Etno, proge, latin ›

Satuin eilen pienessä tumussa näkemään Thick as a brickin livepätkän ja se iski aika lujasti. Onko jollain levyllä tuota samaa paisuttelua vai oliko se vain yksittäinen kappale?

Satuin eilen pienessä tumussa näkemään Thick as a brickin livepätkän ja se iski aika lujasti. Onko jollain levyllä tuota samaa paisuttelua vai oliko se vain yksittäinen kappale?
 
Jos tarkoitat samanlaista meininkiä kuin Thick As A Brick levyllä, niin siten A Passion Play. Samanlainen yhden kappaleen teos, muta epäonnistuneempi, jos vertaa edeltäjäänsä.

muta epäonnistuneempi, jos vertaa edeltäjäänsä.
 
Mielipidekysymys. Siinä missä Thick as a Brick kokoaa kaikki Tullin monet puolet, A Passion Play keskittyy siihen progeen, tuo paljon uusia sävyjä ja on ehkä vähän "happoisampi" ja synkempi (en jaksa tarkistaa, mitä oon aiemmin albumeista tähän threadiin sanonut, koska mielipiteet jaksavat muuttua). Faktaahan on toki, että albumi sai murskakritiikit eli oli sillä tavalla epäonnistunut, mutta vielä pahempi epäonnistuminen olisi ollut jatkaa sitä huono-onnista levytyssessiota, jonka paloista A Passion Play kiireellä koottiin - mikä on melkoinen saavutus jo itsessään.
 
Ei siis välttämättä epäonnistuneempi, mutta vaikeammin lähestyttävä ja tyylillisesti outolintu JT:n kaanonissa (ei ole Anderson tainnut koskea saksofoniin sen jälkeen).

Vinyyli + sanomalehtiliite olisi ihan nannaa, tiedän ainakin yhden henkilön jolla moinen hyllyssään on.
 
Mulla on kanssa. Mahtavaa huumoria se lehti. Derek Small ja Max Quad on melkoisia jokapaikanhöyliä.

Jos tarkoitat samanlaista meininkiä kuin Thick As A Brick levyllä, niin siten A Passion Play. Samanlainen yhden kappaleen teos, muta epäonnistuneempi, jos vertaa edeltäjäänsä.
 
Tarkoitan sen nimistä biisiä jos se nyt oli sen niminen. Alussa Keijo soitteli akustisella bardimenoa ja pikkuhiljaa bändi alkoi tykitellä ja synisti näytti pedofiililtä. Sitten biisi loppui siihen samaan akustiseen juttuun.
 
Onko joku levy siis kokonaan samantyylistä menoa?

Tarkoitan sen nimistä biisiä jos se nyt oli sen niminen -- Onko joku levy siis kokonaan samantyylistä menoa?
 
Thick as a Brick = biisi (43min) = levy

Thick as a Brick = biisi (43min) = levy
 
Kymmenisen minsaa se taisi olla pitkä.

Kymmenisen minsaa se taisi olla pitkä.
 
Ne ei oo soittanut sitä enää kokonaisuudessaan muutamaan kymmeneen vuoteen.

vielä pahempi epäonnistuminen olisi ollut jatkaa sitä huono-onnista levytyssessiota, jonka paloista A Passion Play kiireellä koottiin - mikä on melkoinen saavutus jo itsessään.
 
Tarkoitat siis "Chateau D'Isaster Tapeseja"? Niitä on tullut kuunneltua enemmän kuin itse "A Passion Playta", jotenkin helpommin sulavaa kuin yksi järkäle. "No Rehearsal" toimii.
 
Ei siis välttämättä epäonnistuneempi, mutta vaikeammin lähestyttävä ja tyylillisesti outolintu JT:n kaanonissa (ei ole Anderson tainnut koskea saksofoniin sen jälkeen).
 
"War Childilla" on vielä Anderson foneja soitellut.

"War Childilla" on vielä Anderson foneja soitellut.
 
Ach, niinpä onkin. Ei ole tullut aikoihin kuunneltua, jospa joskus taas Tull-innostus lähtisi käyntiin.

Ach, niinpä onkin. Ei ole tullut aikoihin kuunneltua, jospa joskus taas Tull-innostus lähtisi käyntiin.
 
"War Child" oli minulle vuosi pari sitten todellinen uusi löytö. Älppäri oli maannut hyllyssä vissiin kymmenen vuotta ja ainoa mieleenjäänyt biisi oli sinänsä mainio "Skating Away...". Sitten otin levyn jostain syystä kunnon kuunteluun ja varsinkin kaksi vikaa biisiä eli "The Third Hurrah" ja "Two Fingers" kolahtivat lujaa. Sittemmin hankin uuden remasterin ja sieltä löytyvät bonusbiisit etunenässä "Rainbow Blues" ja "Glory Row" tekevät kokonaisuuden vieläkin paremmaksi. Esim. Tull -fanien keskuudessa parempimaineinen "Minstrel In The Gallery" on mielestäni paljon laimeampi kiekko.
 
Pitää siis tuo "A Passion Playkin" ottaa jossain vaiheessa oikein tehokuunteluun...;)

"Two Fingers"
 
Tämä versio kyllä häviää melkoisesti alkuperäiselle "Lick Your Fingers Clean":lle, joka löytyy Aqualungin remasterin bonuksista - ja oli tarkoitettu alunperin Aqualungin päätösbiisiksi. Minusta olisi voinut olla hyvinkin Wind-Upin tilalla tai vielä sen jälkeen. Muutenhan levyssä ei ole huomautettavaa.
 
Esim. Tull -fanien keskuudessa parempimaineinen "Minstrel In The Gallery" on mielestäni paljon laimeampi kiekko.
 
Kyl, kyl! Samaa mieltä. Tosin nyt kun sain Minstrelin viimein hankittua ihan omaksi niin on alkanut avautua vähän enemmänkin kuin pelkkä Cold Wind to Valhalla; Baker St. Musea ja varsinkin nimikkobiisiä en oikein osaa vieläkään sulatella.

Tämä versio kyllä häviää melkoisesti alkuperäiselle "Lick Your Fingers Clean":lle, joka löytyy Aqualungin remasterin bonuksista - ja oli tarkoitettu alunperin Aqualungin päätösbiisiksi. Minusta olisi voinut olla hyvinkin Wind-Upin tilalla tai vielä sen jälkeen. Muutenhan levyssä ei ole huomautettavaa.
 
Heh, meinasin kirjoittaa alkuperäiseen tekstiin, että tosiaan tykkään "War Childin" versiosta enempi.:) Ja ei kai nyt "Wind-Upin" tilalle, sehän on yksi levyn kohokohtia. Remasterilta löytyvä biisin quadrophoninen versio on ihmeen kökkö, kuulostaisi nauhoitetun joskus "War Childin" aikoihin. Mikäköhän ton version historia oikein on?
 

 
Kyl, kyl! Samaa mieltä. Tosin nyt kun sain Minstrelin viimein hankittua ihan omaksi niin on alkanut avautua vähän enemmänkin kuin pelkkä Cold Wind to Valhalla; Baker St. Musea ja varsinkin nimikkobiisiä en oikein osaa vieläkään sulatella.
 
Miulle taas kolahtaa nimibiisi ja "One White Duck", ei oikein muut.

Juuri kuuntelen Thick As A Brick levyä. Aluksi kun kuulin niin vähän niin ja näin oli, mutta alkaahan tämä kuulostaa jo ihan kiinnostavalta. Näin käy todella usein muutenkin vähän edistyneemmän progen kanssa.
 
Eräs ystäväni jolle proge on yhtä kuin hullua-psyke-avaruus-hörhöilyä pitää myös jokseenkin Tullista. Tyyppi tällänen perus Iron Maiden fani ja pidän itse sitä maailman kahdeksantena ihmeenä että osti vielä Tullin levyn.

Thick As a Brickin kakkospuoli ei ole oikein koskaan kolahtanut. Tai on siinä ehkä 5 minsaa upeita melodioita, mutta loput on mitä on. Ykköspuoli sen sijaan on kauttaaltaan upea.
 
Passion Play ei ole toistuvista yrityksistä huolimatta oikein auennut. Minstrel in The Gallery on puolestaan parasta Tullia mitä olen kuullut. Tai ehkä Songs From The Woods pääsee lähelle.
 
Eka kokemukseni Jethro Tullista tuli kun katsoin videolta Rolling Stones Rock'n Roll Circuksen jostain 67/68 vuodelta. Siinä heti eka esiintyjä on Tull ja biisi Song For Jeffrey. Kyllä Ian Anderson jäi lähtemättömästi mieleen jo tuosta. Lisäksi Tony Iommi taisi siinä olla kitaran varressa. Hyvä esitys.

Tulli on siitä hassu pändi että vaikka onkin tehnyt kolmekymmentä vuotta samanlaista musiikkia niin se on silti erilaista. Ja noista levyistä en osaa oikein sanoa mikä olisi lähinnä sydäntä (tai siis omistan lähinnä 60-70 luvun tuotannon ja muutamia hmm."helmiä/vahinko-ostoksia" myöhemmiltä ajoilta) mutta kaiketi passion play on oma suosikkini, harmittaa kun menin ostamaan sen cd version ennen uusinta julkaisua, kun siinä on kaiketi mukana jos mitä jännää.
 
Mutta jethro tullin luulisi iskevän niin progen kuin ei-progenkin ystäville (jos vaivaa näkee ja jaksaa etsiä sen oman levyn) on se jollain tavalla kuitenkin ajatonta ja ihmeellistä musiikkia. Ja ne vanhat live pätkät, jos oitse pääsisi sille energia tasolle joskus niin huh huh -ei tarvita lavasteita

edit: oho lainasin vahingossa itseäni

Meikäläisen lempibändi. Aikoinaan yhdeksänvuotiaana nassikana satuin kuulemaan Acres Wildin, ja loppu onkin HC-fanitusta. Albumeista kolahtavat
Thick As A Brick, Aqualung, Stand Up, Heavy Horses, Songs From The Wood, Minstrel In The Gallery ja äärimmäisen mainio livelevy Bursting Out.
 
Ehdottomasti mainioimmat kappaleet ovat Thick as a Brick, (sama asia kuin itse levy, d'oh) Aqualung, My God, Hunting Girl, Heavy Horses, I Don't Want To Be Me, (melko tuntematon, Nightcap-levyn materiaalia, äänitetty Andersonin kotistudiossa joskus 80-luvulla) Cheap Day Return, Cold Wind To Valhalla ja Minstrel In The Gallery.
 
Viime jouluna oli myös kovassa kulutuksessa Tullin mainio joululevy, joka on soundipuoleltaan jopa eräs Tullin parhaista levyistä.
 
Ian Anderson on kyllä ehdottomasti eräs progen kovimmista profiilimuusikoista, sen verran omaperäisiä Andersonin tyyli ja soittimet ovat. Sanoittajanakin Anderson on onnistunut aivan loistavasti. Muista bändin jäsenistä vuosien varrelta meikäläisen mieleen ovat jääneet etenkin kitaristi Martin Barre ja rumpali Barriemore Barlow.

Tyyppi tällänen perus Iron Maiden fani ja pidän itse sitä maailman kahdeksantena ihmeenä että osti vielä Tullin levyn.
 
Onko? Harrishan on Tull-fani ja Maiden on tainut coveroida Cross-Eyed Maryn jonkun singlen b-puolelle.

Onko? Harrishan on Tull-fani ja Maiden on tainut coveroida Cross-Eyed Maryn jonkun singlen b-puolelle.
 
No joo, mutta kyseessä ei ollut Aqualung.