Rummut: soittaminen ›

Henkilökohtaisuuden määrään vaikuttaa se kuinka paljon itseään on soittoon laittanut. Soittohan voi olla myös pyydettyä.
Minulla on myös tiettyjä järkiperäisiä syitä siihen, että jotkin asiat eivät ole niin merkittävässä roolissa omaa soittoa analysoitaessa.
 
Tempo. Riittävän korkealla tempolukemalla soitto menee automaation tasolle ja varsinainen tuntuma/hallinta erillisiin iskuihin pikkuhiljaa katoaa. Mennään henkilökohtaisiin ominaisuuksiin sen suhteen, mitä neurologisestikin ajateltuna henkilö kykenee hallitsemaan. Hei jätkät, kellä on parhaat aivot ja hermoradat? Ajatellaanpa nyt yllätyksellisesti 16-osa tuplabasareita tempoon 135. Se on suhteellisen pieni aikaikkuna, mihin vasen jalka pitää iskeä, että homma pysyy "täydellisenä". Jopa niin pieni, että uskon perhosefektin vaikuttavan onnistumisprosenttiin. Tätä voi tuumia eri tyylilajien välillä ja myös käsien soitossa.
 
Monitorointi. Pysytään nyt sitten siinä basarissa. Millä sitä soittoa kontrolloit, jos itselläsi ei ole muuta kuulohavaintoa, kuin matalataajuista mötinää? Lotto vetämään.
 
Beat-kompin soittaminen oikein klikin kanssa. Siihen on suurella osalla mahdollisuus ja siihen olen itsekin panostanut. Sekään ei aina onnistu kaikkien iskujen osalta täydellisesti, mutta tässä astuukin kuvaan se, että hommassa on lopulta kyse kokonaisuudesta eikä normaali kuuntelija kuuntele pelkkiä rumpuja metronomi kourassa. Hieno mielikuva harrastuksesta? Eli rummut on kuitenkin vain palanen suuremmassa kokonaisuudessa. Toki virheet kumuloituvat lopputuloksessa ja joku raja on niidenkin suhteen. Kokonaisuutena kehittyminen on toki päämäärä.
 
Realismi yleensäkin. On turha kuvitella soittavansa shufflea, kuin Bernard Purdie, jos shufflen harjoittelun aloitti viime viikolla.
 
Kommentoinpa palautteesta noin yleensä. Kyllähän se vähän kirpaisee, jos joku (ulkopuolinen) laukoo päin näköä, että soitit päin per**ttä. Näinkin voi käydä. On kuitenkin hyvä pitää myös se mielessä, että aina kaikki ei mene niin, että teet töitä ja saat tikkarin, vaikka siihen kaiken (oman) järjen mukaan olisikin oikeutettu. Ja jos tikkareita tulee liikaa, menee hampaat, nojoh. Carter Beauford:a olen itse kritisoinut, negatiivisessa mielessä, mutta luulen että Cartteri sen kestää. Otin nyt sitten kantaa ihan vaan omalta tasoltani katsoen. Djembestä en tiedä, kuin ulkonäön, ehkä. Viikonloput.

Silloin joskus kun pystyy hetkiseksi unohtamaan itsensä ja sen per***een iänikuisen virheiden välttämisen, niin jopa tuntuukin soittaminen erilaiselta ja tuntee jopa parhaimmillaan olevansa "musiikin sisällä". Silloin tuleekin sitten joskus soittaneeksi musiikkia, eikä rumpuja. Meleko huikea ero.
 
Meillä on bändissä heppu, joka elää ja hengittää musiikkia. On koko ikänsä harrastanut asiaa tavalla tai toisella ja jauhaa siitä kaikille lähellä oleville AINA JA KOKO AJAN SUUT JA SILMÄT TÄYTEEN. :) Älyttömän rasittavaa, mutta kun se tekee sen täydellisen vilpittömästi rakkaudesta musiikkiin, niin joutuu paljon antamaan anteeksi. Ei hän osaisi olla millään muulla tavalla.
 
Tämä kaveri osaa soittaa periaatteessa lähes soitinta kuin soitinta. Ei mitään niin hyvin, että virtuoosiksi voisi kutsua, muttei pelkää kuitenkaan yhtään heittäytyä aivan täysillä kulloiseenkin soittimeen ns. koko kropalla ja pää edellä suoraan musiikin ytimeen. Ei ole esim. hänen rumpujen soittaminen välttämättä kaunista katseltavaa, eikä aina konservatiivisessa mielessä kivaa kuunneltavaakaan, virheitä tulee jne..., mutta kaikki se mikä ulos tulee on lähes 100% musiikkia. Tuossa mielessä kateeksi käy tälläisen "virheitä pelkäävän kontrollifriikin". ;)
 
Kun opettelin soittamaan congarumpuja, selailin opusten muitakin sivuja kuin vain nuottiosioita ja siellä oli tarkkaan selitetty eri afro/kuubalaisten rytmien osiot; missä järjestyksessä ne tulee ja mitä ne pitää sisällään. Noh, energiani ja keskittymiskykyni ei riitä mitenkään sen kaiken opettelemiseen ja ei tarvitsekaan. Soittaminen on jo muutenkin hauskaa puuhaa, kun nyt jo sentään osaa soittaa jollain tapaa ja osaa heittää kevyitä sooloja jne. Itse asiassa congarumpujen soittaminen on MINULLE huolettomampaa puuhaa kuin djemben taputtelu, koska congilla onnistun vedättelemään periaatteessa ihan miten vaan kykyjeni sallimissa rajoissa. Mokia tulee, mutta ne on hauska naamioida rytmiin kuuluvaksi osaksi toistamalla ne, ellei kyseessä ole tosi merkittävä erhe :) en ehkä soita oikea oppisesti noudattaen congarumpujen soittamisen jaloa teoriaa, mutta eipä se ole minua haitannut.

 
Kyllä soittajien välinen vuorovaikutus on minulle henkilökohtaisesti paras palkinto, mitä rumpujensoitto voi tarjota. Spontaania otetta, miten kanssasoittajat kuuntelevat toisiaan ja reagoivat kuulemaansa. Vetävä poljento, sopiva tempo (joskus minäkin onnistun!?) ja fillit mukaillen kavereiden ajatuksenjuoksua. Pientä jännitystä ilmassa, mihin suuntaan seuraavaksi lähdetään? Seuraat muita mutta vedät silti koko hommaa. Hetken tunnet olevasi kuin John Bonham :)
 
jamin syvin olemus. tätä en paremmin osaisi ilmaista.. plussa tuli.

Itse olen törmännyt tällaseen juttuun omalla kohdalla, että koen soittamisen hyvin henkilökohtaisena. Soitan siis djembeä ja congarumpuja. Soitto menee aina välillä hyvin putkeen. Soitan pihassani ja lähes aina naapurin nuori pari tulee pihalle kuuntelemaan. Ok, olen immarreltu ja toivon, etteivät ymmärrä djemben soittamisesta, koska välillä menee väistämättä vituralleen. Onhan se hienoa, jos kiinnostaa. Djemben äänihän on mahtava ja varsin hauskan kuuloinen, jos osaa lyönnit.
 
Itselle tulee kuitenkin tunne, että soittaminen on niin henkilökohtaista, ettei haluaisi mahdollisen "yleisön" kuulevan epäonnistumistaan. Haluaisi antaa kunnon kuunteluelämyksen ja soittaa paremmin, mutta kun ei vaan onnistu..vielä.
 
Ehkä siitä ei pitäis välittää ja ehkä moisesta tunteesta pääsee ajan myötä eroon. Välillä soittaminen menee niin hyvin, että kaikki menee alusta loppuun putkeen. Silloin koen suuria onnistumisen tunteita ja silloin on todella jees, jos joku kuuli.
 
Hyvä ystävä!
Soittaminen ei minun mielestäni ole koskaan ole sillä tavoin henkilökohtaista!,tai siis on kuitenkinJos sinulle on luotu lahja niin anna sen tulla esiin ja rikastututa ympärilläsi olevia ihmisiä luovuudellasi.Kuka helkutti meistä osaa sanoa,menikö juuri tuo näpäytys kohdalleen?

Mulla on djembemusiikkiin tuollaista em. rakkautta. Jauhan siitä kavereille vaikka väkisin. Kyllä sen heidän naamaastaan huomaa, että ei oikein tuon taivaalllista kiinnosta ja ajattelevat, että lopettaisi nyt tuon vouhottamisen.
Olen yrittänyt nyt välillä itseäni hieman hillitä soittamisesta puhumisesta, koska minua alkaa hävettää ja mietin, että onkohan tolla mun kaverilla nyt hirveen hauskaa kun taas se joutuu kuuntelemaan tätä samaa raihnaa, vaikka se haluaisi kertoa uudesta tyttöystävästään, hauskoista tapahtumisesta, autoista jne.... Mutta pirun vaikeeta se on!
 
Mää treenaan mielelläni aina uudet asiat ensin yksin suh koht hyvään kuntoon ja sitten vasta porukan kanssa. Puistosessiot nään puolivirallisina esiintymisiä jos sitä porukkaa alkaa olemaan enemmäkin siinä ympärillä ja en yleensä siinä tilanteessa halua ruveta soittamaan mitään juttua, mitä en ole ennen treenannut.
Kuitenkaan en koe tilannetta esiintymisenä vaan se on vaan kappaleitten esittämistä. Siihen mulla ei vaan yksinkertaisesti ole aikaan, että rupeaisin miettimään, että mitä nuo ihmiset nyt mun ympärillä oikein ajattelevat, vaan mulla menee ihan koko aika siinä soittamisessa. Yleensä vielä uppodun soittamiseen niin paljon, että kaikki sen musiikkiringin ympäriltä on sumeaa ja pahimmassa tapuksessa en tiedä yhtään mitä siellä tapahtuu.

Epäonnistumisen ja virheiden ajattelu on huono lähtökohta. Omat puutteet ja kehittämistä kaipaavat jutut täytyy toki tunnistaa. Oman parhaan antaminen omien kykyjen mukaan ja tavoitteellisuus oman soiton kehittämisessä on se mihin kannattaa aina pyrkiä. Näin toimiessasi joka kerta kun soitat opit ja kehityt.
 
Henkilökohtaistahan soitto on jos ei soita ainoastaan insinöörimäisesti kuin kone vaan on musiikissa läsnä. Persoonallisuutesi ilmaiseminen soitossa, niin että tarkkaavainen kuulija sen sieltä huomaa ja aistii on hankalaa (jos poissuljetaan pelkästään äärilaidat esim. jatkuvasti kovaa soittaminen). Silloin päästään musiikillisten fraasien, hienostuuneemman dynamiikan ja fraseerauksen maailmaan. Silloin on ymmärrettävä, että mitä tietty fraasi sen dynamiikka ja fraseeraus merkitsevät.
 
Musiikki on kieli. Kaikella on merkitystä; sanoillasi, painotuksella ja rytmityksellä. Siksi mestarit ovat mestareita. He osaavat musiikin kielen. Mielestäni ilman musiikin jonkinlaista filosofista ymmärrystä ei voi tulla mestarisoittajaksi. Se on se jokin soitossa, jota ei saa treenaamalla. Musiikin loppupeleissä joko ymmärtää tai ei, koska kaikkea ei voi pukea tarkoin sanoiksi tai nuoteiksi.

Yleensä vielä uppodun soittamiseen niin paljon, että kaikki sen musiikkiringin ympäriltä on sumeaa ja pahimmassa tapuksessa en tiedä yhtään mitä siellä tapahtuu.
 
Joo. Tuollaiseen transsiin, zoneen tms. en ole soittaessa pahemmin päässyt, koska olen tehnyt sitä niin vähän aikaa vasta, mutta tavallaan tuohon pitää pyrkiä. Vaikka eipä sinne pyrkimällä mennä, transsiin, se tulee, kun on tullakseen.
 
Aikoinaan tuli pelailtua tennistä niin paljon, että joitain kertoja sain kokea tuollaisen "in the zone" -fiiliksen. Kyllä oli pelaaminen helppoa ja sai kaiken sen irti itsestään, mitä oli otettavissa. Ei tajunnut ympäröivästä maailmasta paljon mitään ja pistelaskukin jäi kaverin harteille. Huuteli vaan välillä, että "lopeta syöttäminen, miun vuoro." :) Tuossa tilassa pelit yleensä päättyivätkin 6-0, 6-0 itselle. Nam. Ei tärkeintä ole voitto, vaan ylivoimainen voitto. ;)

Joo. Tuollaiseen transsiin, zoneen tms. en ole soittaessa pahemmin päässyt
 
Aikoinaan tuli pelailtua tennistä
 
Lars :)
 
Virhe

Kiinnostaa muuten tietää, että miten te havoinnette oman kehityksenne. Meidän opettaja puhui asiasta niin, että kehittyminen tapahtuu sykleissä. Sillä hän ilmeisesti tarkoitti, että kehittyminen ei ole suoraa viivaa vaan kulkee ympyröissä, hieman niin kuin kehitys olisi kettinki, jossa kehittymisen edistyminen tiedostetaan kettingin solmukohdissa... tai jotesakki siihen tappaan.

Epäonnistumisen ja virheiden ajattelu on huono lähtökohta.
 
Tuohon tulokseen olen pikku hiljaa itsekin päätynyt. En kuitenkaan koskaan ole funtsinut naapureiden mietteitä soitostani. Siitä nyt moni voi olla toki montaa eri mieltä.
 
Tässä nyt varmaan jossain vaiheessa täytyy siirtyä tosiaan puistikon puolelle soittamaan, koska sen verran täytyy ajatella naapurustoa, ettei soita aina pihassa. Ääntä rummusta kuitenkin lähtee sen verran paljon. Ei itseänikään huvittaisi kuunnella joka päivä rummutusta, jos haluaa rentoutua omassa rauhassa. Puistossa soittamista ajatellen olisi tietysti hyvä olla soitettavat jutut hallussa. Noh, ne ovatkin niiltä osin kuin niitä olen yksin soittaessa treenannut :)
 
Onko sulla Renki joku erillinen sisätreenipaikka, jos sitten treenaat rauhassa uusia juttuja? Muu kuin oma koti?

Työpaikalla on bändikämppä. Toisaalta myöskin pöytään treenaamista aliarvostetaan mun mielestä ihan turhan takia. Monesti kelailen ne uudet jutut ensin pöytään, kun mulla tahtoo olla tuota luppoaikaa töissä aika hyvin, varsinkin näin kesäisin.

Mä ainakin nautin täysillä yleisön edessä soittamisesta ja soittonautinnon jakamisesta.. Just oli meidän koulun lakkiaiset ja Tampere-talon iso sali täynnä.. Ja siinä lavalla ollessa oli sellanen fiilis että katsomo pimeän maton sijaan ympäröi esiintyjät kattoa myöten. Oli mahtava fiilis vetää sellanen about minuutti rumpusooloa, kun koko massan huomio keskittyy pelkästään itseen..vähän kapulan pyöritystä ja Weinberg-filliä ja yleisöltä raikuvat aplodit..se on niin parasta :DTällainen tilanne tietysti saattaa myös aiheuttaa hullua ahdistusta joillekin..

Lars :)
 
Kevyt kenttä-offtopikki: Joo, Larssi onkin innoittanut minua moneen asiaan. Taidankin kohta mennä ottamaan itsestäni kuvan munasillaan...

Työpaikalla on bändikämppä. Toisaalta myöskin pöytään treenaamista aliarvostetaan mun mielestä ihan turhan takia. Monesti kelailen ne uudet jutut ensin pöytään, kun mulla tahtoo olla tuota luppoaikaa töissä aika hyvin, varsinkin näin kesäisin.
 
Se onkin sitten piru hyvä etu. Iltaisin, kun ei voi sisällä soittaa rumpua, saatan treenailla jotain rytmiä mihin tahansa pintaan, joka soi hyvin ja voi erottaa eri sävelkorkeudet. Sitten mulla on sellanen pieni "djembe", jonka exä osti mulle kauan sitten, ennen kuin tiesin näistä oikeista djembeistä. Sitä saatan soitella telkkaria "katsoessa", kun siitä ei lähde juurikaan ääntä, mut toimii treenaamisessa.
 
Varsinkin nykyään soittaminen ja treenaamisvaiheessa olevat rytmit jäytävät mieltä hyvässä mielessä sillä tavalla, että tekee mieli taputella vaikka sitten pöydän kulmaa töissä. On halu työstää niitä myös silloin, kun ei ole rumpua edessä.

Tuskin kukaan tykkää treenata yleisön edessä... :) Treenikämpällä treenataan rauhassa ja yleisön edessä soitetaan sitten sitä mitä osataan.

Tuskin kukaan tykkää treenata yleisön edessä... :) Treenikämpällä treenataan rauhassa ja yleisön edessä soitetaan sitten sitä mitä osataan.
 
Omassa tapauksessani en omaa juuri muuta mahdollisuutta, mutta ei se mua haittaa. Naapureita ehkä enemmänkin, jos jankkaan jotain tiettyä juttua ja välillä tapahtuu kömmähdyksiä. Ei vaan ole varaa vuokrata treenikämppää. Täytyy siis tyytyä tilanteeseen.

Hyvä ystävä!
Soittaminen ei minun mielestäni ole koskaan ole sillä tavoin henkilökohtaista!,tai siis on kuitenkinJos sinulle on luotu lahja niin anna sen tulla esiin ja rikastututa ympärilläsi olevia ihmisiä luovuudellasi.Kuka helkutti meistä osaa sanoa,menikö juuri tuo näpäytys kohdalleen?
 
Tässä ollaan asian ytimessä. Naapurit tulevat kuuntelemaan solmon treenejä, koska ne pitävät siitä mitä soitat. 'Sunua' ei kuule Radio Novasta eikä Ylen aikaiselta. Jos he menisivät Digeliukseen, eivät he suoraan osaisi tarttua Sidiki Camaran levyyn. Niillä ei olisi ilman briffausta mitään käsitystä mitä soitat ja mitä on tuo musiikki. Naapurit eivät ymmärrä Jarkko Laihon mainitsemasta musiikin kielestä mitään, paitsi heittäytymisesi, saundisi ja energiasi. Se riittää heille. Mutta sen ei saa riittää sinulle, muutoin vajoat omahyväisyyteen luovuutesi kanssa. Treenaa ja mokaa heidän nähden, sillä silloin he tajuat että elät ja hegität, ja soitat!

Musiikki itsessään on henkilökohtainen asia sikäli, että se on niin suuri osa elämää. Se on taustaäänenä, se on ajattelun ja kuuntelun kohteena, ja se on harrastuksena. Tarkoitan siis, että jos musiikki häviäisi omasta elämästä, se olisi kuin menettäisi jonkin aistin tai muuttuisi liikuntakyvyttömäksi. Menisi tarkoitus elämältä, jos näin kornisti asian ilmaisee.
 
Soittamisen henkilökohtaisuus vaihtelee tilanteen mukaan. Soittaminen ja harjoittelu on henkilökohtaista sikäli, että soitan lähinnä itseäni varten, sillä haluan kehittyä soittamisessa ja oppia lisää musiikista ja soittimesta, oli se soitin sitten mikä tahansa. Minua ei kuitenkaan haittaa, jos harjoitteluani tai soittamistani kuunnellaan, oli kuulijoita sitten yksi, kymmenen tai sata.
 
Esiintyminen on ollut tuttua pikkupennusta lähtien, joten lavasoitto on juuri sitä, mitä itsekin olen. Esiintymiseen tulee siis omaa persoonaani, mutta en sitä pelkää näyttää muille. Musiikki on vain sellainen "elämäntyyli", ilman sitä ei osaa olla, mutta ei se myöskään ole kuin sukukalleus, jota ei ilkiäisi näytellä toisille :P

Eiköhän soittaminen aina ole jollakin lailla henkilökohtainen juttu. Jokainen tietysti kokee sen erilailla mutta henkilökohtaisesti. Loppujen lopuksi harva soittaa toisille, kyllä sitä melkein aina soittaa ensin itselleen. Paras palkkio mitä mulle on tullut kun toinen rumpali sanoi mulle että ilman musiikkia ja soittoa mä varmaan kuolisin. Ja tämä rumpali ei ollut mun mielestä mitenkään huono vaan ammattimies niinkuin minäkin, tehnyt tätä jo yli 21 vuotta. Se kuvasti aika hyvin minunkin ajatuksiani. Välillä on tylsiä keikkoja mutta kun soitto pelaa ja porukka tykkää, niin harva tunne on parempi. Tämä musiikki on siitä hauska laji että se tarjoaa aina jotain uutta ja innostavaa.

Tässä ollaan asian ytimessä. Naapurit tulevat kuuntelemaan solmon treenejä, koska ne pitävät siitä mitä soitat. 'Sunua' ei kuule Radio Novasta eikä Ylen aikaiselta.
 
Mutta sen ei saa riittää sinulle, muutoin vajoat omahyväisyyteen luovuutesi kanssa. Treenaa ja mokaa heidän nähden, sillä silloin he tajuat että elät ja hegität, ja soitat!
 
No joo, harvemmin Radio Nova soittaa Sunua :) Se olisi aikamoinen yllätys, jos näin joskus tapahtuisi.
 
Myönnän, että soittamiseni saama huomio imartelee, kun sitä joku tulee varta vasten kuuntelemaan. Ihan samalla tavalla meitsi käyttäytyi tässä pari kesää sitten, kun pihan perällä olevan kallion takaisen talon pihasta alkoi kuulumaan aivan törkeen siisti ä soittoa nimenomaan djembeillä ja taisipa mukana olla dundunitkin. Silloin en ymmärtänyt yhtikäs mitään moisesta musiikista. Ymmärsin kuitenkin kuinka siistiltä se kuullosti, koska asialla olivat epäilemättä vähintäänkin puoliammattilaiset. Todella taitavaa soittoa, tai siltä se kuullosti.
 
Aina nykyäänkin kuuntelen mielelläni helsingin keskustassa liikkuessa djemben soittoa, jos siinä Mikonkadulla tai Mikonkadun ja Aleksanterin kadun kulmassa on joko yksittäinen tai useampi soittaja soittamassa. Rytmin ei tarvii olla kummonenkaan, että se kuullostaa hyvältä ja saa hyvän fiiliksen aikaan. Siihen kun heittää välillä napakoita höysteitä, mutta ei liikaa, sellanen toimii mun korvaan todella hyvin. Siihen olen myös itsekin pyrkinyt omassa soitossa, jos olen vain soitellut soittamisen ilosta.
 
Jazzmies, mainitsit jossain aiemmassa djemben soittoa koskevassa keskustelussa, että sut oli pyydetty soittamaan muun ryhmän kanssa jonkun henkilön yllätyssynttäreille. Ei nämä synttärit mahtaneet olla Käpylässä? Mietin, että olisiko tämä loistokas kesäillan musiikkielämys, josta kerroin tuossa edellä, joko viime kesältä tai sitä edelliseltä ollut juuri kyseisten synttäreitten yllätysesitys?