Rummut: soittaminen ›

Itse olen törmännyt tällaseen juttuun omalla kohdalla, että koen soittamisen hyvin henkilökohtaisena. Soitan siis djembeä ja congarumpuja. Soitto menee aina välillä hyvin putkeen. Soitan pihassani ja lähes aina naapurin nuori pari tulee pihalle kuuntelemaan. Ok, olen immarreltu ja toivon, etteivät ymmärrä djemben soittamisesta, koska välillä menee väistämättä vituralleen. Onhan se hienoa, jos kiinnostaa. Djemben äänihän on mahtava ja varsin hauskan kuuloinen, jos osaa lyönnit.
 
Itselle tulee kuitenkin tunne, että soittaminen on niin henkilökohtaista, ettei haluaisi mahdollisen "yleisön" kuulevan epäonnistumistaan. Haluaisi antaa kunnon kuunteluelämyksen ja soittaa paremmin, mutta kun ei vaan onnistu..vielä.
 
Ehkä siitä ei pitäis välittää ja ehkä moisesta tunteesta pääsee ajan myötä eroon. Välillä soittaminen menee niin hyvin, että kaikki menee alusta loppuun putkeen. Silloin koen suuria onnistumisen tunteita ja silloin on todella jees, jos joku kuuli.

En ole ihan varma, mihin suuntaan haluaisit viedä tätä keskustelua, mutta soittaminen on tietysti siinä mielessä hyvinkin henkilökohtaista, että siihen laittaa väistämättä mukaan itseään. Ja jos saa/joutuu keksimään itse mitä biisiin soitetaan, niin aina vain henkilökohtaisempaa hommaa on se. Mitä luovempaa, sitä henkilökohtaisempaa.
 
Itselle tulee kuitenkin tunne, että soittaminen on niin henkilökohtaista, ettei haluaisi mahdollisen "yleisön" kuulevan epäonnistumistaan. Haluaisi antaa kunnon kuunteluelämyksen ja soittaa paremmin, mutta kun ei vaan onnistu..vielä.

Ehkä siitä ei pitäis välittää ja ehkä moisesta tunteesta pääsee ajan myötä eroon. Välillä soittaminen menee niin hyvin, että kaikki menee alusta loppuun putkeen. Silloin koen suuria onnistumisen tunteita ja silloin on todella jees, jos joku kuuli.
 
Joo, joskus (hyvin harvoin) tulee tunne, että kumpa olisi ollut joku asiaa ymmärtävä kuulemassa. Useimmiten on tosin erittäin tyytyväinen ettei ollut. :) No, silloin joskus kun onnistuu jossain (itselleen) haastavassa jutussa, niin kukaan ei yleensä huomaa mitään. Nyyh... ;)

En ole ihan varma, mihin suuntaan haluaisit viedä tätä keskustelua, mutta soittaminen on tietysti siinä mielessä hyvinkin henkilökohtaista, että siihen laittaa väistämättä mukaan itseään. Ja jos saa/joutuu keksimään itse mitä biisiin soitetaan, niin aina vain henkilökohtaisempaa hommaa on se. Mitä luovempaa, sitä henkilökohtaisempaa.
 

 
Joo, joskus (hyvin harvoin) tulee tunne, että kumpa olisi ollut joku asiaa ymmärtävä kuulemassa. Useimmiten on tosin erittäin tyytyväinen ettei ollut. :) No, silloin joskus kun onnistuu jossain (itselleen) haastavassa jutussa, niin kukaan ei yleensä huomaa mitään. Nyyh... ;)
 
Ei ollut mitään erityistä suuntaa mihin päin haluaisin viedä tätä keskustelua. Tuli vaan tuollanen mieleen, koska itse koen soittamisen hyvin henkilökohtaisena. Eihän siinä silloin mitään, jos homma menis kokoajan täysin putkeen, mutta kun se ei mene.
 
Mut siis kyllä olisi mukava kuulla toisten kokemuksista asian suhteen tai sitten keskustelun voi ampua lennosta alas ennen kuin se edes ehti alkaakaan. :)

Mut siis kyllä olisi mukava kuulla toisten kokemuksista asian suhteen tai sitten keskustelun voi ampua lennosta alas ennen kuin se edes ehti alkaakaan. :)
 
Eikä mitä ammuta. Asiallinen aihe, joita ei ole liikaa. Varmasti löytyy erilaisia näkökulmia tuohon. Joku saattaa jopa pystyä pohdiskelemaan aihetta syvällisemminkin, eikä sanoa töksäytä asiaansa toteavaan sävyyn, niinkuin meikäläinen. ;)

Ehkä siitä ei pitäis välittää ja ehkä moisesta tunteesta pääsee ajan myötä eroon. Välillä soittaminen menee niin hyvin, että kaikki menee alusta loppuun putkeen. Silloin koen suuria onnistumisen tunteita ja silloin on todella jees, jos joku kuuli.
 
Suurella osalla soittoharjoittelun maali on juurikin yleisölle/kavereille esiintyminen, mutta ei toki kaikilla. Onhan se äärettömän hienoa vedellä yksin ja vetää tunteella :).
Välillä onnistuu, joskus ei. Omat virheet huomaa äärimmäisen hyvin, vaikka muut ei niitä välttämättä virheiksi tunnistaiskaan. Yks pikkumoka keikalla saattaa viedä oman huomion pois muuten onnistuneesta suorituksesta. :)

Mut siis kyllä olisi mukava kuulla toisten kokemuksista asian suhteen tai sitten keskustelun voi ampua lennosta alas ennen kuin se edes ehti alkaakaan. :)
 
Aika osuva aihe itselleni just nyt. Tänään pidettiin alkuillasta jamit parin paikallisen pelimannin kanssa ja oli helkkarin nasta soittaa, vaikka kämpässä oli lämpö lähellä 40 astetta. Kaksi kitaraa, laulu, huuliharppu, rummut ja olutta. Roots-musaa vedettiin, ei yleisöä, meininki katossa.
 
Kyllä soittajien välinen vuorovaikutus on minulle henkilökohtaisesti paras palkinto, mitä rumpujensoitto voi tarjota. Spontaania otetta, miten kanssasoittajat kuuntelevat toisiaan ja reagoivat kuulemaansa. Vetävä poljento, sopiva tempo (joskus minäkin onnistun!?) ja fillit mukaillen kavereiden ajatuksenjuoksua. Pientä jännitystä ilmassa, mihin suuntaan seuraavaksi lähdetään? Seuraat muita mutta vedät silti koko hommaa. Hetken tunnet olevasi kuin John Bonham :)
 
Tietysti mukavaa, jos joku ulkopuolinenkin sen aistii, mutta ennenkaikkea se on mahtava, ja hyvin henkilökohtainen tunne.

Epäonnistuminen yleensä tarkoittaa sitä että on soittanut erilailla kun aikoi. Useimmiten se kuulostaa alkuperäistä ideaa paremmaltakin, mut sitäpä ei muusikonplanttu tajua kuunnella kiirehtiessään tuskailemaan omaa alemmuuttaan.
 
Aika zenii, eh? :D

Itse olen kans ajatellut tätä asiaa. Minusta olisi mukavampi, jos kukaan ei kuulisi soittoani, mutta yleensä vain jyystän menemmään, enkä ajattele, kuuleeko joku mahdolliset virheet. Toisaalta myös vähän häiritsee se, jos joku kuulee minun vetävän nopeaa rässikomppia. Pelkillä rummuilla se saattaa ulkopuolisen mielestä kuullostaa täysin järjettömältä :D Näin saattaa kuitenkin olla soittipa mitä tahansa...

Epäonnistuminen yleensä tarkoittaa sitä että on soittanut erilailla kun aikoi. Useimmiten se kuulostaa alkuperäistä ideaa paremmaltakin, mut sitäpä ei muusikonplanttu tajua kuunnella kiirehtiessään tuskailemaan omaa alemmuuttaan.
 
Aika zenii, eh? :D
 
Ei tuo ole naurun asia. olen itsekin mm. paiskonut kännyköitä (puolivahingossa, mutta so long kännykkä) kun asiat eivät menneet kuten piti. Ja olen kuullut tarinoita, joissa mm. tuntemani kitaraopettaja uhkasi lopettaa keikkailun, kun "koskaan ei mene niinkuin pitäisi". ja osaksi/tavallaan toteutti uhkauksensa. + kaveri todisti kun 50 000 markan huilu menee polvea vasten kahtia kesken keikan kun "ei mennyt oikein". Nämäkin tosin musatyylikohtaisia, mutta angstin määrä on vakio, oli sitten kyseessä rokkikeikalla jonkun biisin lopetus tai jazzkeikalla vuorovaikutuksen puute, yli/aliperseily, vitulleen mennyt dynamiikka, jne.
 
On sillä väliä, saatana. Periaatteessa "joko menee oikein tai ei", tuntuu välillä. Ja vaikka se ei noin ole, niin aina löytyy yleisöstä joku joka tarraa johonkin hapuiluun. + Itse AINA. Vähemmästäkin hermostuu.
 
Itse asiassa juuri luin John Slobodan "Exploring the musical mind"istä, että tyypit, joilla on ollut musiikista "ulkoisesti" negatiivinen kokemus, tyyliin "ei ole omaan korvaan kuulostanut hyvältä", tai "puitteet eivät muuten ole kohdallaan", ei musiikki silloin myöskään tunnu hyvältä, vaikka soitto sinänsä olisi mennyt oikein. Sen sijaan, vaikka olisi soittanut päin vittua, mutta kuitenkin kuulosti hyvältä, niin silloin homma kans tuntuu hyvältä. Onko kokemusta? Mulla nimittäin on. Viina usein auttaa asiaa. Ja hyvä monitorointi + kamat. Harvassa on ne kerrat, jolloin soundi olisi ollut paska, mutta soitto olisi mennyt jotenkuten (tätä nyt joskus tapahtuu), ja että hommasta olisi jäänyt hyvä fiilis
 
saatoin kyllä tulkita sitä tekstiä väärin, luen kohta uudestaan.

Itse olen kans ajatellut tätä asiaa. Minusta olisi mukavampi, jos kukaan ei kuulisi soittoani, mutta yleensä vain jyystän menemmään, enkä ajattele, kuuleeko joku mahdolliset virheet. Toisaalta myös vähän häiritsee se, jos joku kuulee minun vetävän nopeaa rässikomppia. Pelkillä rummuilla se saattaa ulkopuolisen mielestä kuullostaa täysin järjettömältä :D Näin saattaa kuitenkin olla soittipa mitä tahansa...
 
Mitä tulee meikäläisen djemben ja congarumpujen soittamiseen ja uuden treenaamiseen, niin totta kai on imartelevaa, jos soittoni herättää naapureissani kiinnostusta jopa mahd. positiivisessa mielessä. Uutta treenatessa ei kuitenkaan välttämättä kaipaisi ylimääräisiä korvia kuuntelemaan, koska virhelyöntejä tai muita poikkeamia sattuu tavallista enemmän. Välillä olen kuitenkin onnistunut soittamaan joitain omia sooloja täysin erilailla kuin olin ajatellut, mut ne ovat toimineet todella hyvin.
 
Kerran kritisoin omaa soittoani ja veljeni sanoikin, että vaikka soitto kuulostaa sinusta huonolta ja vaatimattomalta, ulkopuolisista voi tuntua päinvastaiselta. Niinhän se varmasti on, mutta ei tuota voi yleistää. Meitä on niin moneen lähtöön.
 
Olen kuitenkin funtsinut, ettei minun kannata stressata soittamisesta ja siitä kuuleeko jokin virheeni jne. Djemben soittaminen ja eri lyönnit on suht helppo omaksua ja saada hyvät soundit rummusta, mut se että pystyy soittamaan suht nopealla tempolla välillä vaikeitakin rytmejä vaatii harjaantumista ja on luonnollista tehdä virheitä. Harvemmin kuitenkaan soitan tietylle kohteelle. Jos joku kuulee, sitten kuulee. Mitäs kuuntelee :) Valitettavasti se on väistämätöntä, jos asustelee meitsin lähellä :) Ainahan luovuuteen liittyy itsensä likoon pistäminen ja siitähän tässä on kyse.

solmo: Sä stressaat nyt ihan joutavia. Ei naapurit sua diggais kuunnella jos vetäisit päin persiitä. Mattimeikäläiset ei soitosta tajua tuon taivaallista eivätkä kuule niitä sun pikkuvirheitä tms. koska eihän ne tiedä miten sen pitäs mennä. Eri asia kun soittasit Für Eliseä pianolla ja joka kerta se seitsemäs sävel väärin.
 
Ummikon sävel/rytmikorva yleensä on sen verran huono, että läpi menee mojovammatkin virheet ja kun soittaja ei itse näytä millään tavoin että tuli moka, niin harva niitä mokia huomaa. Mut jos alkaa kirota päristämään ja heittelemään tavaroita kesken esiintymisen, niin johan se hölmöltä näyttää.
 
Mulla on soittokavereita joilla on ihan sama "ongelma" kuin sulla, eli pitää olla jotenkin täydellinen siinä esitystilanteessa ja on ihan kamalaa jos joku pikkumoka sattuu. Mä oon aina tolkuttanut että kunhan keikalla biisi vaan jatkuu ja laulu soi niin 98% katsojista ei tajua mitään koskaan tapahtuneenkaan.

Ei tuo ole naurun asia. olen itsekin mm. paiskonut kännyköitä (puolivahingossa, mutta so long kännykkä) kun asiat eivät menneet kuten piti. Ja olen kuullut tarinoita, joissa mm. tuntemani kitaraopettaja uhkasi lopettaa keikkailun, kun "koskaan ei mene niinkuin pitäisi". ja osaksi/tavallaan toteutti uhkauksensa. + kaveri todisti kun 50 000 markan huilu menee polvea vasten kahtia kesken keikan kun "ei mennyt oikein". Nämäkin tosin musatyylikohtaisia, mutta angstin määrä on vakio, oli sitten kyseessä rokkikeikalla jonkun biisin lopetus tai jazzkeikalla vuorovaikutuksen puute, yli/aliperseily, vitulleen mennyt dynamiikka, jne.
 
On sillä väliä, saatana. Periaatteessa "joko menee oikein tai ei", tuntuu välillä. Ja vaikka se ei noin ole, niin aina löytyy yleisöstä joku joka tarraa johonkin hapuiluun. + Itse AINA. Vähemmästäkin hermostuu.
 
Itse asiassa juuri luin John Slobodan "Exploring the musical mind"istä, että tyypit, joilla on ollut musiikista "ulkoisesti" negatiivinen kokemus, tyyliin "ei ole omaan korvaan kuulostanut hyvältä", tai "puitteet eivät muuten ole kohdallaan", ei musiikki silloin myöskään tunnu hyvältä, vaikka soitto sinänsä olisi mennyt oikein. Sen sijaan, vaikka olisi soittanut päin vittua, mutta kuitenkin kuulosti hyvältä, niin silloin homma kans tuntuu hyvältä. Onko kokemusta? Mulla nimittäin on. Viina usein auttaa asiaa. Ja hyvä monitorointi + kamat. Harvassa on ne kerrat, jolloin soundi olisi ollut paska, mutta soitto olisi mennyt jotenkuten (tätä nyt joskus tapahtuu), ja että hommasta olisi jäänyt hyvä fiilis
 
saatoin kyllä tulkita sitä tekstiä väärin, luen kohta uudestaan.
 
Pointti oli siis:
 
a) ei se oo niin vakavaa
b) ja vaikka oliskin ni se meni jo

solmo: Sä stressaat nyt ihan joutavia. Ei naapurit sua diggais kuunnella jos vetäisit päin persiitä. Mattimeikäläiset ei soitosta tajua tuon taivaallista eivätkä kuule niitä sun pikkuvirheitä tms. koska eihän ne tiedä miten sen pitäs mennä. Eri asia kun soittasit Für Eliseä pianolla ja joka kerta se seitsemäs sävel väärin.
 
Ummikon sävel/rytmikorva yleensä on sen verran huono, että läpi menee mojovammatkin virheet ja kun soittaja ei itse näytä millään tavoin että tuli moka, niin harva niitä mokia huomaa. Mut jos alkaa kirota päristämään ja heittelemään tavaroita kesken esiintymisen, niin johan se hölmöltä näyttää.
 
Mulla on soittokavereita joilla on ihan sama "ongelma" kuin sulla, eli pitää olla jotenkin täydellinen siinä esitystilanteessa ja on ihan kamalaa jos joku pikkumoka sattuu. Mä oon aina tolkuttanut että kunhan keikalla biisi vaan jatkuu ja laulu soi niin 98% katsojista ei tajua mitään koskaan tapahtuneenkaan.
 
Ehkä saan kommenttisi jälkeen nukuttua yöni paremmin :D Ei vaan, ihan tottahan toi on. Turha sitä on stressata. Harva kuuntelee musiikkia etsien mahdollisia virheitä ja toisaalta, jos sattuu moka, ei se kaada maailmaa. Jatkaa vain soittamista kuin mitään virhettä ei olis tullutkaan.

esim jos äänität omaa soittoasi, saatat olla ainoa joka kuulee soittovirheet, ja muut ovat ihan haltioissaan siitä kuinka taitava olet. mieti sitä.

Jos vetää omasta ja luultavasti myös muiden rumpaleiden mielestä nappiin osuvaa, mutta yksinkertaista groovea, niin suurta yleisöä ei kiinnosta. Sitten kun vetää nopeasti jotain erikoista yli taitojensa, itsen ja muiden rumpaleiden mielestä reisille, voi suurikin osa suuresta yleisöstä olla aivan haltioissaan.
 
Mä en jaksa enää stressata keikkojen mokista. Itse olen huomannut, että moka saa olla välillä todella iso, että se edes huomataan. Kerran olen keikalla kapulan tiputtanut, mutta kaveri, jolla oli pari kaljaa alla, sanoi, ettei huomannut koko hommaa. Toinen katsomassa oleva rumpali sanoi, että sähän klaarasit sen ihan hyvin. Eli vaikka itsestä tuntuu, että päin helvettiähän tämä meni, niin ei yleisö välttämättä huomaa tai välitä. Harrastuksesta kuuluu nauttia, eikä stressata. Yleisön edessä kannattaa oikeasti nauttia. Silloin soitossakin on parempi fiilis ja se menee mukavasti.

Pointti oli siis:
 
a) ei se oo niin vakavaa
b) ja vaikka oliskin ni se meni jo
 
voi kuin se oliskin näin.

voi kuin se oliskin näin.
 
No niinhän se just on. Voihan sitä itseään riivata jos haluaa mut veikkaan et se on pidemmän päälle aika vittumaista.

solmo: Sä stressaat nyt ihan joutavia.
 
Hei hei, nythän tää keskustelu on kääntynyt kokonaan pohdiskelemaan stressaamista soittamisen suhteen :) Käännetäänpä keskustelun kulkua johonkin muuhun suuntaan.
 
Se johtuu pitkälti siitä minun omalla kohdalla, etten ole juurikaan esiintynyt elämäni aikana jotain soitinta soittaen. Soittaminen sujuu kerta kerralta paremmin ja osaan ottaa sen rennommin. Kun unohtaa kaiken muun ja keskittyy soittamiseen, homma menee hyvin putkeen. Tottahan se on, että pidemmän päälle stressaaminen alkaa rasittamaan ja voi jopa laskea soittohalua.

No niinhän se just on. Voihan sitä itseään riivata jos haluaa mut veikkaan et se on pidemmän päälle aika vittumaista.
 
Veikkasit ihan oikein, se on juuri sitä. Täydellisyyden tavoittelu ja kuvainnollinen itsensäruoskinta soittomokista ovat luonteenpiirteitä joiden ei pidä antaa ottaa selkävoittoa. Uuden oppiminen ja jatkuva kehittäminen on ok, tiettyyn rajaan asti. Kyllä itsekin olen ihan liikaakin skitsoillut mokista - joskus sellaisista joita ei yleisöstä tai muista soittajistakaan kukaan ole varmaan edes huomannut - mutta keikkojen suhteen täytyy muistaa että ne soitetut äänet katoavat ilmakehään, ei se ole maailmanloppu jos pari väärää ääntä soittaa. Jatkuva pyrkimys parempaan kuitenkin edelleenkin riivaa eteenpäin, sisäinen pakko.

Silloin joskus kun pystyy hetkiseksi unohtamaan itsensä ja sen per***een iänikuisen virheiden välttämisen, niin jopa tuntuukin soittaminen erilaiselta ja tuntee jopa parhaimmillaan olevansa "musiikin sisällä". Silloin tuleekin sitten joskus soittaneeksi musiikkia, eikä rumpuja. Meleko huikea ero.
 
Meillä on bändissä heppu, joka elää ja hengittää musiikkia. On koko ikänsä harrastanut asiaa tavalla tai toisella ja jauhaa siitä kaikille lähellä oleville AINA JA KOKO AJAN SUUT JA SILMÄT TÄYTEEN. :) Älyttömän rasittavaa, mutta kun se tekee sen täydellisen vilpittömästi rakkaudesta musiikkiin, niin joutuu paljon antamaan anteeksi. Ei hän osaisi olla millään muulla tavalla.
 
Tämä kaveri osaa soittaa periaatteessa lähes soitinta kuin soitinta. Ei mitään niin hyvin, että virtuoosiksi voisi kutsua, muttei pelkää kuitenkaan yhtään heittäytyä aivan täysillä kulloiseenkin soittimeen ns. koko kropalla ja pää edellä suoraan musiikin ytimeen. Ei ole esim. hänen rumpujen soittaminen välttämättä kaunista katseltavaa, eikä aina konservatiivisessa mielessä kivaa kuunneltavaakaan, virheitä tulee jne..., mutta kaikki se mikä ulos tulee on lähes 100% musiikkia. Tuossa mielessä kateeksi käy tälläisen "virheitä pelkäävän kontrollifriikin". ;)