Etno, proge, latin ›

Ei ole King Crimsonia voittanutta, ihan oikeasti.
 
e: olipa taas väsynyt ja informaatiorikas sivun eka viesti, nyt hävettää..

Sakmongkol: Se kuitenkin perustettiin vissiin vasta joskus noiden kolmen ensimmäisen Pohjolan levyn jälkeen. Pohjolan soololevyt o(li)vat ehdottomasti soololevyjä eivätkä bändiprojekteja.
 
Sit ne vasta oiskin ollu soololevyjä, jos siellä ois ollu Ynkkä kitarassa.

Yes ja Genesis... siinäpäs ne penteleet... kaiken pahan alku :) Yes silti aina ollut ylivoimaisesti tärkein.

JimFreeman: Yes ja Genesis... siinäpäs ne penteleet... kaiken pahan alku :)
 
Kyllä näin on....Kuuntelin parikymppisenä Yesin 70-luvun tuotantoa ja Genesiksen Gabriel-kauden juttuja varmaan pari vuotta putkeen....Nyt on tullut hankittua molemmat em. levyt cd-versiona...Ei noiden taika lopullisesti mihinkään katoa,vaikka aikaa kuluu...

JimFreeman: Yes ja Genesis... siinäpäs ne penteleet... kaiken pahan alku :) Yes silti aina ollut ylivoimaisesti tärkein.
 
Genesiksen jotenkin allekirjoitan, mutta en ole oikein ikinä ymmärtänyt mikä Yesissä on muka niin hienoa? Pidemmät 'mestariteokset' ovat kaikki erittäin tylsiä leikkaa-liimaa-askartele-tyyppisiä tekeleitä, verrattuna esimerkiksi ELP:n ja Genesiksen eepoksiin joissa on myös ihan oikeata progressiota ja syvällisempää ajatusta.

Sakmongkol: Genesiksen jotenkin allekirjoitan, mutta en ole oikein ikinä ymmärtänyt mikä Yesissä on muka niin hienoa? Pidemmät 'mestariteokset' ovat kaikki erittäin tylsiä leikkaa-liimaa-askartele-tyyppisiä tekeleitä, verrattuna esimerkiksi ELP:n ja Genesiksen eepoksiin joissa on myös ihan oikeata progressiota ja syvällisempää ajatusta.
 
En minä mitään väittelyä aloita,mutta mulle Yesissä kolahtaa ennenkaikkea Squiren omia teitään seikkaileva,hienon soundin omaava basso....Howen koukeroinen jazz-klassinen-flamenco-vaikuitteinen kitarointi on myös mielyttävää kuultavaa..Brufordin soitto jazz-vaikutteineen viidellä ekalla levyllä toimii hienosti,mutta pidän myös Whiten raskaammasta paukutuksesta.......Minulle Yes toimii,mutta ymmärrän kyllä vastakkaisenkin mielipiteen...Mitään jokapojan musaa bändi ei toki ole....

Sakmongkol: Genesiksen jotenkin allekirjoitan, mutta en ole oikein ikinä ymmärtänyt mikä Yesissä on muka niin hienoa? Pidemmät 'mestariteokset' ovat kaikki erittäin tylsiä leikkaa-liimaa-askartele-tyyppisiä tekeleitä, verrattuna esimerkiksi ELP:n ja Genesiksen eepoksiin joissa on myös ihan oikeata progressiota ja syvällisempää ajatusta.
 
ELPeen haluan käsitellä erikseen....Keith Emersonin perkeleen tylsää "Katso,kun väännän tästä napista ja painan tuosta,tulee tämmönen ääni"-soittamista mun on helvetin vaikeaa sanoa "Syvällistä ajatusta omaavaksi oikeaksi progressioksi"....West Side Storyn America-biisin versiointi,ja sekin ainoastaan teemaltaan,on ainoa hyvä idea joka Emersonin mielessä on koskaan välähtänyt....

Andy Six: ELPeen haluan käsitellä erikseen....Keith Emersonin perkeleen tylsää "Katso,kun väännän tästä napista ja painan tuosta,tulee tämmönen ääni"-soittamista mun on helvetin vaikeaa sanoa "Syvällistä ajatusta omaavaksi oikeaksi progressioksi"....West Side Storyn America-biisin versiointi,ja sekin ainostaan teemaltaan,on ainoa hyvä idea joka Emersonin mielessä on koskaan välähtänyt....
 
En tiedä sitten, minusta Tarkus on ehkä paras progeteos ikinä ja siitä kaikki kunnia herra Emersonille.
 
Olen kyllä Yesiäkin yrittänyt aika ajoin kuunnella, ehkä pitäisi kokeilla taas. =)

Sakmongkol: En tiedä sitten, minusta Tarkus on ehkä paras progeteos ikinä ja siitä kaikki kunnia herra Emersonille.
 
Olen kyllä Yesiäkin yrittänyt aika ajoin kuunnella, ehkä pitäisi kokeilla taas. =)
 
Kyllä minä Tarkustakin aikoinaan kuuntelin..No okei....Pictures at an Exhibition on toimiva suuremmalta osin..Greg Laken laulu ja kitarointi ovat hienoa kuultavaa....Liikaa keyboardia kokonaisuutena..Siinä se, miksen innostu....

Mun mielestä Close to the Edge on maailman paras proge-eepos. Siitä on kyllä leikkaa/liimaa jutut kaukana. :P Täydellinen biisi on se.

Close To The Edge on nerokas, Tarkus ei.

antnis: Close To The Edge on nerokas, Tarkus ei.
 
Molemmat nerokkaita. Close to the edge vaan vähän enemmän.

Äskeiseen vääntöön puuttumatta, takaisin aiheeseen:
 
Minusta paras progebändi on ehdottomasti Focus (ja hyvänä kakkosena King Crimson). Vaikka tällä mielipiteellä saatan suututtaa jonkun progepuristin, mielestäni Focus on aivan liian aliarvostettu progebändi. Tämä luultavasti johtuu Hocus Pocuksen aikaansaamasta "huumoroprogeleimasta".
 
Kuunnelkaa Hamburger Concerto :)

Motorhawk1: Äskeiseen vääntöön puuttumatta, takaisin aiheeseen:
 
Minusta paras progebändi on ehdottomasti Focus (ja hyvänä kakkosena King Crimson). Vaikka tällä mielipiteellä saatan suututtaa jonkun progepuristin, mielestäni Focus on aivan liian aliarvostettu progebändi. Tämä luultavasti johtuu Hocus Pocuksen aikaansaamasta "huumoroprogeleimasta".
 
Kuunnelkaa Hamburger Concerto :)
 
Focus oli kova bändi.

Motorhawk1: Äskeiseen vääntöön puuttumatta, takaisin aiheeseen:
 
Minusta paras progebändi on ehdottomasti Focus (ja hyvänä kakkosena King Crimson). Vaikka tällä mielipiteellä saatan suututtaa jonkun progepuristin, mielestäni Focus on aivan liian aliarvostettu progebändi. Tämä luultavasti johtuu Hocus Pocuksen aikaansaamasta "huumoroprogeleimasta".
 
Kuunnelkaa Hamburger Concerto :)
 
Hieno yhtye,jonka House of the King ja Sylvia ovat parhaasta päästä kuulemiani instrumentaalibiisejä..
Hocus Pocus on tosiaan saanut huumoriproge-leiman,koska progea kuuluu soittaa otsa kurtussa...Katsokaa vaikka kotoisen Wigwamin tai Pressan esiintymisiä 70-luvulla....=)

Pink Floyd on ehdoton suosikkini tällä saralla - ensin se oli brittipsykedelian tiennäyttäjä ja sitten yksi kovimmista progeryhmistä ellei ihan kovin. Siinä sitä on meriittiä kerrakseen.

Näitähän löytyy! Porcupine tree teki lähtemättömän vaikutuksen aikanaan. Wigwam, Kingston wall, Rush, Yes.... Nää on näitä jokapojan progebändejä.
 
Viimeaikoina tutustuin Beardfish nimiseen yhtyeeseen. Pirskatti tää on kovaa settiä!
 
Tässä yksi loistava biisi: http://www.youtube.com/watch?v=YmdSEqUYHo4&feature=related

Nixzar: Viimeaikoina tutustuin Beardfish nimiseen yhtyeeseen. Pirskatti tää on kovaa settiä!
 
Tässä yksi loistava biisi: http://www.youtube.com/watch?v=YmdSEqUYHo4&feature=related
 
Hei! Samaa bändiä olen tässä kuunnellut viime päivinä, tätä uusinta levyä lähinnä: http://www.youtube.com/watch?v=Cn1Q_i0BlRc
 
Mahtavaa että vielä tehdään näin hienoa progea.

Mitä! Täällähän väitetään että Dream Theater ei ole progea. Perusteluja, please!
 
No joo eli aiheeseen: Between The Buried And Me.
Ja sitten on tietenkin nää klassikot, eli Rush ja Yes.
 
Kiitän

Opeth...
 
...joka on mulle muutenkin tärkein bändi. Levyjä oon himolla ostanut jostain 10-vuotiaasta asti (-88). Joskus 2000-luvun alkupuolella tuli jostain totaalinen kyllästyminen musiikkiin, jotenkin kyllästyin lähes kaikkeen vanhaan eikä uusia hyviä levyjä tuntunut ilmestyvän lainkaan. Kunnes 2005 Opeth julkaisi Ghost Reveries-albumin. Olin pitänyt bändiä örinä-osastossa tähän asti, enkä tästä johtuen koskaan kunnolla edes tutustunut tuotantoon. Eikä Ghost Reverieskään heti toiminut, mutta se oli äärimmäisen kiinnostava, mielenkiintoinen ja monipuolisin levy mitä olin kuullut. Ja sai mut palaamaan sen pariin aina uudestaan ja uudestaan, kunnes aukesi totaalisesti ja olin alahuuli lattiassa viikkoja. Opeth opetti mun musiikin kuunteluun tiettyä kärsivällisyyttä, ja avarsi näkemystä helvetisti. Enkä enää dissannut bändejä epäolennaisuuksien takia, ja aloin toden teolla kiinnostua kaikesta erilaisesta. Seuraava innostus olikin 70-luvun rock: Doors, Purple, Floyd, Rainbow, Sabbath jne.
Opethin kautta löysin myös Porcupine Treen, jonka kautta King Crimsonin. Viimeisimmät levyostot tein juuri, pakko Åkerfeldtin yhteen lempibändiin, Cameliin on tutustua. Myös instrumentaalimusiikki on tullut levylautaselle jäädäkseen tämän "heräämisen" myötä. En ole progebändejä vielä montaa vuotta kuunnellut, mutta kiinnostus on kova ja Opethin suuntaan syvä kumarrus.