin Meshuggahia yhteensä vajaat 40 kertaa, ilta toisensa jälkeen. Tais olla niiden eka isompi rundi ikinä. Et kyl mä jotain siitä tiedän vaikken nyttemmin olekaan ns. kohderyhmää.
 
Lähinnä kohdistin kommenttini pariin muuhun kommentoijaan. 40 keikan tsiigailu kyllä tuo varmasti asiantuntemusta, sitä en kiistä.
 
Sehän on musikaalinen jätkä, jota toi vaan vahvistaa. Mut kitaristit näemmä ei oo. :)
 
Haha, voi olla. Tai sitten ne on jumittunut siihen millin tarkkaan kaavaan.
 
Mun historialla Lombardo ja Benante on ainoat metallirumpalit jotka "toimii". Metallirumpalius on tietty veteen piirretty viiva, mut vanhan liiton hevanderista löytyy enemmän svengijätkiä, niinku vaikka maailman eka hiphop-rumpali Bill Ward, tai Peter Criss.
 
Päässäni olen teorisoinut et kyseinen ilmiö johtuu siitä et esim. 70-luvulla työkseen soittaneet jäbät perusti koko time-ajattelunsa useiten jaskan ja bleegin kautta sisäistettyyn kolmimuunteisuuteen. Sittemminhän nujakkamusa on ollut aika pitkälti saksalaiseen marssihommaan perustuvaa halkohommaa, mikä ainakaan mulle ei lähde yhtään.
 
Hyvä pointti, sillä on ihan varmasti paljonkin vaikutusta, minkälaisen musiikin parissa on kasvanut. Uudemman polven metallirumpalit jyystävät pitkälti mainitsemaasi marssifiilistä. Omasta mielestäni sellainen ote sopii rankempaan metalliin, riippuen tietenkin musiikista itsestään. Mikään ei kuitenkaan estä groovaamasta edes vähän.