Rummut: soittaminen ›

jazzmies: Kippis ja kulaus!
 
Niin! Ja: http://www.youtube.com/watch?v=YcU5CLJoNa0

Täsähä se on, jos slovareita kaivataan
 
http://www.youtube.com/watch?v=eY2fmfCe9wE&feature=related

Upanoita rumpuja käytetään ihan rekvisiittanakin näköjään.
 
http://www.youtube.com/watch?v=nx2iLOvP0rM&feature=related

Huomenta! Nyt on Totot kuunneltu, selvyyden saamiseksi useampaankin kertaan. Eikä niiden kuuntelu isompaa kärsimystä tuottanut. Musa ei ollutkaan tukkoon sovitettua eikä tylsäsointisilla kitarasooloilla pilattua, kuten oletin. Toto-luokitus koheni kertaheitolla viheliäisestä yhdentekevään =D
 
Lainaus Jazzmiehen aiemmasta kirjoituksesta:
 
Tämä on nyt liian paksua. Toton musiikki on musiikkia muun musiikin joukossa eikä mitään kikkailua tai imelää shaisselia. Imelyys on tasan kuulijan makumieltymyksissä, ja makumieltymykset haisevat aina argumentointiperusteina. Toton musiikki edustaa hyvin 1970/80-luvun taitteen Amerikan länsirannikon R&B:ia ollen kelpo esimerkki americanan soivasta muodosta.
 
Hän taitaa olla oikeassa. Vaikka en keksi yhtään syytä kuunnella noita biisejä vapaaehtoisesti uudelleen, niin huonompaakin musaa on tehty, eikä tarvitse vielä edes rap-korttia käyttää. Tunnustan tappioni!

jazzmies: Samanlaiset kiksit joku saa Toton musiikista. Toton balladit ovat välillä niin hienoja sävellyksiä, että ne meinaavat viedä minutkin.
 
Eipälemättä saa. Olen itsekin omat Totoni kuunnellut, löytyypä useampi levykin hyllystä, enkä esim. autossa vaihtais radiokanavaa kyseisten balladien kohdalla.
 
Mutta nykyään yritän olla uskollinen itselleni siitä minkälainen musiikki todella koskettaa ja merkitsee ja tätä taustaa vasten Toto on selvästi alempaa kastia. Lopullinen varmuus asialle tuli viime kesänä juurikin Toton keikalla (toki Simonia ei voi kuunaan verrata Jeffiin, mutta kuitenkin..): olin lähinnä vaivaantunut ja halusin kokoajan lähteä kotiin.

mukis: Floydin nerokkuus ei piile Moneyn kaltaisissa sinänsä ok biiseissä, vaan Shine on you 1-9:ssä, jossa väsynyt kappaleformaatti rikotaan ja tilalle luodaan teos.
 
The Wall kiertueen kauneus kulminoituu ajatukseen: miksi soittaa yleisön edessä, kun voi soittaa muurin takana!
 
http://www.youtube.com/watch?v=_yBvhIC8d5U&feature=related
Muistanpa vieläkin kun kuulin tämän pikkunassikkana. Aattelin pienessä mielessäni että ahaa, näinkin voi tehdä ja rytmikkäästi kolistella. Pink Floydin omintakeisuus oli Sydin aikansa muuhun musiikkiantiin verrattuna melkoisen omapäinen biisinteko-ote. Rumpujen soittamisen kanssa tuolla ei kyl oo juurikaan tekemistä, ehkä Pär Cushion osastoa enempi?

Gardiner: http://www.youtube.com/watch?v=_yBvhIC8d5U&feature=related
Muistanpa vieläkin kun kuulin tämän pikkunassikkana. Aattelin pienessä mielessäni että ahaa, näinkin voi tehdä ja rytmikkäästi kolistella. Pink Floydin omintakeisuus oli Sydin aikansa muuhun musiikkiantiin verrattuna melkoisen omapäinen biisinteko-ote. Rumpujen soittamisen kanssa tuolla ei kyl oo juurikaan tekemistä, ehkä Pär Cushion osastoa enempi?
 
Mielestäni Pink Floydissa toimii parhaiten yhtyeen ulkomusiikki: haastattelut taiteen olemuksesta, Hipgnosis-tiimin levynkannet, temaattiset konseptit ja visuaalinen näkemyksellisyys. Mutta sitten kun musiikki alkaa, se ei pysty kuljettamaan minua "sinne", mitä edellinen luettelo antaisi odotuttaa. Tässä tapauksessa Yes kyllä vetää pidemmän korren suhteellisen samanlaisine pyrkimyksineen. Taitaa olla loppupelissä ammattitaidosta kysymys, valitettavasti. Yes pystyy viemään visionsa maaliin juuri esittämisen korkean tason takia, mikä tuo suvereniteettiä ja johtajuutta. Bill Bruford ja Alan White, näin tätä musiikkia täytyy esittää.

jazzmies: Mielestäni Pink Floydissa toimii parhaiten yhtyeen ulkomusiikki: haastattelut taiteen olemuksesta, Hipgnosis-tiimin levynkannet, temaattiset konseptit ja visuaalinen näkemyksellisyys. Mutta sitten kun musiikki alkaa, se ei pysty kuljettamaan minua "sinne", mitä edellinen luettelo antaisi odotuttaa. Tässä tapauksessa Yes kyllä vetää pidemmän korren suhteellisen samanlaisine pyrkimyksineen. Taitaa olla loppupelissä ammattitaidosta kysymys, valitettavasti. Yes pystyy viemään visionsa maaliin juuri esittämisen korkean tason takia, mikä tuo suvereniteettiä ja johtajuutta. Bill Bruford ja Alan White, näin tätä musiikkia täytyy esittää.
 
Taitaa niissä Sydin tekemissä olla se biisien teko olennaisempaa kuin esitys.
Sillon 60 luvun loppupuolella en ollu kuulukkaan Yesistä. En nähny mitään haastatteluja PF:stä, ei tainnu Hipgnosista olla olemassakaan. Tangoa ja Beatlesiä tuli radiosta. :-D
Ei nekään ollu huonoja, saati sitten Hendrix, mut Sydin tekemisessä oli jotain outoa tenhoa. Musiikin ammattilaisiahan nuo taideopiskelijat eivät toki olleet, harrastelija bluessoittajia kait aluksi. Luulenpa että Yesinkin jäbät ammensi siitä sylttytehtaasta.
Mutta rumpaloinnin saralla iski Brubekin Take 5 ja rockit joissa soitti earl Palmer. Ja Santanan bändin nuori poika. :-D
 
Edit. Niin joo, se on nääs Mika sillain et meikä ain höpisee näitä täysin subjektiivisiä mielenliikahduksia vuosikymmenten varsilta musiikin ihmemaasta. Teikä taas lähestyy asiaa ammattilaisen vinkkelistä ja analysoi faktojen pohjalta. :-)
Mut älä anna pölhön amatöörin sekavien ajatusten häiritä, en mie koskaan pahalla sekoile ja pähkäile älyttömyyksiä, päin vastoin. Ja arvostan ammattilaisten tietoja ja taitoja enemmän kuin ehkä vaikuttaa kirjoitusten perusteella.

Jos ei pidä Pink Floydin ekasta levystä on kyllä jotain...
 
http://www.youtube.com/watch?v=9YmdIRNlQSo

jazzmies: Mielestäni Pink Floydissa toimii parhaiten yhtyeen ulkomusiikki: haastattelut taiteen olemuksesta, Hipgnosis-tiimin levynkannet, temaattiset konseptit ja visuaalinen näkemyksellisyys. Mutta sitten kun musiikki alkaa, se ei pysty kuljettamaan minua "sinne", mitä edellinen luettelo antaisi odotuttaa. Tässä tapauksessa Yes kyllä vetää pidemmän korren suhteellisen samanlaisine pyrkimyksineen. Taitaa olla loppupelissä ammattitaidosta kysymys, valitettavasti. Yes pystyy viemään visionsa maaliin juuri esittämisen korkean tason takia, mikä tuo suvereniteettiä ja johtajuutta. Bill Bruford ja Alan White, näin tätä musiikkia täytyy esittää.
 
Teemallisuus on mulle tosi iso juttu, ja siinä Floydi oli kyllä eittämättä pioneeri.
 
Musiikissa suurin juttu on kiireettömyys. Ihan samaa fiilistä kun Kubrickin Avaruusseikkailussa: kuuhun laskeutumista katsellaan ilman leikkauksia minuutti tolkulla! Mahtavaa.
 
http://www.youtube.com/watch?v=TQYa … 7U&feature=youtube_gdata_player

Gardiner:
Edit. Niin joo, se on nääs Mika sillain et meikä ain höpisee näitä täysin subjektiivisiä mielenliikahduksia vuosikymmenten varsilta musiikin ihmemaasta. Teikä taas lähestyy asiaa ammattilaisen vinkkelistä ja analysoi faktojen pohjalta. :-)
 
Meikä on kyllä niin subjektiivinen taiteilija kuin vain olla ja saattaa. Vaikka kouluja on käyty, niin aina mennään mutu-pohjalta mitä näihin asioihin tulee. Eetu Wesalan sanoin, "kuin ensimmäistä kertaa, mutta kuin viimeistä päivää".

Paljon miellummin Pink Floydia kyllä kuuntelee vaikka soitto nyt ei niin virtuoosimaista olisikaan. Se on tarpeeks hyvää tohon musaan.
Nää totot ja lukatherit ei kuulu samaan genreen olleenkaan eikä osaa oikeen sulautuakkaan keskenään. Ehkä toinen on modernia ja toinen melkeempä vintagea.
Tommosta tulee bluesistakin kun on "ammattilaiset" asialla
 
http://www.youtube.com/watch?v=KG6p5hy8rKs
 
Huhhuh muistui tämäkin jostain mieleeni:)
 
http://www.youtube.com/watch?v=-KbFP7VLqRg
 
Anteeksi umpimieliteisyyteni(ainakin voin myöntää sen),mutta rupeaa aina kiristämään ohimoissa, kun otetaan liiaan kliini ja kilttikin lähestymistapa soittoon. Sama tapahtuu Esim. Dream Teatherin kohdalla kans.Toinen kilareiden aiheuttaja on hengellinen musiikki, varsinkin metalli....jos ei vanhoja souleja lasketa.
Ja makuasiotahan nämä joo ja riippuu kaikesta, mihin on tottunut ja missä kasvanut ja miksi?

tomboarmageddon:
 
http://www.youtube.com/watch?v=KG6p5hy8rKs
 
... missä kasvanut ja miksi?
 
Tuossapa sitä on ollut joskus kylliksi pohtimista, mutta nyt menee jo paremmin :)
 
Juu mutta olipa hyvää bluesia tuo. Hieman erilainen ja jopa hevimausteilla.

Vallu-Veke: Tuossapa sitä on ollut joskus kylliksi pohtimista, mutta nyt menee jo paremmin :)
 
Juu mutta olipa hyvää bluesia tuo. Hieman erilainen ja jopa hevimausteilla.
 
No mua tuo modernimpi tiluttelu kauhistutti lähinnä:)

jazzmies: Ei pidä paikkaansa. Pink Floyd ei ole hyvää musiikkia.
 
Tässä kohtaa tuli sellanen "sekuntia ennen räjähdystä"-fiilis... : )
 
Noniin. Jatkakaa.

Bobana: Tässä kohtaa tuli sellanen "sekuntia ennen räjähdystä"-fiilis... : )
 
Noniin. Jatkakaa.
 
Draama on tulossa myös peruskoulujen oppiaineeksi ;)

mukis: Teemallisuus on mulle tosi iso juttu, ja siinä Floydi oli kyllä eittämättä pioneeri.
 
Musiikissa suurin juttu on kiireettömyys. Ihan samaa fiilistä kun Kubrickin Avaruusseikkailussa: kuuhun laskeutumista katsellaan ilman leikkauksia minuutti tolkulla! Mahtavaa.
 
http://www.youtube.com/watch?v=TQYa … 7U&feature=youtube_gdata_player
 
Tää biisi kertoo käsittääkseni ikävästä Syd-poikaan. Yhden legendan mukaan jossain Floydin studiosessiossa istui nurkassa parrakas sekava mies, joka sitten hävisi yks kaks. Joku bändistä oli sitten tajunnut, että se taisi olla Syd.

Kailis: Tää biisi kertoo käsittääkseni ikävästä Syd-poikaan. Yhden legendan mukaan jossain Floydin studiosessiossa istui nurkassa parrakas sekava mies, joka sitten hävisi yks kaks. Joku bändistä oli sitten tajunnut, että se taisi olla Syd.
 
Näinhän se tais mennä; Crazy Diamond. Mutta mun mielestä bändi alkoi päästä lentoon sitä mukaa kun Sydin osuus väheni. Sydillä oli psykedelian vastapainona "rämpytys", josta en oikein diggaa.

mukis: Näinhän se tais mennä; Crazy Diamond. Mutta mun mielestä bändi alkoi päästä lentoon sitä mukaa kun Sydin osuus väheni. Sydillä oli psykedelian vastapainona "rämpytys", josta en oikein diggaa.
 
Ymmärrän pointtisi täysin. Itseäni viehättää mm. Bike biisi jonka rakenne ja rytmilaji palvelee pelkästään riimejä. Ihanan epäsovinnaista.
Pidän tosin myöhemmästäkin tuotannosta. Ton ekan levyn julkituominen oli lähinnä säälittävä ja läpinäkyvä hämäys jazzmiehen suuntaan =D

Jipii. Markkuliini on telkussa! :) (joku Kaija K - dokkari)