Rummut: soittaminen ›

Rumpali on basistin paras kaveri, näinhän sitä soittomielessä sanotaan.
Lainasin koemielessä kirjastosta vinon pinon 90-luvun ja uudempia metallilevyjä ja yritin niitä huolella kuunnella.
 
Minulla tuli sellainen mielikuva, että ovatkohan metallibändien basistit tyytyväisiä rooliinsa bändissä.
Basso nimittäin hukkuu sinne massaan välillä aika totaalisesti, rumpali polkee tuplilla tai vetää blastia ja kitaristit
sirklaa päälle mielettömällä säröllä. Ja basisti soittaa sinne..jotain, jota ei tahdo erottaa.
Biisit on usein niin täyteen soitettu, että meinaa mennä sovitus tukkoon.
 
Minä tykkään soittaessa, että basso kuuluu selvästi ja yritän myötäillä soittoa basson kanssa yhteen.
Vuosien varrella on meillä säröt kitarasta vähentyneet aikalailla ja sitä myötä bassokin kuuluu selvemmin.
Äänenvoimakkuus on myös tippunut melkoisesti ja sitä myötä pystyn käyttämään ohuempia symbaaleja.
Ja onhan tuo muutenkin miellyttävää kun ei tarvitse luukuttaa nupit kaakossa.
 
Miten teillä metallimiehet, joita taitaa suurin osa olla M-netin rumpalipalstalaisista? Tuskaileeko teidän basistit koskaan sitä, etteivät tahdo kuulua?
Tai tuleeko teillä ongelmia soundin kanssa, meinaako "puuroutua" musiikkisoppa?
 
Olenko ainoa, jolla menee nykymusiikin soundi liian rankaksi?

Olenko ainoa, jolla menee nykymusiikin soundi liian rankaksi?
 
Tarkoitat kai munattomaksi? Rumpu-basso-akselin opiskeluun kannattaa korvat kääntää ihan muualle kun metallimusaan.

Olenko ainoa, jolla menee nykymusiikin soundi liian rankaksi?
 
Minä liityn tähän kerhoon. Olen yrittänyt kuunnella ja ymmärtää nopeintakin paahtoa. Kovasti harmittaa soittajien ja laulajien puolesta. Samalla ihmettelen, minkälaista nautintoa soittamisesta voi saada, kun painetaan minkä keretään, suolletaan mahdollisimman paljon ja yritetään samalla "pysyä pinnalla"? Kaikki soundit ovat jotenkin prosessoituja (pilalle). Olen vanha näihin juttuihin. Sen myönnän.
 
Tuollaisen perään kun laittaa AC/DC:N Highway to Hellin koneeseen, niin suorastaan huokaisee tyytyväisyyttään. Aikoinaan riitti, kun pisti Motörheadin Ace of Spadesin, niin siinä riitti paahtoa yllin kyllin. Basso ei kuulostanut siinäkään bassolta, mutta jotensakin aidon kuuloista meininkiä kuitenkin.

Hevi metal ei oo musiikkia ollenkaan. Jaakko Ryhänenkin sanoi niin. Vanha jazz, se se on ainutta oikeaa musiikkia.

Rumpali on basistin paras kaveri, näinhän sitä soittomielessä sanotaan.
 
Paitsi jos/kun basisti on liian kännissä! (Juuso, tää ei ole sulle ;)

Minä liityn tähän kerhoon. Olen yrittänyt kuunnella ja ymmärtää nopeintakin paahtoa. Kovasti harmittaa soittajien ja laulajien puolesta. Samalla ihmettelen, minkälaista nautintoa soittamisesta voi saada, kun painetaan minkä keretään, suolletaan mahdollisimman paljon ja yritetään samalla "pysyä pinnalla"? Kaikki soundit ovat jotenkin prosessoituja (pilalle). Olen vanha näihin juttuihin. Sen myönnän.
 
Mä taas ymmärrän paahtoa hyvinkin kun sille päälle sattuu, mutta toi nykymeno on niin hinkattua ettei siinä ole enää kyrvän häivääkään. Poikkeuksiakin on, mut kyllä ne vanhat hc-lätyt menee vinyyliskraittaan ennenkuin alan suodattamaan nykyjyviä akanoista.
 
Tuollaisen perään kun laittaa AC/DC:N Highway to Hellin koneeseen, niin suorastaan huokaisee tyytyväisyyttään. Aikoinaan riitti, kun pisti Motörheadin Ace of Spadesin, niin siinä riitti paahtoa yllin kyllin. Basso ei kuulostanut siinäkään bassolta, mutta jotensakin aidon kuuloista meininkiä kuitenkin.
 
Mut tässä kohtaa pitää huomioida et Accadacca ja Motörhead on rock'n'rollia, ei varsinaista metakkaa jossa energian määrä on joskus tärkeämpää kuin musiikillinen substanssi.

Sillä minä noita metallilevyja lainasin, koska noin 15 vuoden ajan olen tuosta tyylisuunnasta loitontunut. Yritin päästä kärryille vaan enpäs kyennyt kuuntelemaan pitkään, liian rankkaa.
 
Ja tuntuu, että rankemmaksi vaan mennään koko ajan.
 
Eikä tämä koske pelkästään metallia vaan koko populaarimusiikkia.
Tulee semmoinen mieleen, kun radiosta tuli peräkkäin Rainbowin I Surrender ja sitten joku Anna Eriksonin kappale, niin kyllä Annan soundi oli paljon raskaampi kuin Rainbowin. Tämä kertoo aika hyvin soundipolitiikan kehittymisesta.
 
Kyllä tuntui tuo metallipläjäyksen jälkeen kivalta korville kuunnella CCR:n levyä.
Kuului laulu, kitarat, basso ja rummut. Kivasti kaikki instrumentit sopusoinnussa.

Mä taas ymmärrän paahtoa hyvinkin kun sille päälle sattuu, mutta toi nykymeno on niin hinkattua ettei siinä ole enää kyrvän häivääkään. Poikkeuksiakin on, mut kyllä ne vanhat hc-lätyt menee vinyyliskraittaan ennenkuin alan suodattamaan nykyjyviä akanoista.
 
Aika pitkälle samaa mieltä. Toi hinkkauksen määrä on nykyään jotain niin käsittämätöntä. En mä tiedä haluisinko mä kuunnella mitään luomu-Bodomia, mut en mä kyl tajuu yhtään miksi ihan kaikki, aivan kaikki valtavirtamusa pitää tuunata niin tappiin asti. Tarkoitan valtavirtamusalla sellaista, jonka oletetaan jotain myyvänkin.
 
Tota bassohommaa on tullut kans mietittyä joskus enemmänkin. Basso on käsittämättömän munakas soitin, ja sit just munakkuutta vaativassa musassa se on systemaattisesti aika taustalla tai jopa kuulumattomissa. Surullista.
 
Mut tässä kohtaa pitää huomioida et Accadacca ja Motörhead on rock'n'rollia, ei varsinaista metakkaa jossa energian määrä on joskus tärkeämpää kuin musiikillinen substanssi.
 
Musta musiikillinen substanssi on kyllä niin hieno sanapari, ettei se oikein sovellu yhteen ACDC:n ja Motörheadin kanssa : ) Sopii paremmin johonkin taidepaskaan, vaikka vielä enemmän aiheuttaakin närästystä, jos Yrjänä puhuu musiikillisesta substanssista omien tekeleidensä yhteydessä! Hoho.
 
Edit. Alle tulleeseen kommenttiin viitaten on pakko mainita minunkin olevani jo neljännella vuosikymmenelläni! Hoho.

Onko tää se pakollinen "vanhojen hyvien aikojen muistelu" -ketju?

Onko tää se pakollinen "vanhojen hyvien aikojen muistelu" -ketju?
 
Sitähän tämä on, kelkasta pudonneiden vanhojen kälätystä...

Onko tää se pakollinen "vanhojen hyvien aikojen muistelu" -ketju?
 
Silloin kun minä hiihdin kouluun jne.
 
Sitä en tajua et miks tota nykymusaa pitää yrittää jollain trad soittimilla veivata kun tavoitellulla soundilla ei oo bändi- eikä instrumenttitasolla mitään tekemistä niiden soittimien kanssa.
 
Ja kyl se Lemmy omaa aikalailla musiikillista substanssia vaikka D.R.I:hin verrattuna, halus kolmekymppiset retkut sitä myöntää tahi ei :D

Ja kyl se Lemmy omaa aikalailla musiikillista substanssia vaikka D.R.I:hin verrattuna, halus kolmekymppiset retkut sitä myöntää tahi ei :D
 
Jep. En tarkoittanutkaan, etteikö sitä olisi, vaan sitä ettei kyseinen sanapari musta sovi käytettäväksi tuossa yhteydessä. Käyttäisin mieluummin esim. ilmaisua "vitun kova" : )

40 on jo meilläkin mittarissa, siitä ajasta noin puolet kohtuuaktiivista soittamista. Nyt vasta alkaa tajuaan sen ettei niitä biisejä laiteta kulkeen tempoo ja volyymiä nostamalla. Basarin ja basson yhteistyöllä saadaan kyllä ihmeitä aikaan. Mutta jos sekään ei auta niin voihan se olla niinkin että on paska biisi. Ei vaan toimi.
Itse olen saanu aina soittaa parhaiden ystävieni kanssa ja ei siitä kyllä haittaa ole ollu, on jotenkin rehellisempää ja voi lukee toista ennenkuin ääntäkään on soittimesta otettu.

Olemmie mie miettiny jos joskus koittais bändihommia kahden kitaristin sijaan kahdella basistilla. Sieltä se alapää möyryää. Basistihan on bändin munat ja juo aina pohjat!
 
EDiT: Ja itte ainakin soitan mieluummin basistin kuin kitaristin kanssa yhteen. Toimiihan se kitaristinkin kanssa, mut biitti on paljon jämäkämpi jos basson kanssa komppaa yhdessä. Muutenkin helpompi lähtiä siihen bassokuvioon soittamaan mukaan. Monet kerrat on tullu jamiteltua aina sen basismia harrastavan hyypiön kanssa samalla ko tiluttelijat ihmetteli vieressä.

Kyllä se Rock 'n Rollkin varmaan otti sydämestä sen ajan papoille. Soundit muuttuu ja kehitystä tapahtuu - muuten tää elämä olis ihan liian kivaa!
 
Noh. En minäkään tätä nykyistä niin täydelliseksi tuunattua soundia ymmärrä, vaikka olen vasta hädin tuskin toisella vuosikymmenelläni. Ehkä me eletään uutta 80-lukua? Muistellaan varmaan sitten myöhemmin virne naamalla, että kaikkea tyhmää mentiin kokeilemaan kun innostuttiin niin tästä uudesta tekniikasta :)

Vanahukset itkee.

Vanahukset itkee.
 
Ja lapset/vähämieliset tykkäävät kirjoittaa murtein.

Vanahukset itkee.
 
Hoho. Teinit ei kykene itkee ku pingviinimaskit valuu.

Tykkään selkeästä rytmimusiikista, jossa basso on vahvana elementtinä esillä, eikä tempot liian nopeita. Rumpalin ja basistin yhteispeli on kaiken A & O. Parhaillaan minulla soi Larry Carltonin levy, jolla Jeff Porcaro ja Abraham Laboriel ovat selvästi kavereita. Nautinnollista. Tai kuunnelkaa vaikka Mikko Kuustosen Siksak -albumilta kakkosraita "Hyvää teit", Nykänen & Rantanen tekevät todella hyvää :-)
 
No, riittäähän noita esimerkkejä.
 
Pikametallissa rumpalin ja basistin suhde jää vähintäänkin epäselväksi...

Mulla ei ole ikää ehtinyt kertyä vielä 25v enempää, mutta olen silti tulee usein tunne, että elän ajastani jäljessä soundien ja miksei musiikinkin puolesta. Jos raskaasta musiikista puhutaan, niin mulle hyvältä kuulostavia bändejä ovat Sepultura ja Stone ja muutamat muut, jotka kuulostavat elävältä oikealta bändiltä.
 
Nämä nykypäivän hevibändit kuten COB, Sonata Arctica, Nightwish, Arch Enemy, Soilwork sun muut kuulostavat niin samasta tuubista tulleilta soundiensa puolesta, että en jaksa kuunnella niitä pätkääkään. Aivan kuin niihin kaikkiin olisi käytetty yhtä ja samaa efektilaitetta. Musiikkinsakaan ei puhuttele lainkaan, mutta se onkin jo toinen juttu.
 
Aika off topiciksi meni, sori...