Muusikoiden.net
31.01.2023
 

Etno, proge, latin »

Keskustelualueet | Lisää kirjoitus aiheeseen | HakuSäännöt & Ohjeet | FAQ | Kirjaudu sisään | Rekisteröidy

Aihe: the Moody Blues
1
Mortte
16.01.2023 10:55:41
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Moody Blues, siinäpä parhaimmillaan erinomainen bändi, josta ei täällä keskustella ollenkaan. Yleensä pidän 70-luvulla parhaan tuotantonsa tehneiden bändien (mm. Pink Floyd, Jethro Tull, Genesis, jne.) myöhemmästäkin tuotannosta, mutta The Moody Blues todellakin on poikkeus. Bändin tauon jälkeiset albumit - vuoden 1978 Octave ja siitä eteenpäin - on kaikki aivan uskomatonta roskaa: lässyjä, imeliä ja läpeensä mitäänsanomattomia. Outoa, että niin mahtavan albumin kuin Days of Future Passed tehnyt bändi on voinut taantua niin totaalisen kuran suoltajaksi, mitä koko tauon jälkeinen ura on ollut. Ei harmita yhtään, että viimeisimmästä studioalbumista on jo 20 vuotta eikä jatkoa ole näköpiirissä.
 
Eipäs löytynyt haulla ketjua Moody Bluesista, niin päätinpä sitten aloittaa semmoisen ja laitoin alkuun ton Vanhan Pierun kommentin Camel-ketjusta.
 
Mulle bändi on ekoja progebändejä Pink Floydin ja Procol Harumin ohella, joista innostuin! Ja juu, vastausta tohon kommenttiin, Moody Bluesin levyt toisesta kuudenteen ovat aivan huippuja, taso alkoi laskea kyllä mielestäni jo sitten "Every Good Boy"-lätyllä, vaikka ne kaksi viimeistä ennen hajoamista eivät totaalisen huonoja ole. Pidän kyllä jonkinverran uudelleenkasaantumisen jälkeisistä kolmesta levystä, mutta sitten alkoi totaalinen kuran teko. Kyllä mielestäni suurimman osan vanhojen progebändien uudet levyt ovat selvästi heikompia kuin vanhat levyt, poikkeuksia ovat sitten Faust, Gong, VdGG, Comus ja Magma ja pääsääntöisesti myös Jethro.
 
Don't you know that I'm losing hold
vanha_pieru
16.01.2023 21:45:45 (muokattu 16.01.2023 22:26:35)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Mortte: Mulle bändi on ekoja progebändejä Pink Floydin ja Procol Harumin ohella, joista innostuin! Ja juu, vastausta tohon kommenttiin, Moody Bluesin levyt toisesta kuudenteen ovat aivan huippuja, taso alkoi laskea kyllä mielestäni jo sitten "Every Good Boy"-lätyllä, vaikka ne kaksi viimeistä ennen hajoamista eivät totaalisen huonoja ole. Pidän kyllä jonkinverran uudelleenkasaantumisen jälkeisistä kolmesta levystä, mutta sitten alkoi totaalinen kuran teko. Kyllä mielestäni suurimman osan vanhojen progebändien uudet levyt ovat selvästi heikompia kuin vanhat levyt, poikkeuksia ovat sitten Faust, Gong, VdGG, Comus ja Magma ja pääsääntöisesti myös Jethro.
 
Tulee paljon mieleen, joten taidan keskittyä kommentissani vain The Moody Bluesin tunnetuimpaan ja mielestäni selkeästi parhaimpaan albumiin.
Days of Future Passed vuodelta 1967 on yksi suosikkialbumejani koskaan genreen katsomatta. Näkisin sen olleen edelläkävijöiden joukossa ainakin kolmella tavalla.
En ole aivan varma oliko se ensimmäinen rockyhtyeen albumi, jolla sinfoniaorkesterilla on keskeinen rooli soundimaailmassa kokonaisen albumin mitassa, mutta kyllä sen on ensimmäisten joukossa täytynyt olla. Kauan aikaa sittenhän rockin ja sinfoniaorkesterien yhteennaittamisesta on tullut klisee, johon joka toinen pitkään toiminut bändi jossain vaiheessa ryhtyy - ja tällä on juurensa ainakin vuodesta 1967. The Moody Blues teki tämän lisäksi mielestäni sikäli fiksummin, että orkesterisovitukset ovat jo "sisäänajettuna" kappaleiden sovituksissa eikä mikään päälleliimattu lisä.
Toisekseen Days of Future Passed -albumi on ehkäpä ensimmäinen rockyhtyeen julkaisema teema-albumi. Esimerkiksi The Whon Tommy ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Pink Floyd siirtyi Roger Watersin johdolla teema-albumien pariin vasta 1973 Dark Side of the Moonin myötä. Lisäksi Pink Floyd ja Roger Waters soolourallaan ovat hyödyntäneet Days of Future Passed -albumin perusideaa, "teemaa" - vuorokauden kulkua uudestaan. Ensin Pink Floydilla oli projekti nimeltä Man and the Journey, jota esitettiin kiertueella 1969, jossa oli enemmän tai vähemmän sama idea Barrettin jälkeisten varhaisvaiheiden kappaleiden yhteensitomiseksi. Lisäksi Watersin ensimmäinen sooloalbumi The Pros and Cons of Hitch Hiking koostuu kappaleista, jotka on nimettykin kellonaikojen mukaan edeten. En muista Watersin koskaan julkisesti maininneen The Moody Bluesin vaikutusta näihin ideoihin.
Days of Future Passed -albumia pidetään yleisesti myös yhtenä ensimmäisistä progelevyistä, varmaankin juuri edellämainituista syistä. Onhan se myös - ja ennen kaikkea - erittäin laadukas ja omaperäinenkin albumikokonaisuus, johon ei vähällä tympäänny.
 
Munkin mielestä toki useiden vanhojen, 70-luvulla suurimman suosionsa kokeneiden progebändien tuon vuosikymmenen albumit ovat parempia kuin ne myöhemmät. Mielestäni näin jo edellä sanoinkin. Totesin vain, että useimmiten pidän kyseisten bändien (esimerkiksi Pink Floyd, Genesis, Jethro Tull, Camel, Yes, jne.) myöhemmästäkin tuotannosta.
 
Keskustelu Moody Bluesista jatkukoon! Kiitos Morttelle avauksesta.
 
Dave Dangerous
17.01.2023 06:30:13
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

MB päätti selvästi tehdä jenkeille viihdemusaa koska markkinat siellä kannattaa paremmin kuin muualla mailmassa ja se olikin vanhojen fanien ylenkatsomista.
Lopetin heidän musiikin kuuntelun 1995 enkä ole koskenut mihinkään, en edes vanhoihin levyihin.
Heillä on omaisuutta loppuiäksi ihan varmasti ,eikä ole väliä mitä muut ajattelee heistä.
 
hiljaisuus on näkymätöntä liimaa
Mortte
17.01.2023 10:22:11 (muokattu 17.01.2023 10:30:13)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

vanha_pieru: Tulee paljon mieleen, joten taidan keskittyä kommentissani vain The Moody Bluesin tunnetuimpaan ja mielestäni selkeästi parhaimpaan albumiin.
Days of Future Passed vuodelta 1967 on yksi suosikkialbumejani koskaan genreen katsomatta. Näkisin sen olleen edelläkävijöiden joukossa ainakin kolmella tavalla.
En ole aivan varma oliko se ensimmäinen rockyhtyeen albumi, jolla sinfoniaorkesterilla on keskeinen rooli soundimaailmassa kokonaisen albumin mitassa, mutta kyllä sen on ensimmäisten joukossa täytynyt olla. Kauan aikaa sittenhän rockin ja sinfoniaorkesterien yhteennaittamisesta on tullut klisee, johon joka toinen pitkään toiminut bändi jossain vaiheessa ryhtyy - ja tällä on juurensa ainakin vuodesta 1967. The Moody Blues teki tämän lisäksi mielestäni sikäli fiksummin, että orkesterisovitukset ovat jo "sisäänajettuna" kappaleiden sovituksissa eikä mikään päälleliimattu lisä.
Toisekseen Days of Future Passed -albumi on ehkäpä ensimmäinen rockyhtyeen julkaisema teema-albumi. Esimerkiksi The Whon Tommy ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Pink Floyd siirtyi Roger Watersin johdolla teema-albumien pariin vasta 1973 Dark Side of the Moonin myötä. Lisäksi Pink Floyd ja Roger Waters soolourallaan ovat hyödyntäneet Days of Future Passed -albumin perusideaa, "teemaa" - vuorokauden kulkua uudestaan. Ensin Pink Floydilla oli projekti nimeltä Man and the Journey, jota esitettiin kiertueella 1969, jossa oli enemmän tai vähemmän sama idea Barrettin jälkeisten varhaisvaiheiden kappaleiden yhteensitomiseksi. Lisäksi Watersin ensimmäinen sooloalbumi The Pros and Cons of Hitch Hiking koostuu kappaleista, jotka on nimettykin kellonaikojen mukaan edeten. En muista Watersin koskaan julkisesti maininneen The Moody Bluesin vaikutusta näihin ideoihin.
Days of Future Passed -albumia pidetään yleisesti myös yhtenä ensimmäisistä progelevyistä, varmaankin juuri edellämainituista syistä. Onhan se myös - ja ennen kaikkea - erittäin laadukas ja omaperäinenkin albumikokonaisuus, johon ei vähällä tympäänny.
 
Munkin mielestä toki useiden vanhojen, 70-luvulla suurimman suosionsa kokeneiden progebändien tuon vuosikymmenen albumit ovat parempia kuin ne myöhemmät. Mielestäni näin jo edellä sanoinkin. Totesin vain, että useimmiten pidän kyseisten bändien (esimerkiksi Pink Floyd, Genesis, Jethro Tull, Camel, Yes, jne.) myöhemmästäkin tuotannosta.
 
Keskustelu Moody Bluesista jatkukoon! Kiitos Morttelle avauksesta.

 
Mun mielestä paras MB-albumi on tuota tokaa seuraava "In Search Of Lost Chord". Osaksi syyt ovat subjektiivisia, tämä albumi kun on eka, minkä bändiltä kuulin. Mutta vaikka toki minäkin arvostan "Days Of"-älpyä kovastikin ja se tosiaankin on pioneerityö rockbändin ja sinfoniaorkesterin yhdistämisessä, minusta juurikin ne sinfoniaorkesterin osuudet eivät ole kovin onnistuneita. Bändi ja sinfoniaorkkahan eivät soita yhtäaikaa tolla levyllä, bändin tekemiset nauhoitettiin erikseen ja välissä olevat sinfoniaosuudet erikseen. Minusta ne itseasiassa pilaavat välillä melkoisen kamalalla viihteellisyydellään tuota levyä, lopputulos olisi ollut ilman niitä varmastikin parempi, niinkuin mielestäni on "In Search"-älpyllä. Toki "Nights In White Satinin" jälkeen kuulostaa upealta, kun sinfoniaorkka jatkaa tuota hienoa teemaa! Jokatapauksessa minun mielestä paras ison klassisorkan ja bändin yhteensovituslevy on Pink Floydin Atom Heart Mother. Kyllä Moody Blues takuulla vaikutti Pink Floydin ja varmastikin myös King Crimsoniin, ottihan bändi ekana mellotroninki käyttöön! Mun mielestä sitte taas eka teema-levy on Beatlesien Sgt, tiedän monien olevan vastakkaista mieltä ja aina tulee argumentteja että "Beatlesit itsekin ovat sanoneet, että hylkäsivät teeman levynteon keskellä", mutta mun mielestä siinä on ihan selkeä teema kappaleissa, joka tuli niihin varmastikin bändin itse sitä täysin tiedostamatta. Mutta joo, tästä ei varmaankaan kannata enempää keskustella ainakaan tässä ketjussa. Uskon kyllä, että Sgt taas puolestaan vaikutti Moodien Days-älpyyn, onhan molemmissa enempi vähempi yhden päivän tapahtumat teemana, toisaalta Sgt:ssä myös brittien menneisyys.
 
Tuo eka progelevyhän se kans progepiireissä aiheuttaa aina kuumia keskusteluja, monethan on sitä mieltä, että se oli vasta King Crimsonin eka. Mutta voisin kyllä olla kanssasi samaa mieltä. Toisaalta taas ajattelen, että Sgt oli jälleen monella tapaa, niin musikillisesti kuin kansitaiteen osalta hirveän tärkeä levy progen läpimurrolle, vaikka ehkä en sitä minäkään suoranaisesti progelevynä pidäkään. Aika poppia se toki Moodyjenki toka on, mutta juu, kyllä antaisin sille ekan progelevyn tittelin monestaki syystä!
 
Ja juu, minäkin pidän myös Pink Floydin, Yesin, Genesiksen ja myös Procol Harumin uudemmista levyistä, vaikka ne selkeästi heikompia ovatkin verrattuna klassikkolevyihin. Eipä tule nyt mieleen muita ku the Moody Blues ja Emerson, Lake & Palmer, jotka ovat myöhemmin tehneet melkoista kuraa. No joo, Trafficin vika levy nyt ei kans kovin kummoinen ole.
 
Niin unohtu ekassa postissani mainita, että King Crimsonin uudetki levyt on kyllä varsin kovia, vaikka kyllä silläki bändille mulle eniten kolisee 1969-74 periodi!
 
Don't you know that I'm losing hold
vanha_pieru
17.01.2023 21:55:04 (muokattu 17.01.2023 21:55:41)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Mortte: Bändi ja sinfoniaorkkahan eivät soita yhtäaikaa tolla levyllä, bändin tekemiset nauhoitettiin erikseen ja välissä olevat sinfoniaosuudet erikseen.
 
Tuo on totta, hyvä havainto. Tavallaan aika sama juttu Deep Purplen Concerto for Group and Orchestran kanssa, joka ilmestyi pari vuotta Days of Future Passed -albumin jälkeen: enimmäkseen Purple ja orkesteri soittavat vuorotellen, eivät niinkään samanaikaisesti.
 
Minusta ne itseasiassa pilaavat välillä melkoisen kamalalla viihteellisyydellään
 
Tämänkin voin ymmärtää hyvin. Itse pidän tätä viihteellisyyttä, jopa tiettyä imelyyttä - jota normaalisti kavahdan - Moody Bluesin ominaispiirteenä. Tokasta levystä taukoon asti tämä mun mielestä toimii, mutta tämän jälkeisillä levyillä menee aivan överiksi. Osittain kyse on siitä, että Mellotron jäi Moody Bluesin soundimaailmaa värittämästä pois, kun sitä näpelöinyt Mike Pinder jättäytyi bändistä. Tykkään Mellotronista hullun lailla ja se onkin selkeästi yksi syy miksi pidän niin paljon Moodyn varhaistuotannosta (paitsi siitä ekasta, joka on tyyliltään aivan erilainen).
 
Jokatapauksessa minun mielestä paras ison klassisorkan ja bändin yhteensovituslevy on Pink Floydin Atom Heart Mother.
 
Atom Heart Mother onkin mainio, hehkeä milf suorastaan. En osaa sanoa pidänkö siitä enemmän kuin Days of Future Passedistä. Molempi parempi.
 
Tuo eka progelevyhän se kans progepiireissä aiheuttaa aina kuumia keskusteluja, monethan on sitä mieltä, että se oli vasta King Crimsonin eka. Mutta voisin kyllä olla kanssasi samaa mieltä. Toisaalta taas ajattelen, että Sgt oli jälleen monella tapaa, niin musikillisesti kuin kansitaiteen osalta hirveän tärkeä levy progen läpimurrolle, vaikka ehkä en sitä minäkään suoranaisesti progelevynä pidäkään. Aika poppia se toki Moodyjenki toka on, mutta juu, kyllä antaisin sille ekan progelevyn tittelin monestaki syystä!
 
Voinemme olla yhtä mieltä siitä, että Sgt Pepper on jonkinlaista esiprogea ja Days of Future Passed on enempi progea, mutta In the Court of the Crimson King on sitten progea ihan aikuisten oikeesti. Erittäin hienoja albumeja kaikki kolme annetaanpa niille mitä leimoja hyvänsä.
 
Ja juu, minäkin pidän myös Pink Floydin, Yesin, Genesiksen ja myös Procol Harumin uudemmista levyistä, vaikka ne selkeästi heikompia ovatkin verrattuna klassikkolevyihin. Eipä tule nyt mieleen muita ku the Moody Blues ja Emerson, Lake & Palmer, jotka ovat myöhemmin tehneet melkoista kuraa.
 
Minä puolestani voisin lisätä ELPin niiden progebändien joukkoon, joiden myöhemmästäkin tuotannosta pidän aika paljon. Edes Love Beach ei mun mielestä ole niin umpisurkea kuin millainen maine sillä on.
 
King Crimsonin uudetki levyt on kyllä varsin kovia, vaikka kyllä silläki bändille mulle eniten kolisee 1969-74 periodi!
 
Kolme viimeiseksi jäänyttä albumia kuuluu mulla bändin parhaimmistoon muutamien ensimmäisten ohella. Keskivaiheen Crimso-albumit 80-luvun alusta sen sijaan ei mua oikein miellytä kuin hetkittäin. Mulle ne vertautuu Talking Headsiin tyylillisesti - osittain siksi, että Adrian Belew soitti jonkin aikaa myös TH:ssä ja ne on sellaisia vähän funkyja aikoja (paremman termin puutteessa) kummankin bändin tuotannossa. Talking Heads temmelsi tällä musiikillisella kentällä minua Crimsoa paljon vetoavammin.
Olisin toivonut King Crimsonin julkaisseen viime vuosilta oikein kunnon studioalbumin, vaikka noilla livejulkaisuilla joitain uusia kappaleita olikin.
 
vanha_pieru
17.01.2023 22:11:35
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Dave Dangerous: MB päätti selvästi tehdä jenkeille viihdemusaa koska markkinat siellä kannattaa paremmin kuin muualla mailmassa ja se olikin vanhojen fanien ylenkatsomista.

 
Kiinnostuin tästä ja wilkaisin Wikipediasta MB:n albumien myyntietoja USA:ssa. Tämmöttein: https://en.wikipedia.org/wiki/The_Moody_Blues_discography
Mukavasti kulta- ja platinalevykannassa on näköjään menty aina The Other Side of Lifeen (1986) asti, joten myynti ei näytä USA:ssa imelöitymällä kasvaneen. Sen sijaan edes hopealevyjä ei MB ole napsinut 1980-luvun puolivälin jälkeen ilmeisesti mistään päin maailmaa, paitsi joillain kokoelmilla - joiden arvaan koostuvan paljolti alkuaikojen materiaalista. Joten en näkisi viihteellistymisen vaurastuttaneen. Konserttiyleisömäärien kehityksestä MB:n uran varrella en tiedä, enkä jaksa nyt guuggeloida.
 
Mortte
18.01.2023 10:46:19
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Dave Dangerous: MB päätti selvästi tehdä jenkeille viihdemusaa koska markkinat siellä kannattaa paremmin kuin muualla mailmassa ja se olikin vanhojen fanien ylenkatsomista.
Lopetin heidän musiikin kuuntelun 1995 enkä ole koskenut mihinkään, en edes vanhoihin levyihin.
Heillä on omaisuutta loppuiäksi ihan varmasti ,eikä ole väliä mitä muut ajattelee heistä.

 
Aika monilla bändeillä taitaa olla alkuaikojen hardcore-faneja, jotka sitten bändin kaupallisen menestymisen myötä, tehtiinpä se sitten taiteellisen ilmaisun kustannuksella tai ei, julistavat bändin "myyneen itsensä" eivätkä sitten suostu enää kuuntelemaan mahdollisesti jopa niitä aiempia levyjäkään. Minua ei koskaan ole minkään bändin "itsensä myyminen" häirinnyt, toki on bändejä, joiden myöhemmät levyt (joillakin myös varhaisimmat) ei nappaa, mutta ei ne häiritse mulla bändin hyvien levyjen kuuntelua.
 
Don't you know that I'm losing hold
Mortte
18.01.2023 10:57:37 (muokattu 18.01.2023 11:09:25)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

vanha_pieru: Tuo on totta, hyvä havainto. Tavallaan aika sama juttu Deep Purplen Concerto for Group and Orchestran kanssa, joka ilmestyi pari vuotta Days of Future Passed -albumin jälkeen: enimmäkseen Purple ja orkesteri soittavat vuorotellen, eivät niinkään samanaikaisesti.
 
Tämänkin voin ymmärtää hyvin. Itse pidän tätä viihteellisyyttä, jopa tiettyä imelyyttä - jota normaalisti kavahdan - Moody Bluesin ominaispiirteenä. Tokasta levystä taukoon asti tämä mun mielestä toimii, mutta tämän jälkeisillä levyillä menee aivan överiksi. Osittain kyse on siitä, että Mellotron jäi Moody Bluesin soundimaailmaa värittämästä pois, kun sitä näpelöinyt Mike Pinder jättäytyi bändistä. Tykkään Mellotronista hullun lailla ja se onkin selkeästi yksi syy miksi pidän niin paljon Moodyn varhaistuotannosta (paitsi siitä ekasta, joka on tyyliltään aivan erilainen).
 
Minä puolestani voisin lisätä ELPin niiden progebändien joukkoon, joiden myöhemmästäkin tuotannosta pidän aika paljon. Edes Love Beach ei mun mielestä ole niin umpisurkea kuin millainen maine sillä on.
 
Kolme viimeiseksi jäänyttä albumia kuuluu mulla bändin parhaimmistoon muutamien ensimmäisten ohella. Keskivaiheen Crimso-albumit 80-luvun alusta sen sijaan ei mua oikein miellytä kuin hetkittäin. Mulle ne vertautuu Talking Headsiin tyylillisesti - osittain siksi, että Adrian Belew soitti jonkin aikaa myös TH:ssä ja ne on sellaisia vähän funkyja aikoja (paremman termin puutteessa) kummankin bändin tuotannossa. Talking Heads temmelsi tällä musiikillisella kentällä minua Crimsoa paljon vetoavammin.
Olisin toivonut King Crimsonin julkaisseen viime vuosilta oikein kunnon studioalbumin, vaikka noilla livejulkaisuilla joitain uusia kappaleita olikin.

 
Mulla tuli kans tuo Purplen Concerto mieleen. Siinä kyllä mun mielestä tuo bändin ja sinfoniaorkan yhdistäminen toimii paremmin, vaikka kyllä Days kokonaisuutena on parempi levy. En mää koskaan tolla Daysilla pompi niitä sinfonia osuuksia ylitse, vaikka ne nyt vähän kökköjä pääsääntöisesti mun mielestä onki. Samaa mieltä mellotronista, varmastikin niin Moodyillä ku Crimsonillaki iso osatekijä, miksi fanitan niitä. Ei mun mielestä kyllä Moodykään ole imelä varsinkaan 60-70 -luvun levyillä, käyttäisin mielummin sanaa herkkä. Bändin musasta löytyy mielestäni myös paljon samaa syvällisyyttä kuin progessa yleensäkin, vaikka bändi ei koskaan lähtenyt lainkaan koukeroiseksi. Koukeroisuus progessa ei mulle sinänsä koskaan ole ollut itseisarvo, niinkuin ehkä on tullut aiemmista keskusteluistakin ilmi, enempi pidän juurikin niistä mystisistä, kauniista melodioista, joita siis löytyy paljon sekä vanhalta Moody Bluesislta kuin King Crimsoniltakin. Moodyjen lyriikkojen syvällisyydestä voi sitten olla montaa mieltä, mutta mua ne heidän "hörhöilynsä" ei ole koskaan häirinneet.
 
Harmi kyllä, kun Crimson ei sitten kans myöhemmillä levyillä mellotronia ole käyttänyt, onneksi sentään jotakin mallinnusta livelevyillä soitettaessa vanhoja biisejä. Tosta Crimsonin 2010-luvun levyttämättömyydestä tuli mieleen, että ootko kuullu sitä Jakszykin, Collinsin ja Frippin "A Scarcity Of Miracles"-älpyä? Senhän kai pitäisi olla hyvin Crimson-mainen, mää en oo sitä vieläkään muistanu kuunnella, ku aika vasta havahduin siihen, että semmoneki on tullu! Noista 80-luvun Crimson levyistä, niin en mää niitä ymmärtäny aluksi ollenkaan, olin sitä mieltä, että Crimson oli hyvä vain 1969-74 periodillaan. Sitte lainasin kirjastosta ensin ne 2 viimeisintä ja sitä myötä olen alkanut tykätä bändin kaikista levyistä!! Juu, Talking Heads vaikutteet noissa kyllä kuuluu, mutta mun mielestä nuo levyt taas on parempia ku TH:n samanaikaiset, siitä bändistä kun toki kans tykkään, mutta ei ole mulle koskaan ollut lähellekään niin kova kuin Crimson. ELP:in Worksin jälkeisistä täytyy myöntää, että en ole kuullut kuin "In the Hot Seat"-älpyn ja se on kyllä mun mielestä aikas kamala!
 
Don't you know that I'm losing hold
vanha_pieru
18.01.2023 23:22:04
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Mortte: Bändin musasta löytyy mielestäni myös paljon samaa syvällisyyttä kuin progessa yleensäkin, vaikka bändi ei koskaan lähtenyt lainkaan koukeroiseksi. Koukeroisuus progessa ei mulle sinänsä koskaan ole ollut itseisarvo, niinkuin ehkä on tullut aiemmista keskusteluistakin ilmi, enempi pidän juurikin niistä mystisistä, kauniista melodioista, joita siis löytyy paljon sekä vanhalta Moody Bluesislta kuin King Crimsoniltakin. Moodyjen lyriikkojen syvällisyydestä voi sitten olla montaa mieltä, mutta mua ne heidän "hörhöilynsä" ei ole koskaan häirinneet.
 
Olemme pitkälle samoilla linjoilla. Pelkkä virtuositeetti ilman kunnon biisejä on mulle täysin yhdentekevää. Sen sijaan, jos virtuositeetti yhdistyy aikaa kestäviin sävellyksiin, kuten vaikka Yesillä, Rushilla ja Genesiksellä, niin tuohan se pitkälle viety soittotaito kokonaisuuteen kivan lisän.
Mitäpä sanoisi Moodyjen lyriikoista? No, rehellisesti sanoen, olen kiinnittänyt hyvin vähän niihin huomiota, mutta taitavat olla aika keskinkertaisia. Eivät siis siten varsinaisesti häiritseviäkään.
Ylipäätään mun mielestä hyvin harva sanoittaja on noteeraamisen arvoinen ja/tai syvällinen. Pidän kyllä usein esimerkiksi Roger Watersin, Fishin, Leonard Cohenin, Morrisseyn ja Matt Johnsonin (tätä harva varmaan tietääkään, joten sanottakoon, että kyse on The The -yhtyeen nokkamiehestä) sanoituksista ja joillain kotimaisillakin on sekä sana että sanottava hallussa, mutta valtaosin rock- ja pop-sanoitukset ovat minusta lähinnä latteita. Ehkä yleistyksenä voisin sanoa, että jos sanoitus on sekä sanallisesti nokkela että tunteentasolla samaistuttava ja koskettava, kiinnostun.
 
Harmi kyllä, kun Crimson ei sitten kans myöhemmillä levyillä mellotronia ole käyttänyt, onneksi sentään jotakin mallinnusta livelevyillä soitettaessa vanhoja biisejä.
 
Tässä on luultavasti kaksi syytä taustalla. Mellotron, jos mikä soitin, assosioituu tuonne 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkupuolelle, joten sitä ei varmaan ole haluttu enää myöhemmin Crimson-leirissä käyttää. Viime vuosien keikoilla taas samat soundit saa käyttäjäystävällisemminkin kuin raahaamalla epäluotettavaa antiikkista rakkinetta mukana, joten miksipä eivät näin olisi myös tehneet. En välttämättä yleisesti ottaen erityisemmin välitä vintagesoittimista, mutta Mellotron ja tietyt ikoniset syntikat silti kiehtovat.
 
Ootko kuullu sitä Jakszykin, Collinsin ja Frippin "A Scarcity Of Miracles"-älpyä?
 
En ole kuullut. Ylipäänsä Crimson-miesten soolourat ja muut projektit ovat mulle lähes täysin tuntemattomia. Ei ole riittänyt kiinnostusta.
 
Talking Heads vaikutteet noissa kyllä kuuluu, mutta mun mielestä nuo levyt taas on parempia ku TH:n samanaikaiset, siitä bändistä kun toki kans tykkään, mutta ei ole mulle koskaan ollut lähellekään niin kova kuin Crimson. ELP:in Worksin jälkeisistä täytyy myöntää, että en ole kuullut kuin "In the Hot Seat"-älpyn ja se on kyllä mun mielestä aikas kamala!
 
Mulla Talking Heads ja David Byrnen sooloura on olleet aivan kuunnelluimpia levyjä. Mun mielestä Byrnellä kesti aikansa oppia kunnon laulunkirjoittajaksi, mutta sitten kun oppi, olen pitänyt melko pitkälle kaikesta tekemisistään ainakin pop-rock -tuotantonsa osalta. Byrnen vois myös melkein nostaa harvojen sanoittajasuosikkieni joukkoon.
In the Hot Seatin kuulemisesta on niin kauan, ettei mun oikeastaan pitäisi sanoa siitä mitään. Kuitenkin, silloin kun ELPiin tutustuin ja halusin kuulla koko studiodiskografian, yllätyin siitä, että eihän nämä loppu-uran levyt nyt niin huonoja olletkaan kuin millaisina niitä yleisesti progeimmeisten keskuudessa pidetään. Minä en toisaalta arvioikaan progebändien albumien laatua sillä kuinka "progea" ne ovat. Tykkään tosi paljon esimerkiksi Rushin 80-luvun tuotannosta, vaikka se on selvästi popimpaa kuin sitä edeltävät ja sen jälkeinet albumit.
 
Mortte
19.01.2023 09:55:45 (muokattu 19.01.2023 09:59:42)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

vanha_pieru:
Mitäpä sanoisi Moodyjen lyriikoista? No, rehellisesti sanoen, olen kiinnittänyt hyvin vähän niihin huomiota, mutta taitavat olla aika keskinkertaisia. Eivät siis siten varsinaisesti häiritseviäkään.
Ylipäätään mun mielestä hyvin harva sanoittaja on noteeraamisen arvoinen ja/tai syvällinen. Pidän kyllä usein esimerkiksi Roger Watersin, Fishin, Leonard Cohenin, Morrisseyn ja Matt Johnsonin (tätä harva varmaan tietääkään, joten sanottakoon, että kyse on The The -yhtyeen nokkamiehestä) sanoituksista ja joillain kotimaisillakin on sekä sana että sanottava hallussa, mutta valtaosin rock- ja pop-sanoitukset ovat minusta lähinnä latteita. Ehkä yleistyksenä voisin sanoa, että jos sanoitus on sekä sanallisesti nokkela että tunteentasolla samaistuttava ja koskettava, kiinnostun.
 
Tässä on luultavasti kaksi syytä taustalla. Mellotron, jos mikä soitin, assosioituu tuonne 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkupuolelle, joten sitä ei varmaan ole haluttu enää myöhemmin Crimson-leirissä käyttää. Viime vuosien keikoilla taas samat soundit saa käyttäjäystävällisemminkin kuin raahaamalla epäluotettavaa antiikkista rakkinetta mukana, joten miksipä eivät näin olisi myös tehneet. En välttämättä yleisesti ottaen erityisemmin välitä vintagesoittimista, mutta Mellotron ja tietyt ikoniset syntikat silti kiehtovat.
 
En ole kuullut. Ylipäänsä Crimson-miesten soolourat ja muut projektit ovat mulle lähes täysin tuntemattomia. Ei ole riittänyt kiinnostusta.
 
Mulla Talking Heads ja David Byrnen sooloura on olleet aivan kuunnelluimpia levyjä. Mun mielestä Byrnellä kesti aikansa oppia kunnon laulunkirjoittajaksi, mutta sitten kun oppi, olen pitänyt melko pitkälle kaikesta tekemisistään ainakin pop-rock -tuotantonsa osalta. Byrnen vois myös melkein nostaa harvojen sanoittajasuosikkieni joukkoon.
In the Hot Seatin kuulemisesta on niin kauan, ettei mun oikeastaan pitäisi sanoa siitä mitään. Kuitenkin, silloin kun ELPiin tutustuin ja halusin kuulla koko studiodiskografian, yllätyin siitä, että eihän nämä loppu-uran levyt nyt niin huonoja olletkaan kuin millaisina niitä yleisesti progeimmeisten keskuudessa pidetään. Minä en toisaalta arvioikaan progebändien albumien laatua sillä kuinka "progea" ne ovat. Tykkään tosi paljon esimerkiksi Rushin 80-luvun tuotannosta, vaikka se on selvästi popimpaa kuin sitä edeltävät ja sen jälkeinet albumit.

 
Mun mielestä Peter Gabriel teki kans Genesikselle tosi hyviä lyyrikoita. Pidän kovasti myös Gutsin lyyrikoista "A Joined To Conscience"-kokonaisuudessa kuten Beingilläkin, vaikka ne on saaneet kovasti kritiikkiä osakseen vissiinki jonkin sortin "tekotaiteellisuudesta". Cohenin lyyrikoista kovasti toki kans tykkään kuten myös Nick Caven, jolle Cohen on ollut sekä musikillisesti että tekstillisesti esikuva. Mutta juu, mullekin on aina ollu musa paljo tärkeämpää kuin lyriikat eikä mua häiritse edes Janne Kuuselan hyvin tökeröt lyriikat Liekki-yhtyesssä, kun musa on niin kovaa!
 
Joo, ymmärrän kyllä täysin, ettei kukaan varmaankaan enää rahtaa keikalle alkuperäistä, melkoisen painavaa mellotronia, niissähän kai oli kovastikin keikkaolosuhteissa ongelmia! Eihän sitä tee edes Esa Kotilainen, vaikka miehellä kai kioskissaan on iha originaali Moog. Minä olen kyllä kans aina ollu enempi kitara-ihminen kun kosketinsoitin, mutta tykkään kyllä kans noitte vanhojen kosketinsoittimien lämpimästä soundista!
 
En ole minäkään yleisesti ottaen kiinnostunut monistakaan sooloartisteista varsinkaan kovien bändien tyyppien sooloista, kyllähän se on aika yleispätevä sääntö, että bändeissä tuotokset on enempi kuin osiensa summa ja yksin tyypit taas ei pysty lähellekään bändiensä tuotoksia. Ainoat poikkeukset tähän sääntöön on oikeastaan Jukka Gustavson, Pekka Pohjola ja Jim Pembroke, vaikka tässäkin tapauksessa Wigwam on se kovin juttu! Mutta siis vielä tosta "A Scarcity Of Miracles"-lätystä, että monien mielestä se olisi ihan hyvin voitu julkaista King Crimsonin nimellä, mutta jostain syystä ei sitten oltukaan. Vieläkin se on mulla kuuntelematta, kuuntelen viimeistään viikonloppuna ja voin vaikka tänne kertoa, kannattaako kuunnella.
 
ELP ei mulle ole edes klassikkokaudeltaan suosikkibändejä, Emersonilla kun on taipumusta kans mun mielestä liikaa taitojensa esittelyyn, vain Greg Lake pelastaa bändin hienoilla biiseillään ja laulullaan. Toki "Pictures" on aika hieno levy siitäkin huolimatta, että jättivät homman vähä puolitiehen. Rushin Signalsin jälkeiset levyt mulle ei ihan hirveästi iske, Counterpartsin jälkeiset levyt mulla on Snakes & Arrowia lukuunottamatta vielä kuulemattakin, toki Grace Under Pressure, Powerwindows ja Presto on iha ok. Mutta kyllä mulle eniten kolisee Fly By Night - Moving Pictures -älpyt!
 
Don't you know that I'm losing hold
« edellinen sivu | seuraava sivu »
1

» Lisää uusi kirjoitus aiheeseen (Vaatii kirjautumisen)

Keskustelualueet «
Haku tästä aiheesta / Haku «
Säännöt «

Copyright ©1999-2023, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään.
Palaute | Käyttöehdot | Rekisteriseloste | Netiketti | Mediakortti