Etno, proge, latin ›

Redin jälkeisistä studiolevyistä suosikkini on Thrak. Oikein mainio levy.

Planetist: Redin jälkeisistä studiolevyistä suosikkini on Thrak. Oikein mainio levy.
 
Itsellä Thrakin ohella ConstruKction of Light ja Power To Believe toimivat. 80-luvun hömpötyksistä lähinnä muutama biisi sieltä täältä aiheuttaa minkäänlaista vibaa.

80-luvun hömpötyksistä lähinnä muutama biisi sieltä täältä aiheuttaa minkäänlaista vibaa.
 
Kokeile Absent Lovers: Live in Montreal 1984. Toimii!

jigsore: Kokeile Absent Lovers: Live in Montreal 1984. Toimii!
 
Kiitos suosituksesta. Pannaan korvan taakse.

jigsore: Kokeile Absent Lovers: Live in Montreal 1984. Toimii!
 
Heh, tämän takia mainitsinkin että "studiolevyistä".
 
Tosin ei Absent Loversiakaan ole nyt toviin tullut kuunneltua, alkuhuumassa joskus paljonkin. Onhan siinä silti paljon hienoja hetkiä, vaikkapa Sleepless.

jazzmies: Ihme bändi, mutta meikä jotenkin diggaa :)
 
Jalat veit suustani. Mitä mieltä jazzmies olet tuosta uusimmasta näytteestä?
 
http://www.dgmlive.com/

jazzmies: Lizard ja etenkin Islands - niistä eivät paljoa levyt voi huonontua.
 
Ensinmainittu ei kuulu minunkaan suosikkeihini, mutta "Islands" on hieno ja bändin kyvyt tulivat vielä paremmin esiin livetilanteessa. Unohda "Earthbound", suositeltavampi on esim. "Live At Summit Studios". Lämpimin KC -kokoonpano ja Mel Collinsille parasta maaperää.
 
Bruford-Wetton-Fripp -ytimeen perustuva kokoonpano oli samaten erinomainen sensitiivisyydessään ja kommunikatiivisuudessaan, vaikka Wettonin bassottelu ei aina oikein pysty vastaamaan muiden impulsseihin.
 
Tästäkin ollaan jo väännetty ja en voisi Wettonia parempaa miestä tuohon kokoonpanoon miettiä. Ihan jo soundinsa vuoksi.
 
Belew-kokoonpano hieman eksyi soitin- ja efektiesittelyn puolelle, missä kappaleiden taso jäi ikävän alhaiseksi. Saundimaailma etenkin kitaroiden osalta puolestaan on ihanaa.
 
Mielenkiintoinen olisi ollut suunnitteilla ollut Fripp-Levin-Jerry Marotta-Daryl Hall -kokoonpano mikä osittain välähteli "Exposurella". Sillä levyllä yhdistyvät "Red", Fripp/Eno ja häivähdys 80-luvun Crimsosta, mukana myös mm. Peter Hammill, Narada Michael Walden ja Phil Collins.

Late__: Joo, kyllähän tämä kuulosti enemmän King Crimsonilta kuin mikään mitä "oikea King Crimson" on tehnyt vuosikausiin.
Itse asiassa olen jopa sitä mieltä, että King Crimson -nimi olisi pitänyt unohtaa kokonaan, kun Fripp kasasi uuden bändin 1980-luvulla. Tuolloinhan kokoonpano käyttikin aluksi nimeä Discipline, kunnes se viime hetkellä vaihdettiin.
Kuitenkin hankala puhua Belewin johtamasta Crimsonista samana bändinä, kun musiikki on täysin erilaista, Frippin lisäksi muita 70-luvun muusikoita ei näy (mitä nyt Bill Bruford soitteli rumpuja kunnes hänkin lähti), eikä bändi ole pahemmin edes soitellut vanhoja tekeleitään livenä. Yllättävän vähän esimerkiksi bändin kenties tunnetuin kappale 21st century schizoid man on viihtynyt setissä 70-luvun jälkeen.
Onhan näillä uudemmilla kokoonpanoilla jotain hyvääkin musiikkia julkaistu, mutta kyllä itselleni oikea King Crimson lopetti vuonna 1974.
 
Niinno, tällä periaatteella King Crimson tosiaan lakkasi olemasta kahden ekan levyn jälkeen. Kyllä King Crimson -käsite mun mielessä henkilöityy Frippiin.
 
Niinku Fripp on itse sanonu, Crimson ei hänen mielestään ole varsinainen bändi, sanan perinteisessä merkityksessä, vaan "a way of doing things".

Lizard on hyvä levy, Islands on loistava.

antnis: Lizard on hyvä levy, Islands on loistava.
 
Just näin. Joka on toista mieltä haistakoon pippelin.

Nuages: Just näin. Joka on toista mieltä haistakoon pippelin.
 
Omalla kohdalla täytyy sanoa, että kyllä Lizard lukeutuu tämän hetkisen Crimson kokoelmani (levyt Courtista Rediin) suosikkeihin. Siltä levyltä löytyy tarpeeksi häröä menoa omaan makuuni, ja muutenkin levyllä on klassisia progelätyn aineksia: viisi raitaa, joista yksi on yli 15-minuutin eepos. Islands on jäänyt taas vähän vaisuksi levyksi, joka ei koskaan onnistunut sytyttämään pahemmin. Samoin In the Wake of Poseidon tuntuu liikaa ensimmäisen levyn toisinnolta, vaikka en sano tämän olevan huono levy millään tavalla.
 
Pitäisi ottaa kyllä Lizard ja Islands pitkästä aikaa kuunteluun, ja kaupasta voisi poimia piakoin nuo 80-luvun tuotokset, vaikka yleisesti jengi tuntuu karsastavan Beatia ja Three of a Perfect Pairia. Keskustelun ylläpitämiseksi ihmiset voisivat täällä vähän avautua noista kahdesta edellä mainitusta levystä.

Wild String Of Voodoo Strat: vaikka yleisesti jengi tuntuu karsastavan Beatia ja Three of a Perfect Pairia. Keskustelun ylläpitämiseksi ihmiset voisivat täällä vähän avautua noista kahdesta edellä mainitusta levystä.
 
"Discipline" on edelleen paras 80-luvun tuotoksista, mutta kyllä noilla kahdellakin on ansionsa. "Waiting Man", "Neurotica", "Sleepless", "Three Of A Perfect Pair" jne. Hienoja biisejä.

Wild String Of Voodoo Strat: ...yleisesti jengi tuntuu karsastavan Beatia ja Three of a Perfect Pairia. Keskustelun ylläpitämiseksi ihmiset voisivat täällä vähän avautua noista kahdesta edellä mainitusta levystä.
 
Kasari Crimson on melko epätasaista. Parhaimmat tuotokset toimii mulle siinä missä 70-luvun tuotantokin. Discipline on tosi jees. Three of a Perfect Pairin alkupuoli on kieroa kasarikamaa, puolivälissä eksytään studioimprovisaatioon ja lopun Larks III on jotain näiden välistä. Beatista en ole koskaan oppinut pitämään. Pitäisi varmaan yrittää taas. :-)
Jos kuivat olkatoppaussoundit häiritsevät, kannattaa kokeilla Absent lovers -liveä. Siinä on rouheampi poljento.
 
Edit: lyöntivihre

nro5: Jos kuivat olkatoppaussoundit häiritsevät, kannattaa kokeilla Absen lovers -liveä. Siinä on rouheampi poljento.
 
Olen ihan samaa mieltä tuosta Absent Loversin paremmuudesta aikakauden studiolevyihin verrattuna, mutta oikea syy tälle viestilleni on osoittaa kunnioitusta "kuivat olkatoppaussoundit" -termin luojalle. Ihailtavan luova kiteytys.

Jo Discipline oli hirveä pettymys ilmestyessään, eikä vähiten Belewin laulutaidottomuuden takia. Myöhemmät KC:t eivät ole sen parempia.

antnis: Jo Discipline oli hirveä pettymys ilmestyessään, eikä vähiten Belewin laulutaidottomuuden takia. Myöhemmät KC:t eivät ole sen parempia.
 
Otaksun, että Talking Heads ei myöskään kuulu suosikkeihisi?

2541: Otaksun, että Talking Heads ei myöskään kuulu suosikkeihisi?
 
No eipä juuri, kuuntelin minä Fear of Musiccia jonku verta silloin mutta yleisesti ottaen koko postpunk-aika ja 80-luvun uudet tyylit olivat suht mielenkiinnottomia musiikillisesti, lahjattomia poseeraajia täynnä.

nro5: Beatista en ole koskaan oppinut pitämään. Pitäisi varmaan yrittää taas. :-)
Jos kuivat olkatoppaussoundit häiritsevät, kannattaa kokeilla Absen lovers -liveä. Siinä on rouheampi poljento.
 
Sehän on loistava kiekko! Ajoittain Beat ylittää jopa Disciplinen eikä vähiten mainion Waiting Manin ansiosta.

Larks tongues in aspic, Red ja Discipline ovat mulla kestäneet kuuntelua. Keskenään aika erilaisia levyjä. Red on melkein pelottava levy.

antnis: No eipä juuri, kuuntelin minä Fear of Musiccia jonku verta silloin mutta yleisesti ottaen koko postpunk-aika ja 80-luvun uudet tyylit olivat suht mielenkiinnottomia musiikillisesti, lahjattomia poseeraajia täynnä.
 
Progemiehelle synkkää aikaa.:) Näin jälkeenpäin tarkasteltuna (koska olin silloin liian pieni) monilla uusilla bändeillä oli paljon mielenkiintoisempaa kamaa kuin valtavirran progebändeillä ja aika progressiivistakin. Sanotaan esimerkkeinä vaikka Japan, Talk Talk, Wire, Killing Joke, Ultravox ja This Heat. Fripp ja Gabriel (toki myös Hammill) sulautuivat tähän porukkaan mainiosti.