Rummut: soittaminen ›

Vähän älyllistä stimulointia tännekkin..
 
Rumpujen soiton kanssa ollaan tekemisissä vähän suuremmankin asian kuin pelkän tajuttoman mättämisen kanssa. Rumpujen historia ulottuu ihmiskunnan alkulähteille, sinne jonnekkin meidän esi-isien aikaan, jolloin oltavat oli suht karuja nykyaikaan verrattuna. Ei niillä ollut rumpusettiä sellaisena kuin me sen käsitämme, mutta kuitenkin nekin päristeli menemään omatekemillä lyömäsoittimillaan. Mutta sen minkä ne kamoissa hävisivät meille, niin tuli takaisin siinä, että heidän piti keskittyä siihen olennaisimpaan - rytmiin ja sykkeeseen. Tähän päivään asti se rytmi on säilynyt meissä.
 
Miten te arvon kollegat vaalitte tätä ikivanhaa perinnettä? Onko teidän asenne enemmänkin se perus "vittu mua kiinnosta kunhan vaan soitan lujaa!" vai jotain muuta? Mitä? Mua ainakin kiinnostaisi kuulla jonkun rankemman musiikin edustajan mietteitä asiasta.
 
Sana on vapaa!

Suhtautuminen rumpuun ja soittamiseen on ainakin kokenut muutoksen. Rummuilla ja muilla soittimilla oli muinoin vahvasti uskontoon, magiaan ja metsästykseen liittyvä tarkoitus. Kaikki tavallaan liittyi hyvin pitkälle siihen ravinnon saantiin ja hyvinvoinnin turvaamiseen, myös taide. Näin siis alkukantaisina aikoina. Mutta voi olla että joku istuskeli kodan suulla ja naputteli myös omaksi ilokseen jotain rytmiä johonkin rumpuun. :) Nykyäänhän musiikki on enempi viihteellistä luonteeltaan. Mutta joskus kun itsekseen vaan soittelen ympäri settiä mitä mieleen tulee sen enempää ajattelematta, niin siitäkin tulee sellainen kummallinen hyvä olo. Ehkä se on mun modernia luolamiehen transsia sitten. Meikäläisen eskapismia.

rrRRRAAAggrrrhh
Olen suurin, olen voimakkain, olen raskain.
Lyön lujaa, tappaakseni, rumpujakin.
Taimin ei niin väliä, kunhan vain treenatut lihakseni näkyy.
Vinoilijoilta luut pinoon.
Ggrrr

rrRRRAAAggrrrhh
Olen suurin, olen voimakkain, olen raskain.
Lyön lujaa, tappaakseni, rumpujakin.
Taimin ei niin väliä, kunhan vain treenatut lihakseni näkyy.
Vinoilijoilta luut pinoon.
Ggrrr
 
Lisää tällaisia, saadaan alan arvostus nousuun ja nuoret terveen harrastuksen pariin. =D Tuota ensimmäistä sanaa en ymmärtänyt, olisiko Kroatiaa kun on noin monta konsonanttia peräkkäin?

Äh! Tää menee sit tähän kun en muistanu mainita moellerin tekniikkaa ja niitä ihme flamadiddlerumpujargoniskeida termejä..
 
Taidetaan olla aika diipeissä keloissa tän asian suhtee..
http://www.orava.org/tammikuu/log/2 … a-urbaaneja-maaritelmia-rumpalismi/

Äh! Tää menee sit tähän kun en muistanu mainita moellerin tekniikkaa ja niitä ihme flamadiddlerumpujargoniskeida termejä..
 
Taidetaan olla aika diipeissä keloissa tän asian suhtee..
http://www.orava.org/tammikuu/log/2 … a-urbaaneja-maaritelmia-rumpalismi/
 
Ns. Devils Tattoo ilmiö. Kärsin itse myös.

Rumpujen soitto on hienoa hommaa. Monta tuntia päivästä menee rumpuja soitellessa, musaa kuunellessa, rumpuja töllistellessä, niitä huoltaessa, myyntipalstoja selatessa, mnetissä keskustellessa ja siinä, että yrittää hillitä osteluvimmaa. Kaikkea mukavaa ostettavaa on koneen näytöllä ihan yhtenään. Paikat pullistelevat rumpukamaa ja oheisrekvisiittaa.
 
Silti ulkopuolisille en paljoa asista hölötä. En läiski itseäni tai naputtele pöytää. En tuputa kenellekään rumpalismiani.

Miten te arvon kollegat vaalitte tätä ikivanhaa perinnettä?
 
Viime lauantai-iltana soitimme cover-bändin kanssa toistaiseksi viimeisen keikkamme. Voi olla, että joskus vielä jotain yhdessä teemme, mutta päätös telakoitumisesta oli kypsynyt kaikkien mielissä. Kahdeksan vuoden ajan on tullut kierrettyä häitä ja pikkujouluja 10-20 keikan vuositahtia. Nyt riittää; seurantaloja, kapakoita ja kännistä juhlaväkeä on nähty tarpeeksi. Mukaan on mahtunut niin hienoja hetkiä kuin hikistä puurtamistakin.
 
Rumpujensoittoa en suinkaan aio lopettaa. Veri vetää kyllä setin taakse, mutta julkisia esiintymisiä en välttämättä kaipaa. Rumpukamat kiinnostavat vain välttämättömän pakon verran. Paljon nastempaa on kuunnella musaa ja seurailla muiden rumpaleiden tekemisiä. Itse sitten koputtelee silloin kun huvittaa. Eli tuota perinnettä toki vaalitaan :-)

Soitan tabloja ja olen intialaisen tabla mestarin Ustad Shabbir Nisarin ganda badhan -oppilas. Tämä meinaa sitä, että olen tehnyt elämänikäisen sitoumuksen guruuni ja hänen oppeihinsa. Tablaa soittaessani olen hyvin tarkka siitä, että soitan tabla traditiota kunnioittaen. Traditionaaliset tabla sävellykset ja tabla mestarien kuuntelu on opettanut uskomattoman paljon asioita, joita luettelen kolmannessa kappaleessa.
 
Lyömäsoittimia ja rytmejä opiskellessa/kuunnellessa pääsee myös käsiksi ihan keskustelun pääotsikkoon eli "rumpalismiin". Mielestäni rytmien ymmärtäminen on kaikkein tärkein taito. Muun voi opetella, mutta ilman intohimoista pohdiskelua ja tarkkaa korvaa siihen ei pääse käsiksi.
 
Jos ymmärtää miksi tietyt rytmit toimivat (Mikä on tietynlaisen rytmin funktio? Missä sitä voi käyttää ja miksi? Milloin rytmi on liian matemaattinen? Miten fraasi käyttäytyy eri dynamiikkaa hyödyntämällä? jne.). eli lyhyesti sanottuna ymmärtää rytmin filosofiaa on mielestäni ehdottomasti oikeilla poluilla. Uutta opittavaa on aina ja sen eteen on töitä tehtävä!
 
Tärkeää on myös saada sitten kaikki oppimansa tuotua esiin käytännössä. Eri musiikki tuo eri kehykset joiden puitteissa toimitaan. Aina pitää olla keskittynyt, pitää korvat auki ja tehdä parhaansa omaa musikaalisuutta rehellisesti hyödyntäen.
 
Tämän filosofian viitekehyksessä toimin itse. Se on minun "rumpalismini" pähkinänkuoressa. Kun toimin "rumpalismini" mukaan olen keikan tai treenin jälkeen aina tyytyväinen.

"olen tehnyt elämänikäisen sitoumuksen guruuni"
 
Entäs sitten kun ei enää hotsita?

"olen tehnyt elämänikäisen sitoumuksen guruuni"
 
Entäs sitten kun ei enää hotsita?
 
Vaihdetaan sitoumusta toiseen guruun eliniäksi. Minä luulin tämän ilmiön jääneen 60-luvulle, mutta ei niin käynytkään.
 
Kun ensin luin tuota Jarkon kirjoitusta, ajattelin sen huumoriksi, mutta ilmeisesti kaveri on tosissaan. Jääkö katselukulma hiukan kapeaksi, kun yhden gurun jalanjäljissä tallailee? Aika monille rumpalismi on mahdollisimman laajalti hankkia vaikutteita ja miksata niistä oma näkemys ja soundi.

Soitan tabloja ja olen intialaisen tabla mestarin Ustad Shabbir Nisarin ganda badhan -oppilas. Tämä meinaa sitä, että olen tehnyt elämänikäisen sitoumuksen guruuni ja hänen oppeihinsa.
 
Kuulostaa eksoottiselta! Mutta minuakin hämää tässä se, että miksi pitää tehdä elinikäinen sitoutuminen johonkin guruun? En minä ainakaan tyydy ottamaan rumputunteja vain yhdeltä opettajalta. Usein saa ihan uutta näkökulmaa omaan soittoon kun vaihteeksi ottaa tunteja joltain ihan toiselta opettajalta. Valoitappas tätä asiaa vähän meille länkkäreillekkin.

Kuulostaa eksoottiselta! Mutta minuakin hämää tässä se, että miksi pitää tehdä elinikäinen sitoutuminen johonkin guruun? En minä ainakaan tyydy ottamaan rumputunteja vain yhdeltä opettajalta. Usein saa ihan uutta näkökulmaa omaan soittoon kun vaihteeksi ottaa tunteja joltain ihan toiselta opettajalta. Valoitappas tätä asiaa vähän meille länkkäreillekkin.
 
Vaikka asia ei minulle ole osoitettukaan, ei tuollaista tuhatvuotista musiikkiperinnettä oteta haltuun monista lähteistä. Itselle uuden musiikkikulttuurin haltuunotto vaatii luonnollisesti enemmän kuin pelkän soittamisen tutussa (musiikki)kulttuurissa.
 
Kunnioitus, sitoutuminen ja luottamus = ymmärrys, tieto ja taito

Hyvä, että asia herättää keskustelua... Toiselta opettajalta voi tunteja ottaa kysyttyään luvan omalta opettajaltaan. Opettajan vaihdossa tai toiselta tuntien otossa ei tosin ole mieltä, koska tietävämpää ja osaavampaa traditionaalisen tablan soittajaa en etsimälläkään nykyisistä tablan soittajista löydä. Pitäähän pitkäjänteisyyttä soittohommissa olla. Kyllä se pitää kiinnostaa se soitto. Traditionaaliseen opetukseen pääsy on kunnianosoitus, koska guru päättää kenet ottaa oppilaakseen. Jos ei ole oikeanlainen tyyppi,niin ei opettaja varsinaiseksi oppilaaksi ota. Voi toki vähän opettaa kuitenkin.
 
Tablassa soitan traditionaalisen tablan, vanhojen mestareiden soitosta omaksutussa hengessä. Muita perkussioita soittaessani soitan erilaisesta musiikillisesta lähtökohdasta. Niitä soittaessani soitan vapaammin, oman hyvän maun rajoissa hyödyntäen eri perkussioiden tekniikoita ja kaikkea oppimaani. Soitan Rocieros nimisessä bändissä. Siinä on sitten vapaat kädet hyvän maun rajoissa... http://www.rocieros.fi/aaninaytteet.html
Tuttuja biisejä osa, mutta espanjaksi. On meillä myös omia biisejäkin. On muuten varmaan ensimmäinen suomalainen levy, jossa on tabla soolo (kulttuuriteko)...
Näitä linkkejä on ollut joskus aiemminkin, mutta kerta kiellon päälle. Linkin takaa löytyy guruni tablan soittoa, sekä vähän omaakin. Tarkoituksena olisi noiden omaa soittoa sisältävien testipätkien jälkeen laittaa jotain hifimpääkin matskua nettiin. http://www.youtube.com/user/Chakradar

Tämä on hyvä aihe. Hyvä pohtia välillä vähän filosofisemmaltaki kannalta rumpujen soittoa ja yleensäkin musiikkia.
 
Mä ite ajattelen musiikin enemmän siltä musiikin ja bändin kannalta, eli siltä miltä se koko kokonaisuus kuulostaa, kuin ainoastaan oman soiton kannalta. Sen pohjalta on sitten helppoa määritellä, että mitkä jutut toimii ja mitkä ei. Jos ns. sokeutuu muulle musiikille ja bändille ja ajattelee vaan, et miltä omat jutut kuulostaa ja miten vois vetää mahdollisimman kovia juttuja, niin se musiikki ei yleensä vaan toimi. Monesti yksinkertainen on kaunista.
 
Näitä juttuja kannattaa ihan bändinkin kanssa miettiä ja pohtia hiukan syvemmin itsessään sitä musiikkia. Kuulijan pitää pystyä aistimaan musiikista se fiilis, mikä on mahdotonta ellei bändi luo sitä. Se on mielestäni yksi bändin tärkeimmistä tehtävistä.
 
Näitä musiikkifilosofisia kysymyksiähän voisi pohtia sivutolkulla, mutta tässä pieni pintaraapaisu omaan rumpalointi-/musikkifilosofiaani.

Yksinkertainen on kaunista.
 
Itse olen oman soiton pohdinnoissa päätynyt siihen, että soitto toimii eikä mene kikkailuksi silloin kun soittaa aina sen jutun minkä päässään kuulee. Kun keskityt soittoon ja soitat rehellisesti sen minkä sillä hetkellä koet parhaiten kyseiseen musiikkiin sopivan olet tehnyt parhaasi. Silloin saat itsestäsi myös kaiken musiikillisesti irti ja soitto on nautittavampaa.

"Mahtava meno tiukka etukeno, herkällä tatsilla rumpusatsilla, jee, jee, jee."
 
Että näin.

Yksinkertainen on kaunista.
 
Itse olen oman soiton pohdinnoissa päätynyt siihen, että soitto toimii eikä mene kikkailuksi silloin kun soittaa aina sen jutun minkä päässään kuulee. Kun keskityt soittoon ja soitat rehellisesti sen minkä sillä hetkellä koet parhaiten kyseiseen musiikkiin sopivan olet tehnyt parhaasi. Silloin saat itsestäsi myös kaiken musiikillisesti irti ja soitto on nautittavampaa.
 
http://www.youtube.com/user/Chakradar
 
" Linkin takaa löytyy guruni tablan soittoa, sekä vähän omaakin."
 
Namaste,
 
Laitatko suoran linkin sun tablansoittoon kun en onnistunut löytämään

Minun rumpalismini on tapa nähdä musiikki rytmisenä kokonaisuutena. Rumpalin tehtävänä basistin avustuksella (pop/rock-musiikki) on luoda pohja muille soittajille, tuomatta liikaa itseään esille, johon muut voivat "taiteilla".
 
Groove on tärkeä. Musiikki ei ole matematiikkaa, vaikka jotkut määreet siinä voidaan laskea. Monet nykyiset "1000 ja sataa"-rumpalit eivät sitä ymmärrä, mutta, olen ollut itsekin nuorempana kyseisen genren innokas edustaja. Olen metalli-mies, groove-asenteella, ja jännää on se, että metallia voi soittaa groovella (kuunnelkaa, epäuskoiset Slayerin South of Heaven, ja varsinkin biisi Behind the Crooked Cross). Tosin kyseisen pumpun rumpali mr. Lombardo on varmaan nykyisen 18+ ikäluokan mielestä auttamattoman hidas ja "out". Mutta, veljet, niin sen kuuluu mennä! Nuorempien sukupolvien hommana on kumota vanhojen opit ja asenteet, kunnes niitä itse joutuvat vuosien kuluttua puolustamaan.
 
Ikä ja ja musiikin ennakkoluuloton tutkiminen yli genrerajojen opettaa. Musiikissa pitää olla "se jokin", joka pistää polvet notkumaan, päät nyökkimään. Ja se on mun tehtävä.
 
Olipas paatosta....
 
"If it aint got that swing, it aint mean a thing!"
 
Pax

Meikäläisen rumpalismi on ristiriitaista.
 
Aloitin soittamaan muutama vuosi sitten 38 -vuotiaana. Älyttömän myöhäisellä iällä aloittamisen takia en ole homman kanssa sinänsä millään muotoa kunnianhimoinen. Realismia. En ole soittamista koskaan harjoitellut, ja voi hyvinkin olla, etten tule koskaan harjoittelemaankaan. Kaikki fyysinen harjoitus ja mahdollinen oppi on tullut biisejä bändissä soittamalla.
 
Ristiriitaa tulee siinä, että vaikka en sinänsä suhtaudukaan soittamiseeni kunnianhimoisesti mm. edellä mainituista syistä - siis ymmärrän sen, ettei meikästä voi enää tulla, kuin hädintuskin siedettävän tasoinen komppirumpali - niin yritän silti aina soittaa mahdollisimman "oikein" ja koen tärkeäksi sen, että homma toimii muidenkin osalta niin hyvin, kuin mahdollista. Kokemattomuudestani huolimatta huomaan tekeväni soittotilanteissa huomioita muidenkin soitosta ja kokonaisuudesta. Jos on jotain parannusehdotuksia, niin en useinkaan pysty niitä pitämään sisälläni. :) Nice.
 
Harjoittelemisesta vielä. Fyysistä soiton harjoittelemista en ole tosiaan ikinä tehnyt, mutta huomaan kuitenkin miettiväni paljon soittamiseen liittyviä asioita. Funtsailen usein mielessäni biisejä ja komppeja. Mietin mikä rumpuosuuksissa on olennaista biisin kannalta? Sujuuko itseltä? Sujuuko biisi muulta bändiltä? Jos ei, niin missä voisi helpottaa menettämättä liikaa biisin sielusta yms... Eli hommia tehdään, kunhan ne ei ole fyysisiä. :)
 
Soittamismielessä (musankuuntelumielessä myös) olen ehdottomasti komppimiehiä. Minulle rumpujen soittaminen on melkeinpä synonyymi kompin kanssa.
 
Rumpalismiini tuntuu kuuluvan lisäksi kamapuoli (lasketaanko tämä?), jota harrastan (lähes) koko ajan soittoharrastuksen ohessa. On kivaa kokeilla erilaisia rumpuja ja symbaaleja ja vaikka mitä.
 
Jotain horinaa tuossa. Toivottavasti edes sivusin sitä, mitä ketjun aloittajalla oli mielessä.