Etno, proge, latin ›

Exhausted: Clare Torry. On kyllä totta että sitä suoritusta on kenenkään vaikea lähteä toistamaan.
 
Sam Brown pääsee kyllä Pulsella kohtuu lähelle.

Kuuntelin työmatkalla Live at Pomeii:tä, ja ihan äimänä kuuntelin tuon Gret Gig... Miten joku voi olla noin huono? Aivan käsittämätöntä. Tosi harvoin joutuu päättämään, että tuon kyllä skippaan ensi kerralla, mutta nyt piti päättää. Paitsi että ehkä kuvan kanssa vielä joskus katson, kunhan CDON saa aikaan lähettää levyn. Kuukausi sitten tilasin, ja koko ajan toimitusajaksi on nettisivulla kerrottu 2-5 päivää.

Vihaan trokareita. Nyt kuitenkin tunnen olevani sellainen...
 
Eli näyttää siltä etten pääsekään Roger Watersin keikalle Hartwall areenalle elokuussa. Joten olisi yksi lippu myynnissä erittäin hyvälle paikalle.
 
Permanto B, rivi 2, paikka 3.
 
Kyseessä on fyysinen Ticketmasterin lippu, jonka lähetän mahdolliselle ostajalle 1. luokan kirjeenä, kun rahat näkyvät tilillä.
 
Hintapyyntö on sama minkä itse tuosta kokonaisuudessaan pulitin, eli 285 €. Tästä voidaan toki neuvotella. Kiinnostuneet laittakoon yv:tä.

Onko missään selvitetty että kumpi kitaristi soittaa Set The Controlsin rytmikitaran ja mitä muita kitaraosia biisissä edes on? Ihan biisin lopussa kuuluu jotain korkeampaa neppailua. Tämähän on siis ainoa biisi jolla soittaa Barrett ja Gilmour.

Exhausted: Onko missään selvitetty että kumpi kitaristi soittaa Set The Controlsin rytmikitaran ja mitä muita kitaraosia biisissä edes on? Ihan biisin lopussa kuuluu jotain korkeampaa neppailua. Tämähän on siis ainoa biisi jolla soittaa Barrett ja Gilmour.
 
Tästä on monenlaista arviota kuulunut aikojen saatossa, mutta ilmeisesti nykytiedon valossa Controlsissa on ihan vaan peruskvartetti asialla ilman Barretia. Syd on kehissä ilmeisesti vain Remember a Day:ssa Jugband Bluesin ohella Saucerilla. Remember a Day on ilmeisesti samalla vanhin biisi levyllä, rumpuja soittaa Masonin sijasta tuottaja Norman "Hurricane" Smith ja hoitaa myös osan taustalaulusta sillä. Paintboxilla (singlepiisi samoilta ajoilta) Barrett hoitaa kyllä kitaroinnin.
 
Syd on kyllä soittanut Controlsin varhaisversiota livenä, mutta soitti silloin bassoa Watersin keskittyessä lauluun. Näin esim. sillä hollantilaisella bootlegilla, joka on kaiketi ainoa jotenkin kuunneltava live-tallenne Barretin ajoilta, lukuunottamatta sitä nyt Early Years:illa julkaistua ruotsin keikkaa.
 
EDIT: levyn wikipedia-sivulla tosiaan väitetään, että Barrett olis mukana myös Controlin studioversiossa, mutta muistaakseni tämä on jossain kiistetty perusteiden kanssa...
 
mutta tässä on hyvin yksityiskohtaista analyysia asiasta ja itse Gilmourin mukaan Barrettia ilmeisesti toisaan kuuluu ihan lopussa
 
http://forums.stevehoffman.tv/threa … -guitar-on-set-the-controls.175350/

Luulisin kanssa että tuo oktaavia ylempää menevä juttu on Syd, ja se voi olla siellä miksaukseen haudattuna koko biisin ajan, mutta ehkä hiljaisella siksi että se on soitettu vähän eri tavalla kuin Gilmour.

Voisin kuvitella että jos jostain talven 67/68 Barrettin ja Gilmourin toisistaan erottaa niin plektratatsista, ja toka LP:n Controlsin plekutatsi kuulostaa mielestäni Gilmourilta. Gilmour käyttää plektraa "loogisemmin" jolloin näppäillyistä kuvioista tulee sujuvamman ja hiukan pehmeämmän kuuloisia.
 
Ja kun tietää että Gilmour tuohon aikaan soitti ruusupuu-otelautaisella Telecasterilla niin tuo on helppo sellaiseksi uskoa.
 
Kolmas vaihtoehto soittajaksi olisi tietenkin Waters mutta otelautakäden pehmeä ja ilmeikäs ote paljastaa ettei se varmaankaan ole hän.
 
Ai niin, eikös myös Wright soittanut kitaraa jonkin verran?

Mites tuo The Final Cut, jakaako mielipiteet tasan niin että puolet tykkää ja puolet ei sitten yhtään? Kuuntelin projektina koko Pink Floydin tuotannon läpi ja tässä tuli ekaa kertaa kuunneltua myös The Final Cut, josta en saanut sitten mitään irti, ja jonka kuuntelu oli suorastaan tuskallista. Jopa A Momentary Lapse of Reasonissa oli siihen verrattuna erittäin hyviä juttuja.

Juu täytynee myöntää että Final Cut on kyllä vähiten kuuntelemani PF-levy. Edellisen kerran taisin kuunnella about vuosi sitten ja sitä edellistä kertaa en edes muista. Kuten edelläkin todettiin niin eipä siitä hirveästi jäänyt muistikuvia mikä biisi oli edes hyvä ja mikä taas ei... Ehkäpä syynä taisi olla että kyseessä olikin enemmän Roger Watersin soololevy kuin varsinainen PF-levy?

Regalis Apertura: Ehkäpä syynä taisi olla että kyseessä olikin enemmän Roger Watersin soololevy kuin varsinainen PF-levy?
 
Tämmöinen fiilis tuli myös.
 
A Momentary Lapse of Reasonia en ollut koskaan aiemmin kuunnellut, mutta One Slip on kyllä todella makea biisi.

Regalis Apertura: Ehkäpä syynä taisi olla että kyseessä olikin enemmän Roger Watersin soololevy kuin varsinainen PF-levy?
 
Voi se niinkin olla, mutta helvetin hyvä levy se joka tapauksessa on. Heittämällä parempi kuin mikään mitä Gilmourin Floyd sai aikaiseksi ja voittaa myös suurimman osan alkuaikojen psykehaahuiluista.

Mulla kans on ollut aina pari "kuoppaa" Floydin tuotannossa. Atom Heart Mother ja Final Cut-Momentary Lapse. Eihän nekään sinänsä huonoja ole, muu tuotanto siinä ympärillä on vaan sen verran hyytävän hyvää, että tuollainen fiilis jää.

Final Cut on minusta aivan erinomaisen hyvä albumi. Laittaisin ehkä yhtyeen tuotannossa top 5:een. Ihmeellistä siinä on myös se, että se kuulostaa vinyyliltäkin aivan käsittämättömän kuulaalta ja täyteläiseltä, vaikka uudempi cd-masterointikin on toki laadukas.
 
Final Cutissa on hienoa ne elokuvalliset ääniefektit, kellon tikitys, ohiajava auto jne. sekä se että siinä jotenkin hauska häpeämättömästi lainattiin Wall-albumin äänimaisemia.

Atomi on loistava, kaikki Animalsin jälkeinen on hirveätä paskaa.

Pitänee joskus vielä kuunnella The Final Cut uudelleen, mutta minulle se on Pink Floydin tuotannosta jäänyt Ummagumman, A Saucerful of Secretsin ja Gilmour-aikakauden väsäelmien kanssa ehdottomaan takariviin. Olen kuunnellut levyn muistaakseni neljästi, mutta mieleen siitä ei ole jäänyt musiikillisesti yhtään mitään. Vähän akustisen kitaran rämpytystä, Watersin rasittavan teatraalista märinää, ja sekalaisia äänitehosteita ja paukahduksia. Vähän kuin jokin teatteriesitys olisi tallennettu ääniraidaksi.

The Final Cut on mielestäni erinomainen levy. Musiikki on rapsodista ja kamarimusiikinomaista, soundit hämmentävän hyvät. Jos nyt jostain haluaa loukkaantua niin Watersin harjoittamasta oman poliittisen mielipiteensä tyrkyttämisestä mutta ei se minua häiritse. Musiikin tempot hengittävät jännittävällä tavalla.
 
Gilmour kommentoi että jos Final Cutin kappaleet eivät olleet riittävän hyviä kelvatakseen The Wallille niin miksi ne olisivat olleet riittävän hyviä kelvatakseen mihinkään. Final Cut on kuitenkin rockmusiikin puitteissa harvinainen tyylillinen aluevaltaus ja hyvin keskittynyt "kirjallinen äänilevy".

Final Cut on jostain syystä jäänyt itseltä täysin kuulematta. Onko se jotenkin noitten Watersin soolojen, amused to death etc kaltainen?

The Final Cutista jäi tosiaan vähän sellanen soololevyfiilis, ikään kuin biisit olisi enemmän singer-songwriter-kamaa kuin bändimusaa. Pitkät introt ja tai elämää suuremmat instrumentaalisovitukset loistavat poissaolollaan, vaan levy menee laulun ehdoilla ja soittimet komppaavat sitä. Ongelmana on se, että Pink Floyd oli ollut tähän asti juurikin vahva instrumentaaliosioissaan ja Waters ei ole kaksinen laulaja, ja lopputulosta on aika tuskaista kuunnella. Oikeastaan mietin että näissä biiseissä on jotain Bruce Springsteenin tyyliä, ja pomon karismaa tässä kaivattaisiin.
 
Saundit on kyllä todella hifit ja hyvät, siitä ei pääse mihinkään. Levyllä on myös pari kohtaa joissa kuulostaa että Pink Floyd soittaa Watersin sooloilun sijasta, näitä on esim Your Possible Pasts, The Fletcher Memorial Home ja nimibiisi. Samoin One of the Few'ssa on hyvä tunnelma. Ja tietysti Not Now John kuulostaa heti paljon enemmän Pink Floydilta, mutta hämmentävästi enemmän tulevaisuuden, Gilmourin ajan Pink Floydilta. Mutta ei näistä biiseistä klassikoiksi ole
 
A Momentary Lapse of Reason -levy oli minulle kuunteluprojektin yksi positiivisia yllätyksiä. Jollain tavalla minuun vetoaa nuo varhaisdigitaaliset retrofuturistiset kasarisaundit johon Tony Levinin bassotkin sopii. One Slip on lisäksi oikein mainio biisi.
 
Vastaavasti The Division Bell oli levynä vähän pettymys. Saundit on Momentaryn jyräyksen jälkeen aika lussut, etenkin rummut, ja maailmaasyleilevä paisuttelu on pahimmillaan U2:n pelikirjasta kopioitua. Ja miksi Gilmour kuulostaa niin usein Mark Knopflerilta kitaroidessaan? Tosin High Hopes, Keep Talking ja Marooned ovat parempia kuin kaksi edellistä levyä yhteensä.

Final Cutistahan julkaistiin sellainen mini-movie-vhs-pläjäys missä oli muutama video ja jotain muuta sälää. Muistan omistaneeni semmoisen. Tässä pala siitä.. https://www.youtube.com/watch?v=lyiYEJcXwn4

Gary Enfield: Final Cut on jostain syystä jäänyt itseltä täysin kuulematta. Onko se jotenkin noitten Watersin soolojen, amused to death etc kaltainen?
 
Kyllä se on.