Etno, proge, latin ›

Juuri ton kommentin aioin itsekin laittaa, mutta näkyy olevan jo.
 
Samma här. Kyllä Going for the one on loistava kokonaisuus.

Going for the One on jo jonkin aikaa ollut oma suosikkini.
 
Tuossa levyssä minua kismittää se, että koskettimet on miksattu aivan liian ylös. Esim. nimibiisi on mielestäni hieno sävellys, joka hukkuu melkein täysin koskettimien ja efektien alle.
 
Awaken on kyllä nettikielellä sanottuna parhautta. Mahtipontinen kertsi saa ihokarvat pystyyn jokaisella kuuntelukerralla.

Yessongs on kyllä erikoinen tapaus. Aikoinaan se oli minulla lainassa cd:nä, ja saundit olivat tottatosiaan aikalailla kuraa, huonon kuuloinen miksaus.
 
MUTTA sitten kuulin sen vinyylinä, ja oikeastaan paskansin housuun. Suosittelen, siis vinyylinä kuuntelemista.
 
Ja settilistahan siinä on jokatapauksessa maailman kovin.

Tuossa levyssä minua kismittää se, että koskettimet on miksattu aivan liian ylös. Esim. nimibiisi on mielestäni hieno sävellys, joka hukkuu melkein täysin koskettimien ja efektien alle.

Kerranki kiipparit kuuluu... :) yleensä kitarat on aivan liian kovalla!

suosittelen Yessiä.

90125:n omistan oikkein älppärinä. Pidän kovin, Yes on ehdottamasti paras progepoppoo mielestäni mutta en jaksa nyt sitä lähteä perustelemaan.

Tilasin juuri äskettäin Relayerin ja Tales From Topographic Oceansin, kun vaikuttivat mielenkiintoisilta levyiltä. Heittäkääs hieman kommentteja näistä. (vai olisiko pitäny ensin kysellä, ja sitten vasta laittaa tilaukseen =)
 
Fragile on kuultu mutta siinä on liian vähän biisejä. Ne lyhyet välisoitot ei oikein jaksa kiinnostaa. Mutta Heart of the Sunrise... aijai, herkkua.

Tilasin juuri äskettäin Relayerin ja Tales From Topographic Oceansin, kun vaikuttivat mielenkiintoisilta levyiltä. Heittäkääs hieman kommentteja näistä. (vai olisiko pitäny ensin kysellä, ja sitten vasta laittaa tilaukseen =)
 
Nooh, tuskinpa nyt kannattaa hirveästi surrakaan noita valintoja. Relayer on ehdottomasti Yesin paras lätty, jokainen kappale on klassikko. Gates of Deliriumia (23-minuuttinen sodasta kertova teos) ylittänyttä ei kyllä löydy, Sound Chaser on sekopäisin kappale mitä Yes ikinä on tehnyt ja To Be Over on tosi hieno balladimainen lopetus.
 
Tales from Topographic Oceans onkin sitten melkoinen mielipiteenjakaja. Toiset sanovat sitä hienoimmaksi teokseksi ikinä missään ja toiset polkevat levyä maanrakoon oikein kahdella jalalla. Siinä on siis neljä biisiä, jotka kaikki kestävät yli 20 minuuttia (alunperin siis yksi biisi per vinyylin kääntöpuoli). Levyn kappaleista ensimmäinen eli Revealing Science of God on oikeinkin hieno kappale, samoin kuin päätösraita Ritual. Mutta myönnetään, kyllä niistä olisi joka biisistä saanut 5-10 minuuttia karsia pois eikä olisi paljon menetetty.

suosittelen yessiä! JESSSSSSSSSSSSSSSSSS

Fragile saa mun äänen.. Ostin ajat sitten relayerin ja hyllystä vasta viimeaikoina otin ja ihastuin..

Mutta myönnetään, kyllä niistä olisi joka biisistä saanut 5-10 minuuttia karsia pois eikä olisi paljon menetetty.
 
Melko paljon näissä keskusteluissa neuvotaan vuosikymmeniä jälkikäteen artistia tekemään musiikkia kuuntelijan ehdoilla. Lähtökohtana on taiteellinen vapaus: artisti vie ja kuulija päättää ostaako. Silloin elettiin proge-aikaa ja kappaleet olivat suuria ja levyt konseptuaalisia. Toisin ajateltuna olisi vaikeampaa tehdä veda-kirjallisuuteen perustuvaa teemalevya, joka perustuisi muutamaan radiohittiin. Suotakoon yhtyeille mahdollisuus ylilyönteihin, miten jotkut levyn tulkitsevat, mutta itselleni levy on mainio ajankuva.

"Kaikkein vähiten progressiivisen rockin kuuntelija haluaa sitä, että hänen lempibändinsä olisi oikeasti progressiivinen" - tuntematon ajattelija jossain Internetin syövereissä, taisi olla joko Topographic Oceansista tai sitten Magmasta kyse.

Tuossa levyssä minua kismittää se, että koskettimet on miksattu aivan liian ylös. Esim. nimibiisi on mielestäni hieno sävellys, joka hukkuu melkein täysin koskettimien ja efektien alle..
 
Samaa mieltä. Ei ihme, että Wakeman jaksaa joka yhteydessä hehkuttaa tätä levyä. Mainiohan se on, mutta ei allekirjoittaneelle ole koskaan ollut niitä kaikkein rakkaimpia yeslevytyksiä. Eräänä syynä voi olla niinkin typerä ulkomusiikillinen seikka kuin levynkannet. Hipgnosis on tehnyt vallankumouksellisia kansia mutta Yesin musiikilla ei voi olla kuin yksi kuvittaja. Saman ongelman olen huomannut Magnificationin kohdalla. Ohjatkaa hoitoon.

Fragile ja Close to the Edge.
Ihan ensimmäiseksi Yes -levyksi en Tales from Topographic Oceansia suosittele, sillä se on vaikea, vaikea, vaikea.