Etno, proge, latin ›

Kasiluokalla ystäväni oli jo pitkän linjan Rushfani. Minulla ei pumpusta ollut kokemusta juuri laisinkaan. Noh, sattumalta ystäväni löysi linkin Yesiin ja yhden biisin ('Going for the One') kuultuni ajattelin, että onpa mielenkiintoista musiikkia ja löysin itseni ostamasta lippuja Yesin 35vuotiskiertueen Suomen keikalle tämän perusteella! Sitten alkoi Yesin laaja keräys, sekä myös Rushin diggailu. Yesin rinnalle mukaan tulivat sitten saman ystävän ansiosta Genesis('jotain brittiläistä keskiaikahämyilyä..') ja isäni lp kokoelmista löytämäni ELP:n Trilogy, joka oli aivan uskomaton tajunnanräjäyttäjäkokemus ja kuuluu edelleen suosikkeihini. Sitten keräilin näitä pändejä ja mukaan alkoi tulla kaikenlaista kuten Pink Floyd, Jethro Tull, Wigwam, Gentle Giant, King Crimson, Tasavallan Presidentti, Pekka Pohjola, Zappa jne. Hieman uudempia löydöksiäni ovat mm. Camel, Caravan, YUP, Mike Oldfield, VDGG. Musiikkikokoelmat laajenevat koko ajan joka suuntaan ja mikäs sen parempaa. Mutta näin siis alkoi.

Olin noin 8-vuotias kun isä soitti minulle Pekka Pohjolaa ja tykkäsin kovasti, tajusin tosin vasta vuosia myöhemmin että mistä on kysymys. Ekasta levystäni en ole varma...

Riparikaveri mainosti Dream Theateria kuultuaan, että tykkäsin Metallicasta ja Maidenista. Se oli parin vuoden ajan oikeastaan ainoa vähän progeen vivahtava suosikkini, kunnes parisen vuotta sitten törmäsin serkkuni luona King Crimsonin Starless and Bible Blackiin. En ollut mitenkään erityisen ihastunut, mutta Trio viehätti sigurrosmaisella tunnelmallaan. Lainasin levyn ja kuuntelin jonkun verran, mutta melkein unohdin koko homman siihen asti, kun kaveri lähetti mp3:na King Crimsonin Starlessin sanoen, että tässä on maailman paras biisi. Muutaman kuuntelun jälkeen olin samaa mieltä ja olen yhä (tosin kolme muutakin biisiä yltää samalle tasolle).
 
Red olikin sitten ensimmäinen ostamani progelevy, jonka jälkeen olen laajentanut Cameliin, Rushiin ja vähän Genesikseenkin. Crimsonin 70-luvun tuotanto on nyt hitaan keräilyn alla.

Isän levyhylllystä löytynyt ELP:n Trilogy oli ensimmäinen tajunnan räjäyttäjä. Olin varmaankin ysillä tai lukion ensimmäisellä. En voi ikinä unohtaa kuinka hyvältä tuo levy kuulosti ensimmäisellä kerralla kun kuuntelin sen. Trilogy antaa yhä mahtavat fiilikset.
 
Seuraava progelevy oli sitten In the court of the crimson king, jonka jälkeen mukaan tuli Pink Floyd, Yes, Kingston Wall, Camel, Jethro Tull, Genesis, Rush, Gentle Giant... lista jatkuu loputtomiin.

Ensimmäinen jazz levy joka käteeni löysi kirjastosta oli Chick Corean Three Quartet's.
 
Aika hupaisaa mutta totta oli se että ennen kuin en Chick Coreasta ollut kuullutkaan mitään toi se mieleeni jonkun pyöreäsilmälasipäisen n. Tanskalaisen näköisen äijän ja kun tämän levyn sain käteeni kirjastossa niin silmät meinasi pudota päästä että miten intuitio pystyi olemaan niin vahva että olin nähnyt sen ennalta. Äijä oli aivan saman näköinen jonka olin kuvitellutkin olevan.
 
Seuraava Corean levy jota tuli kuunnteltua olikin jo Elektrik Band ja siitä ei ollut enää paluuta. Heavyrock ei ollutkaan enää cool sen jälkeen :)

Olin fanittanut eniten trance/konemusaa ja kikkeliheviä noin kymmenen vuotta ja siinä sivussa vähän koittanut jotain omaakin säveltää ja soittimia opetella, huonolla menestyksellä. Viime syksyn aikana sain kuitenkin kitaraa opeteltua enemmän kuin koskaan aiemmin ja jokin taisi napsahtaa kun rytmitaju jms parani soittamaan opetellessa. Yhtenä päivänä vaan alkoi ihan kaikki musiikki kuulostamaan jotenkin paremmalta ja sitten armottoman kokeilun kautta löytyi jazz ja progekin. Se oli kyllä hienoo vaan kaivella kaikenmoista "härömusiikkia" ja hämmästyä että miten mää nyt tästäkin tykkään.
 
Aikasemmin esim klassinen ei uponnut, mutta sitten kun kuuntelin Mozartia kerran ihan tuossa kokeilumielessä niin tulihan se tippa sinne linssiin. Toinen hassu juttu on se kun aikasemmin jazz-musan aina erotti jotenkin. Kaksi sekuntia riitti siihen että "tää on ihan jazzia, ei voi kuunnella". Nykyään en enää millään pysty kuulemaan tuota eroa, mikä se sitten olikin. Nykyään mietin usein että onkohan tämä nyt jazzia vai ei kun ei osaa enää erottaa ;)

Meidän lukiossa oli aikoinaan tapana, että abit pistää bändin pystyyn ja soittelee suosikkibiisit koko koululle. Meille tuli toivomus, että soittakaa se "We Don't Need No Education". Oma soittohistoria siihen mennessä koostui lähinnä Metallican, Testamentin, Stonen ja vastaavien matskusta (tämä tapahtui v. -92). Pikku haeskelun jälkeen selvisi mistä biisistä oli kysymys, ja kuuntelin samantien koko levyn, ja täten tuli Pink Floydista pitkäaikainen suosikkibändini. Haastatteluissaan mainitsivat usein jazz-vaikutteet, joten seuraavaksi piti tsekata sitäkin osastoa, ja 90-luvun puolivälistä eteenpäin jazz onkin ollut eniten esillä omissa bändeissä ja soittimissa. Progea ei ihan niin paljon, perus-Rushia ja Wigwamia tosin kyllä.

1979 kuulin Mike Oldfieldin Tubular Bellsin, mutta silloin Pelle Miljoona & 1980 tuli väliin. 1982 Heavy Rock II -kokoelmalla oli Rushin "Closer to the Heartin" versio Exit...Stage Leftiltä. Sitten ostin Exitin, Moving, Signals, Caress, 2112, Hemi, Permanenet, All the, Farewell, Fly, nimialbumi. 1985 innostuin Yesistä numerolevyn takia, mutta kuultuani The Yes Albumin ja etenkin Close to the Edgen alkoi kolmivuotinen stondis. Muut ostin heti perässä. Genesis:n Lamb Lies Down on Broadwayn ykkösalbumi ja perässä Selling, Foxtrot, Seconds, Nursery ja Live kuluivat puhki. Mutta paras antoi odotuttaa itseään KC: eka oli Three of the Perfect Pair, jota seurasi U.S.A, In the Court, In the Wake, Lizard, Lark's, Starless & BB ja Red totta vie.
 
Ympyrä sulkeutui viime syksynä, koska silloin olin nähnyt kaikki itselleni tärkeimmät progeaktit live! Rush, Yes, Genesis & KC. Rokrok!